A sanoi totuuden

Nyt on Iida Rauman Hävitys vihdoin luettu. Sain sen lahjaksi jo miltei vuosi sitten. Ajattelin ajan olevan kypsä nyt, kun olen saanut oman käsikirjoitukseni riittävän pitkälle. Vaikka genre on eri, tiesin jo etukäteen masentuvani todennäköisesti samoista huomioista rakkaan Turkumme raiteilla. Parasta olikin huomata, että jopa tapahtumapaikat ovat osittain samat, kaikista sadoista Turun vanhoista taloista, joita tauti ei ole vielä ehtinyt jyrätä. Täytyyhän homeitiöille ja kumppaneillekin olla tilaa.


Hometta pöydässä, mätää omenissa. Näkökulma teoksessa on yhtä synkkä kuin kahvihetkessä, jossa halutessaan voi nähdä vain positiivisen tunnelman.


Hävityksen fokus on Turun sijaan kuitenkin kouluväkivallassa, yllättävän vähän takakannen lupaamassa planeetassa. Mutta kouluväkivallasta ikänsä kärsineelle kaikki tulokulmat limittyvät toisiinsa syövyttäväksi mustaksi mönjäksi, jonka soisi valuvan myös epäoikeudenmukaisten luokka"tovereiden" ja opettajien kasvoille. Sellaiset ihmiset ovat hyökänneet kirjan sanomaa vastaan, jotka eivät ole nähneet koulutodellisuutta ympärillään samanlaisena kuin Rauma (ja minä).

Tunnistan jokaisen yksityiskohdan teoksesta, muistan myös tulevan kirjailijan kaulan luennoilta, siitä samaisesta puutalosta ja isommasta salista, jossa Ira istui laukomassa totuuksia. Minustakin tuli opettaja vastoin tahtoani. Olen tuntenut asiasta samanlaista kuvotusta ja koko Educariumin yli leviävää vastenmielisyyttä, joista vähäisin ei ole itsensä huvittaminen muiden skannaamisella ja profiloinnilla. Nähdä luokat edessään ymmärtäen, että niillä on merkitys. 


Vaadin, että jokainen opettaja lukee tämän romaanin. Jokainen päättäjä kaupungissa. Miksen ole nähnyt Turussa ainuttakaan päättäjän puheenvuoroa tästä kirjasta?


Mutta kuten aiemmin kirjoitin, koulussa pitäisi olla useammin opettamassa heitä, joiden mielestä koulussa ei ollut kivaa. KiVa-koulu ja infantiilit aikuisringissä harjoitellut ryhmätyöt vain pahentavat sitä piinaa, joka lapsilla on edessä. He ovat onnekkaita, jotka eivät tiedä mistä puhun. Ja juuri heidän pitäisi lukea tämä kirja. Jokaisen opettajan tai siksi aikovan. Eikä vältellä kirjaa siksi, kun ei oman työkuormansa päälle jaksaisi. 

Opettajien taakka on valtava, sitä ei voi kieltää. Tuskin itsekään jaksan tätä tehdä kauan (etenkään, kun tämä ei ole ainut työni). Hommaa ei voi tehdä näillä resursseilla riittävän hyvin tuntematta itseään sosiaalityöntekijäksi. Eniten silti ahdistaa, on aina ahdistanut, tietynlainen läpät silmillä -kulttuuri. Se huokuu jo valikoitumisvaiheesta. Samaan hengenvetoon on todettava, miten tärkeää on, että on erilaisia opettajia. Kunhan yksikään heistä ei ole sellainen kuin kirjan Anna-Maija. 

Minusta Hävityksessä ei ollut mitään muuta raskasta kuin kärsijöiksi asetettujen koko elämä ja ihmiskuntaa ikuisesti jäytävä epäoikeudenmukaisuus. Teos on vimmaisesti etenevä totuus. Jollei ihminen kestä totuutta, miten hän voi kestää itseään?

Tämä oli ensimmäinen Finlandia-voittaja Sofi Oksasen Puhdistuksen jälkeen, josta olen aidosti pitänyt. En voi antaa tähtiä, mutta kirja takuulla vaikuttaa jokaiseen sen lukeneeseen (jollei, kerrohan kommenttiin perustelut). Arvioissa on jonkin verran harmiteltu raskasta kieltä, uuvuttavuutta ja etenkin "A sanoi" - tyylivalintaa. Minua se ei haitannut, joskaan en aina ihan ymmärtänytkään sen alleviivaavaa todistusvoimaa. Mutta se rytmitti tekstiä "KiVasti".

Pidin tavasta käsitellä Iran ja A:n suhdetta. En ole toki ainoa, joka pohtii, onko kyse kirjailijan molemmista puolista. Mutta luokassa on aina myös se alistuva muiden leimaama hylkiö, josta tulee myöhemmin selkään taputettu kuuluisuus. Sitten on tomera ihmisoikeustaistelija, joka vain loppuelämänsä pettyy kohtaamattomuudesta, hautoakseen jotain koko ihmiskuntaan ulottuvaa pläjäystä, joka saisi muurautuneet silmät vihdoin aukeamaan. Ja sitten on heitä, jotka vain katsovat vierestä kuin hymyilevät pullanleipojat Dachaun muurien ulkopuolella, heitä jotka olisivat omiaan keskitysleirin vartijoiden asuissa edes koulunäytelmän verran. 

On heitä, jotka ampuvat. 


Yliopiston lukukauden avajaisia elämäni symbolista hissikuilusta seuranneena tavoitin primitiivisesti yhden tunteen: sääli. 


Moni asia on kirjan kouluajoista muuttunut, osa vielä pahemmaksi. Kirjoitin juuri toisaalle kouluväkivallasta, jota aikuiset eivät edelleenkään tahdo toiminnallisella tavalla tunnustaa. Koska lapset nähdään toisina, aivan kuin valkoiset näkevät mustat, miehet naiset, aikuiset lapset. Lasten kuuluu olla hiljaa, kun pahuus vyöryy uutisista olohuoneisiin. Onnekkaita ovat he, joilla kokemus jää vain uutisiin. 

Hävitys on ehdottomasti palkintonsa ansainnut. Kouluväkivaltaan ei puututa edelleenkään juuri teoksessa mainittua tehokkaammin, vaikka korulauseiden ja KiVojen hallinnollisten virtuaalipapereiden määrä on eksponentiaalisesti kasvanut. Aivan kuin muistaisin lukeneeni jonkun kirjan lukeneen kommentin, että "kirjoittaja voisi kasvaa aikuiseksi". Todellinen tiivistys mitätöivistä valtasuhteista, joita Hävityksessä juuri halutaan tarkastella. 

Teos osoittaa mestarillisella tavalla, kuinka omasta menneisyydestä voi pusertaa fiktiivisen, silti myös historiallisen romaanin. Turkua tuntevalle tämä on erityisen mehevä teos. Jotka pitävät kaupunkikuvausta liiallisena, eivät omista samanlaisia aivoja kuin kirjailija (ja minä). Skannaat koko ajan katseellasi paikkoja, joihin käytetään valtaa. Joissa käytetään. Etsit oikeutta elämäsi primus motorina, kuullen vain p*llurallin kaiun laman syövyttämästä kaupungista.

Jos on valokuvamuisti, jos ahmii jokaisen yksityiskohdan ympäristöstään piirtäen kuvat uniin viivoittimen tarkkuudella, voi piirtää aikakaudet ympärilleen. Koskaan ei voi tietää, kuka kirjoittaa joskus Finlandian. 


Kommentit

  1. Hieno, hieno kirjoitus! Hävitys on oikeasti nerokas mestariteos, eikä läheskään pelkästään sen vuoksi, että se kuvasi myös omaa minuuttani hämmästyttävällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! On kyllä pelottavaa, miten moni lukija varmasti jakaa tämän aivan saman kokemuksen hyvin yksityiskohtaisellakin tasolla. Pelottavinta on, että se on yhä mahdollista. Että tälle asialle ei vain tehdä mitään. Toivoa sopii, että kirjallisuudella voidaan muuttaa rakenteita.

      Poista
  2. Mun tyttäreni pahoinpideltiin koulupäivän aikana seiskaluokalla. Sekä koulu että poliisi tarttuivat kyllä asiaan kiitettävästi mutta silti jäi paljon sellaista, joka saa yhä pääni räjähtämään ja, jonka vuoksi tyttären koulunkäynti oli haasteellista koko ylä-asteen ajan, mikä näkyi myös arvosanoissa ja päästötodistuksessa.
    Hävitystä en ole uskaltanut vielä lukea, kun pelkään joutuvani raivon ja epätoivon valtaan. Nostan hattua opettajille, jotka jaksavat. Koulukiusaamisen ja suoranaisen kouluväkivallan kurissa pitäminen ja kitkeminen tuntuu olevan järjetöntä taistelua tuulimyllyjä vastaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan järkyttävää! Eihän tuollaisesta pääse koskaan yli. Ymmärrän todella, että tähän kirjaan tarttuminen tuntuu vaikealta. Tuulimyllyjä vastaan taistelua tämä totisesti on. Silti yksilöiden teot ovat ratkaisevia, vaikka ylistetään koko ajan yhteistä toimintamallia. Niiden alle on myös helppo hautautua. Tai byrokratian, joka esimerkiksi tekee koulusta erottamisen todella vaikeaksi. Miksei koskaan olla aidosti väkivallan uhrien puolella? Toivottavasti tyttäresi elämä on saanut nyt kauniimman käänteen.

      Poista
  3. Hyvä bloggaus. Bloggaan itse tästä 12.11.23.
    Minut tämä jätti ulkopuoliseksi vaikka nautin ruotsin opettajan erityishuomiosta.
    Tyttöjen kiusaamiskuviot ovat varmasti rankempia kuin poikien. Itse en ole ketään kiusannut porukassa enkä ollut nauramassa kenenkään kiusaamista, olen tehnyt omia juttuja, joten tuollainen ryhmäsakinhivutus on minusta outoa. En ole kuitenkaan mikään pyhimys, mutta annan palautetta ihmisille jos katson aiheelliseksi, mutta en veivaa menneitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Jännää, odotan innolla mystistä ajoitettua postaustasi. Voi hyvin olla, että tyttöjen välinen kiusaaminen on on enemmän sellaista pois sulkevaa. Omassa koulussani pojatkin kiusasivat tyttöjä, ihan samalla tavalla taklattiin ja annettiin lumipesuja kuin pojille. Kerran jo pelkäsin, menikö kulkilyyt säpäleiksi seinää vasten. Jälkikäteen toki ymmärrän eri valossa, mistä kaikesta lapset oireilivat.
      Nyt ei saisi jaotella enää pojat ja tytöt, mutta on suhdedynamiikassa silti eroja. Pyhimyksiä tuskin kukaan olemme, mutta lopulta vaatii aika vähän puuttua havaitsemaansa epäkohtaan. Silloin itsetunto on säilynyt hyvänä, kun menneisyys on jättänyt rauhaan.

      Poista
    2. Itse olen kyllä myös sanonut että jo riittää, tai lopettakaa. Koulussa jotkut pyysivät kanssaan rehtorin kansliaan avuksi, kun olivat hölmöilleet. Itse menin aina yksin, tuon mukavan Ruotsin opettajan lähettämäni.

      Poista
    3. Kuulostaa siltä, että olet toiminut aina juuri oikein. Hyvistä opettajista jää todella hyvät muistot vastapainoksi huonoille.

      Poista
  4. Kuusikymmenluvun kouluikäisenä tuntuu, että niin koulu- kuin työelämäkin muuttuu jatkuvasti kovemmaksi. Eniten on nykyään harmittanut kiusaajan ja kiusatun väliset "neuvottelut" jotka on esitetty tärkeinä. Kuin kiusattukin olisi jotenkin. osallistunut tai syyllinen. Silkkaa sadismia minusta ja asian hämärtämistä. Hieno teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tämä on kans aikanasa kuva, että jokaisesta asiasta järjestetään kolmikko-, kriisi- tai Teams-palaveri. On tietty malli ja sapluuna, jonka pohjalta toimitaan. Itse näen, että juuri sen taakse on älyttömän helppo piiloutua. Ihmiset eivät kohtaa, vaan asiat. Ihmisen kärsimys jää tavoittamatta.

      Itse järjestin lapsena aikanaan tapaamisen pahimman kollektiivisen kiusaajan vanhempien kotiin. Sekään ei silti toiminut, homma palasi raiteilleen, vaikka silloin vielä vanhemmat saattoivat hävetä kiusaavaa lastaan. Nykyisin vain puolustettaisiin, ei meidän piltti. Ja kiusattu vaihtaa koulua. Todella tärkeä teos, kyllä.

      Poista
  5. Vahva teos ja vahva kaunokirjallinen kannanotto.
    Ainoa pieni miinus minusta on se kolmannen kiusatun mukanaolo, Iran & A:n ja Turun lisäksi vielä planeetta. Se oli liikaa, eikä Rauma ollut sille paljon tilaa antanutkaan. Vahvcoja teemoja ei kannata olla yhdessä kirjassa monia.

    Minäkin mietin Jokken päivämäärää 12.11 - se on Isänpäivä. Jotain siihen liittyvää?

    Ai, Esmeralda, oot opetustyössä tällä hetkellä, ja teet vielä jotain muutakin. Arvostan, ja toivotan jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, planeetan osuus korostuu takakansitekstissä, jota harvoin edes luen, mutta Hävityksen kohdalla kirjaa on usein myös markkinoitu sillä. Planeetan olisi hyvin voinut jättää pois, vaikka sen tila varmasti pohjattomuuden tunteessa vaikuttaakin.

      Kyllä, kiitokset onnitteluista. Päivät venyvät iltakasiin, kun taon soosiaivoillani vielä opetuspäivän jälkeen tekstiä. Mutta näillä mennään toistaiseksi, ensi vuonna ehkä toisin. Vaikka rakastan teinejä, en kestä koululaitosta ja vääriin asioihin ylireagoivia ihmisiä. Samalla sellaisiin alireagoidaan, joihin oikeasti pitäisi kiinnittää huomiota.

      Poista
    2. Tämä ajoittui marraskuuhun, kun on viimeinen kirja Finlandia-haasteessa, siirsin se 11.11:ksi. En ajatellut tuota Isänpäivä aspektia. En tiedä olenko pystynyt antamaan hyviä neuvoja kiusaamista vastaan omille lapsille, tuskin? Oman isäni ohjeet olivat ylipäätään elämään hyvin niukat, mutta kiusaamisen muistan pari. Tilanteessa kun tulin koulusta takki riekaileina ohje oli "kiusaa takaisin" tai "ala itkeä", kumpaakaan en noudattanut, mutta jotenkin on selvitty. En puhunut koskaan mitä koulussa tapahtui, koska sitä ei kotona erikseen kysytty.

      Poista
    3. Minun on aivan pakko nyt kertoa teille mieheni isän neuvo pojalleen uuteen kouluun mennessä, poikakouluun kaiken lisäksi. Eetu, poliisi ammatiltaan, oli sanonut:"Elä sie oota, että toinen lyö. Lyö ensin." Ilmeisesti Eetukin tarkoitti hyvää, mutta poikansa oli onneksi huomannut parin möhläyksen jälkeen neuvon vääräksi.

      Poista
    4. Apua😂 kantapää opettaa. Onkohan muuten kukaan kirjoittanut koskaan kirjaa koulukiusaamisesta keskiajalla? Ei taida olla lähteitä aiheesta. Mytta takuulla yhtä kestävä ilmiö kuin homo sapiens, rappionsa partaalla.

      Poista
  6. Minä en ole tätä vielä lukenut, tämä odottaa oikeaa hetkeä ja paikkaa. Ehkä pelkään lukukokemuksen vaikutusta itseeni, vaikka ei pitäisi.

    Minullekin Educariumin syöverit ovat tuttuja, mutta en koskaan sieltä halunnut koulumaailmaan (enkä sinne päätynytkään). (Ja itse kirjailijan muistan yliopistolta myös.) Syyt löytyvät tämän kirjan aihepiiristä. Eikä kiusaamisesta puhuttu opinnoissa mitään! Muistan, miten tivasin vastauksia jollakin "luokan hallintaa" käsittelevällä opetuskerralla, ja erään kokeneen opettajan mukaan luokan istumajärjestyksellä voi vaikuttaa asiaan paljon. Selvä. Ja mitähän ne oppilaat tekevät toisilleen luokan ulkopuolella? Siitä vaiettiin. Opettajista ei sitten mitään puhuttukaan...

    Tuossa aiemmassa kommentissa pohdit kiusaamisesta kirjoittamisesta keskiajalla. Tämä esimerkki menee nyt Italian renessanssiaikaan, mutta ainakin Machiavelli (ah, tämähän liittyy myös Educariumiin! :D) joutui koulussa opettajansa ahdistelemaksi, mistä jäi hänelle elinikäiset traumat. Siitä en ole varma, mistä lähteestä tieto on, onko hän itse kirjoittanut siitä. Mutta tässähän ei toki ole mitään uutta, kuten totesit. Ja vieläpä juuri niin, että opettaja käyttää valtaansa oppilaaseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ihmettele, että Hävitykseen tarttuminen pelottaa. Kyllä se varmasti vaikuttaa jollain tavalla, etenkin jos on mitä tahansa traumoja koulunkäynnistä tai sen opettamisesta. Tosiaan, eipä niitä valmiuksia todelliseen kouluelämään opettaja yliopistolta saa. Ongelma on niin suuri, sitä ei haluta pilkkoa käytännöllisiin osiin tunneilla, vaan piiloudutaan kasvatustieteen teorioiden taa. Saan kohta allergisen reaktion koko sanasta kasvatustiede :D Ja tunnistavatko edes monet opettajiksi hakeutuvat sellaista kiusaamista, jota eivät ehkä ole koskaan itse kokeneet? Eipä paljon istumajärjestykset auta.

      Ah, miten mahtavaa, että sinulla on tuollaista tietoa renessanssiajan kiusaamisesta Italiassa! Vaikka tietysti on kamalaa, että samaa piinaa on koettu jo silloin. Onhan sekin väärin, ettei opetusala enää houkuta nuoria, kun koulu on niin negatiivisessa valossa koko ajan tapetilla. Mutta kun fakta on, että koululaitoksessa on usein kamalaa ja se koko kulttuuri on sitä samaa suota. Tämähän on vain minun mielipiteeni, mutten ole ainut.

      Poista
  7. Mä olen edelleen kirjaston loputtomassa jonossa, mutta kyllä tuo teos vielä kohdalle osuu. Mulla on todella ristiriitainen suhde kasvatustieteisiin, luokanopettajiin ja Educariumiin. Itse opiskelin aikoinaan hitusen asiaa, kunnes ymmärsin, että en aio opettajaopintoja todellakaan suorittaa. Odotan innolla Rauman kirjan lukemista (kiitos myös tämän sun tekstin) ja lukematta sitä, komppaan, että ihan kaikkien opettajien ja opettajaksi haluavien se kannattaa varmasti lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, jotain on kyllä pielessä, kun niin monella on kasvatustieteistä niin negatiivinen kuva, joko koettuna tai odotettuna. Ymmärrän kyllä hyvin, ettet halunnut opeopintoja suorittaa. En minäkään, mut sit taas oli "pakko" joku nopeasti hankittava turvapätevyys lisättävä tutkintoon.
      Uskon kyllä, että kolahtaa Hävitys, sitten kun vuorosi vihdoin tulee!

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!