Pelastusvene

Elämän aallokossa on löydettävä pelastusvene. 

Hyisenä syysyönä Utön edustalla vuonna 1994 moni etsi, muttei löytänyt. Ja jos löysi, se ei toiminut.

Tuon vuoden ainut lohtu oli Jäätelöauto, joka tiluliluleerasi iloista tunnussäveltä hiekkatiellä, jota ei ollut vielä asfaltoitu. Ehkä tunnari oli jo tuolloin kuskin vihaama, mutta hyvin hän ainakin äsken osasi sapetuksensa peittää, vieläpä harvinaisen vilpittömästi hymyillen. 

Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoitan tätä toffeeveneen lohduttava maku suussani. Toinen ysärivaihtoehto oli mansikkavene. Nyt vaihtoehtoja oli kuusi, aivan liikaa. Liian tuntemattoman edessä ihminen takertuu perinteisiin.

 Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä sekoittuivat unissa toffeeveneisiin, joilla saattoi paeta loputonta ankeutta. Tuo kuorrute on väriltään lähes sama kuin päällystetty, tahmea oppikirja. En enää muista aihetta. Tuskin mitään muistettavaa.

Jäätelöveneen avulla seilasin pakoon kouluelämäksi naamioitua ankeutta, joka musersi luokkahuoneissa joka päivä eri tavoin. En ollut siellä, vaikka olin. Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä huuhtoutuivat hetkeksi mielestä talouskukkarosta verotetun lohdullisuuden äärellä. Sitäkään pankkia ei  enää ole, jonka logo koristi välttämättömyyksiin tarkoitettua kolikkojemmaa. Aika harvoin minua epäiltiin väärinkäytöstä, vaikka se oli jatkuvaa. 

Toffeeveneen makumuisto suussani näen ruumiit edessäni, hapuilen näkymätöntä Aku Ankkaa, keltakansitettua todellisuuspakoa, joka vei pidemmälle kuin jäätelö koskaan. Enää en edes erityisemmin välitä jäätelöstä, ehkä söin sitä joskus liikaa. En sentään pakonomaisesti, sillä intensiteetillä, jolla lama vyöryy muistoihini lähes päivittäisinä yliannostuksina. Enkä ole ainut, joka pohtii miksi.

Sä olit aikuinen jo silloin, kun muut olivat vasta lapsia, kuulen ihmiseltä vuosikymmenten takaa. Otan sen kohteliaisuutena, harvinaisena helmenä lukemattomien alihoidettujen reikien joukossa. Vastaan mielessäni, sinulla oli aivot jo silloin, kun muut eivät vielä nähneet niitä. Minäkään.

Mietin, mikä on ollut pelastuslauttani niistä ajoista nykyisyyden karikolle. Jäätelövene ei kestä pitkää merimatkaa. Vohveli sulaa nihkeän vesitiiviinäkin enemmin tai myöhemmin, todennäköisesti jo aiemmin, sillä olen syönyt sen pois. Mutta tarinat jäävät elämään. Sanat, joita voi käyttää yhä uudelleen ja uudelleen, luomaan uusia merkityksiä todellisuudelle, joka on tuntunut valheelta. Valveunelta.

Lukutaidon päivänä, ennen ja sen jälkeen, halusin käsitellä aihetta myös töiden parissa. Kirjoitin kolumnin, toisenkin, lopulta piti leikata puolet ensimmäisestä pois. Tietäen, ettei suurin osa jaksa lukea sitä loppuun, tuskin edes aloittaa. Suurin osa repii sen sytykkeeksi takkaan tai heittää suoraan paperinkeräyssäiliöön.

Mutta tiedättekö mitä. Sieltä lukuintoni on osittain peräisin. Tonkimalla muiden lehtiä saattoi löytää sellaisia aarteita, joihin omassa perheessä ei ollut varaa tai kiinnostusta. Ihmiset heittivät pois sivistystä painotuoreena, kääntämättä sivuakaan aviisista. Tämä oli 90-luvulla. Olihan siellä joukossa myös alibeja ja jalluja, jotka tuntuvat enää viattomuuden peilikuvilta.

Lukutaidon päivänä mietin pelastuslauttojani, tarviten niitä enemmän kuin koskaan 1990-luvun jälkeen. Ymmärrän, ne ovat samat kuin aina. Syödä jäätelövenettä puutarhassa, lukemisen parissa.

...vie minut sinne minne haluan, sieltä mistä en haluaisi pois.