Lukijan aikakausi
Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen. Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista.
Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös
lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei
halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan,
johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua
mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita,
jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään
Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta muustakin kuin kirjoista. Jos kirja on
avattu elämä, myös kirjailijan pitäisi nykyajassa olla sitä.
Kritiikki voi olla raakaa, eikä Sutinen miellä sellaiseksi
lukijoiden kirjoittamia mielipiteitä. Niissä ei haluta ymmärtää kirjailijaa vaan
itseä. Rakentavan kritiikin kirjoittaminen onkin taitolaji, joka itseänikin
joskus houkuttaa. Siinä pätevät tietyt lainalaisuudet, se ei siis ole vapaata
aivopierahtelua, jossa ei tunnisteta teoksen ansioita kontekstissaan. Sille on
myös syynsä, miksi ammattimaisia kriitiikkejä kirjoitetaan tai julkaistaan yhä vähemmän. Suurin
osa lukijoista haluaa mielipiteen: onko teos toisen mielestä hyvä vai huono?
Niitä Instagram-tilejä tuskin kovin pitkään seurataan, joissa ei kerrota syitä
mielipiteelle. Tietysti fiiliskin voi olla syy.
Sutinen ei liittynyt Instagramiin kustantajan ehdotuksesta huolimatta.
Hän erosi myös kirjailijoiden Facebook-ryhmästä keskittyen nyt vain
olennaiseen, kirjoittamiseen. Mietin silti, miksi asiassa pitää olla niin
ehdoton. On lukuisia olemassaolon ja vaikuttamisen tasoja, joista ihmiskohtaaminen
on yksi. Silloin pitäisi ainakin kutsuja kinkereihin ja yleisötapahtumiin ropista,
jos haluaa tästä pitää kiinni vailla sosiaalista mediaa.
Mietin Suomen ”dekkarikuningatar” Satu Rämöä, joka on
aktiivinen myös sosiaalisessa mediassa, ja kiertää kirjojensa suosion takia
paljon kirjafestivaaleilla. Vaikka erittelin aiemmin syitä, miksi etenkin
Hildur jätti toivomisen varaa, huomaan suhtautuvani nykyisin hieman toisin
kirjailijan tuotantoon. Odotan jo kolmatta osaa Jakobia voidakseni sinetöidä
lopputuleman. Mistä muutos?
Jotkut teokset vaativat aikaa, eikä dekkareita b-luokan
kirjallisuutena pitävä varmasti voi ymmärtää, miten muka Hildur voi vaatia
sitä. Usein mielipiteet norsunluutorneista lausutaan edes lukematta näitä ”alempiarvoisten”
lukijoiden bestsellerhittejä. Mietin, olenko itsekin alempiarvoinen
tuntiessani, että Rämön persoona teki kohdatessa vaikutuksen. Se lämpö, joka
hänestä huokui, aito kiinnostus lukijoita kohtaan, saa tuntemaan halua perehtyä
uusiinkin kirjoihin. Kun taas kirjailijat, joista on paistanut kyynisyys,
vastenmielisyys olla kohdattavissa, jopa ihmisviha, eivät suoranaisesti kutsu
luokseen edes kirjallisessa muodossa. Siitähän kirjallisuudessakin on usein
kysymys, ihmissuhteista.
Kaikkia tapoja tarvitaan. On hienoa, että on norsunluutornissa
istuvia kirjailijoita. Mitä olisi Suomi ilman Jörn Donneria, joka kuitenkin
aktiivisesti laukoi mielipiteitään muiden yläpuolella? Hänellä oli suhde
lukijoihin myös kirjallisuuden ulkopuolella, koska hän oli värikäs
mediapersoona, viimeisiä suomalaisia auteur-taiteilijoita. Nyt suomalaiset
kuitenkin ovat tarvinneet Satu Rämön, joka on saanut uudet ihmiset lukemaan,
innostumaan kirjallisuudesta.
Lukijan aikakausi on tehokas itsereflektion paikka
kirjailijalle. Kai minun pitää yksi Sutiseni lukea, jotta ymmärrän, mistä olen
jäänyt paitsi.
Hetkeni norsunluutornissa, kirjoittamassa muiden yläpuolella. |
Hyvää pohdintaa! Luin tuon esseen myös, ja minulla on tästä lukijan aikakaudesta tuore omakohtainen kokemus. Lukiessani erästä syksyn uutuuskirjaa bongasin sen kansiliepeestä oman, blogiini kirjoittamani kommentin kirjailijan aiemmasta teoksesta. Tämä oli suoraan sanottuna aika huvittavaa mutta oikeasti kyllä aika oireellista. Toisaalta on toki kiva, että kaikenlaista keskustelua kirjoista käydään – nykyisin puhutaan niin paljon lukutaidon rappiosta ja lukemisen vähyydestä, että kai kaikki huomio on tavallaan hyvää huomiota… Kaikilla pitää siis ehdottomasti olla oikeus osallistua kirjakeskusteluun. Paljon on kuitenkin viime aikoina keskusteltu myös kritiikin kuolemasta, ja itse en todellakaan ole mikään taidekriitikko, kaukana siitä! Sikäli omat aivoitukseni (juuri nuo aivopierahtelut) eivät ehkä kaipaisi huomiota.
VastaaPoistaSutinen suree eseessään mm. sitä, etteivät ammattitaidolla tehdyt kirja-arvostelut kiinnosta, vaan ”myynti saa enemmän pontta sosiaalisen median influenssereiden pikasuosituksista”. Näin se valitettavasti on. Kustantamot seuraavat tarkasti kirjoistaan käytävää somekeskustelua, koska muutakaan keskustelua ei ole. Ja tässä nyt siis ”keskustelu” on todellakin eri asia kuin ammattilaisen kirja-arvostelu. ”Näin lukijoiden vaatimukset heijastuvat suoraan kustantamoiden toimintaan.” Ja itse en kyllä haluaisi olla tähän vaikuttamassa ja mitään vaatimassa!
Aion jatkaa jatkossakin kirjojen fiilistelyjä blogissani, mutta toivon, ettei niitä kustantamoissa liikaa kaiveltaisi.
Kiitos! Ja kiitos samoin! Nostit hyviä huomiota esiin liittyen tuohon kansilehtiasiaan. Itse kun olen keskittynyt liikaa tekijänoikeuksiin, joita bloggarilla näemmä ei oöe, ellei ole sitä c-merkintää. Olen ymmärtänyt, ettei bloggareilta kysytä lupaa, saako heidän arvioitaan käyttää markkinointitarkoituksiin. Itse ainakin menen lankoja pitkin, jos koskaan bongaan jonkun lainanneen tekstiäni luvatta. Vaikka voihan sen nähdä imartelunakin. Tuolla kirjasomenpuolella tästä on viime aikoina keskusteltu.
PoistaToivotaan, että saat jatkossakin kirjoittaa erinomaista blogiasi "rauhassa"
Lainasin lehden tämän mielenkiintoisen esseen vuoksi.
VastaaPoistaKirjan mainostamisessa on tapahtunut iso muutos. Ei kovin kauan sitten kustantamo odotti kirjailijan vain kirjoittavan kirjan ja hoiti mainonnan hänen puolestaan. Nykyinen tyyli, jossa kirjailijan oletetaan olevan oman teoksensa myyjä sopii toisille hyvin, toisille ei ollenkaan. Tiedän, että monet kirjailijat ovat palkanneet managerin, joka järjestää heille mainos- ja myyntiständejä tavarataloihin ja kirjastoihin. Sosiaalinen tyyppi nauttiii, joku introvertimpi kirjoittaisi senkin ajan mielellään jo uutta teostaan.
Sosiaalinen media on muuttanut ja muuttaa maailmaa arvaamattomin tavoin.
Erinomainen huomio. Ekstrovertit tyypit huomaa kyllä heti kirjailijasomesta, kaikki julkisuus ja itsensä tuominen myös kirjailijapersoonanan esiin on vain luontevaa. Mutta sitten on heitä, jotka eivät "mainostaisi" itseään millään tavoin, vaikka siitä maksettaisiin. Olisivatkohan ekstrovertit kirjailijat pulassa, jos nyt yhtäkkiä siirryttäisiin takaisin vanhaan malliin? Kirjailijuus on nykyisin muutakin kuin "vain" kirjan kirjoittamista. Kirjailija on julkisuuden hahmo, halusi tai ei.
PoistaKiinnostavaa! Myös huomio, miten Satu Rämön suhteen ajatuksesi ovat muuttuneet mm. lämmön ja läsnäolon vaikutuksesta. Luulen, että tarvitsemme enemmän juuri inhimillisyyttä, aitoutta, lämpöä ja kohtaamisia kuin norsunluutorneja.
VastaaPoistaKyllä! Kiitos! Mietin juuri tätä, suhtautuisiko joihinkin teoksiin niin sanotusti lempeämmin, jos tuntisi kirjailijan. Se on kuitenkin fakta, että jokaisen teoksen kirjoittamiseen menee miltei ihmiselämä, kaikki aika ja energia. Helposti sen unohtaa, jollei jonkun kirjailijan tyyli ole juuri sitä mitä itse eniten fanittaa.
Poista