Luokkajako parisuhteissa

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun Onko Suomi luokkayhteiskunta? Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien. 

Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvisen ja Kolben mukaan perhetaustoillamme on vaikutusta koko elämäämme, siten myös parisuhteisiimme. Ei ole myöskään täysin sattumaa, millaisiin suhteisiin päädymme lapsuudenkodista lähtiessämme, mihin taas kasvamme myöhemmin elämässämme. 

Teoksessa tuodaan esiin neljäntoista haastattelun parisuhteen kautta kuvioita, joista varmasti jokainen löytää jotain tunnistettavaa. Samalla kirjoittajat tuovat tuttuun tapaan esiin myös omia taustojaan. Jälleen tuodaan esiin luokkaloikkari-Järvisen uskovainen duunaritausta sekä Kolben yläluokkaisempi elinpiiri perheessä, jota hän piti strindbergiläisenä. Itse en ymmärrä edelleenkään, mitä viittauksella tarkoitetaan. En ole lukenut Strindbergiä, enkä varmaan enemmän saman taustaisena kuin Järvinen hoksaa tiettyjen sanontojen merkityksiä, vaan pikemminkin koen ne etäännyttävänä akateemisena jargonina. Gradupalautteessani sain erityistä kiitosta kansantajuisuudesta, jolla kuka tahansa voi lukea teoksen millä tahansa tietopohjalla. Onneksi ei ole kovin moni lukenut. 

Tästä pääsemme suhteeseen numero yksi. Instagramissa kysyin gallupina (blogissa kun tämä toiminto on paljon vaikeammin toteutettavissa), monellako seuraajalla puoliso on: 

a) saman taustainen 44%

b) korkeammassa asemassa tai koulutuksessa kuin itse 16%

c) alemmin koulutettu tai asemoitu kuin itse 40%

Vastaajakunta on nais(oletettu)voittoinen, keskimäärin korkeakoulutetumpi kuin koko väestö. Lisäksi korostuu oma työskentely kulttuuri- tai opetusalalla. Vastaajat ovat siis pitkälti kirjallisuudesta kiinnostuneita henkilöitä, oli omat vanhemmat sitten minkä taustaisia hyvänsä. Erillisissä viesteissä myös korostui kommentti: puolisoni on alemmin koulutettu, mutta huomattavasti korkeammassa asemassa tai paremmin palkattu kuin itse olen. Näiden kommentoijien puolisot olivat pääsääntöisesti miehiä. 

Tämä gallup taustaksi Järvisen ja Kolben tutkimuksiinkin perustuvaan näkemykseen, että yleensä ihminen valitsee niin sanotusti vanhempiensa edustaman maailman jatkeen puolisokseen muuttaessa pois kotoa. Kun taas myöhemmin alkavat vaakakupissa painaa oman sen hetkisen viiteryhmän edustajat, omat arvot, jopa pyrkimys valita jotain aivan toista kuin vanhempien odotukset. 

Jotenkin koin tämän teoksen lähtökohtaisen oletuksen itselleni vieraaksi. Minun vanhempani eivät ole koskaan puuttuneet puolisovalintoihini, eivätkä sanoneet arvottavia mielipiteitä suuntaan tai toiseen. Ehkä teos puhuttelee eniten heitä, joilla vanhempien esimerkki ja puheet ovat olleet enemmän dominoivia arjessa. Kuten aiemmassa blogiarviossa kerroin, omat vanhempani ovat duunaritaustaisia, mutta kummankin suvussa on ollut myös korkeammassa asemassa olleita jäseniä, jollei korkeakoulutettuja. Itse olen lähisukuni ensimmäinen korkeakoulutettu (lue: valmistunut), ja koen sen olleen tärkeä asia etenkin isälleni, jolla koulut jäivät kesken. Silti hän saavutti työtä tekemällä aseman, josta moni humanistikitkuttaja voi vain haaveilla. Edellisen sukupolven arvostus koulutusta kohtaan, oli sitten itse sen osallinen tai ei, ei useinkaan vastaa sitä todellisuutta, jossa nykyopiskelija rämpii. Tämä on kuitenkin kokonaan toinen rönsy, jota yritän nyt vältellä. 

"...yliopistoon opiskelemaan päätyy tällä hetkellä noin kahdeksan kertaa todennäköisemmin henkilö, jonka vanhemmat ovat akateemisesti koulutettuja verrattuna ei-akateemisten lapsiin. Siten korkeasti koulutetulla nuorellaparilla on usein myös korkeasti koulutetut vanhemmat." (Sopivia ja sopimattomia, s. 90).  

Omat "valintani" ovat olleet kotoa muuton jälkeen: 

1) duunari / teollisuus (jo lapsuudenkodissa asuessa) 

2) kaupan alan esihenkilö 

3) yrittäjä / taiteilija

Yhdistävää tekijää näiden kolmen välillä en kovin helposti keksi, mutta yksikään heistä ei ole valmistunut korkeakoulusta. Siinäpä se sitten oli. Numero kolme on kyllä opiskellut siellä. En ole siis toistanut yleisintä mallia, jossa puoliso valitaan omasta viiteryhmästä, statuksesta ja koulutuksesta. Pikemminkin päinvastoin. Toki tässäkin voidaan nähdä suvun tausta: olen tottunut keskustelemaan rakentavasti eri tavoin ajattelevien kanssa. Suvussa on myös monia eri poliittisia näkemyksiä, eikä kukaan ole koskaan pitänyt sitä ongelmana. Yleisesti moni suvun jäsen on ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista ja niiden jauhamisesta omasta taustasta riippumatta. Miksi siis pitäisin ongelmana elää erilaisen ihmisen kanssa kuin itse olen?  

Kun mietin omaa "etenemistäni" parisuhdemarkkinoilla, kyllä siinä silti jotain samaa on kuin Järvisen ja Kolben esittämissä väitteissä. Itse korkeakoulutettuna saatan kuitenkin poiketa akateemisten Tinder-markkinoiden valtavirrasta. Käsitykseni on, että moni korkeakoulutettu ei "kelpuuta" itselleen alemmin koulutettua kumppania. Minusta se tuntuu käsittämättömältä. Itselleni tällaisilla asioilla ei ole koskaan ollut mitään väliä. Olennaisinta on, että ihminen on utelias elämää kohtaan ja pohtii esimerkiksi sellaista asiaa, miten on mahdollista, että avaruus on ääretön. Miksi ihminen haluaa piirtää rajat äärettömyydelle, jota ei voi äärettömänä ymmärtää? Tällainen ajattelu ei ole minusta mitenkään sidottu koulutukseen.

Päinvastoin, olen usein kokenut, että korkea koulutustaso lisää myös kapeakatseista ajattelua ja kuplautumista, jonkin ajatusmallin pitämistä toista huonompana. Teoksessa Sopivia ja sopimattomia tuodaan myös ilahduttavalla tavalla esiin, kuinka koulutuksen ja työstatuksen ääripäiden liitot voivat onnistua. On todella surullista ja kapeakatseista, jos yksikään vanhempi toivoo lapselleen korkeakoulutettua puolisoa. Se kertoo enemmän vanhempien stereotypisistä mielikuvista kuin todellisuudesta. 

Sen kyllä muistan jostain sivulauseesta, että vanhempani ovat kysyneet, onko meillä numero ykkösen kanssa tarpeeksi yhteistä keskusteltavaa. Kyllä oli, enemmän kuin koskaan vanhempieni. Suhteen päättymisen syy ei liittynyt mitenkään koulutukseen tai oletettuihin sivistystason eroihin. 

Muistan yhä riemun, joka odotti saapuessani kotiin duunarityöstä, kirje yliopistosta. Avasimme kirjeen yhdessä. Onnittelujen jälkeen kuulin vitsin, jolla on yleisellä otannalla vinha perä: "mahtaako enää vuoden päästä tällainen duunari kelvata rinnalle". Aika oli silloin yli 20 vuotta toinen. Yhä edelleen monille miespuolisille on tärkeää olla korkeammassa asemassa tai tienata enemmän kuin puoliso. Niin sanottu patriarkaalinen elätysmalli tuntuu turvallisimmalta, mitä se harvoin on eläkekertymän muodossa naiselle. Suomea enemmän kuvio korostuu eteläisessä Euroopassa. Uskon näin vaarallisesti sukupuolieroja korostaen, että yhä edelleen naisille saattaa olla helpompaa olla korkeammin koulutettu tai johtotehtävissä kuin miehelle olla niin sanotusti "alemmalla tasolla". Rajat kuitenkin hälvenevät, yhteiskunta muuttuu. Erityisen iloinen olen siitä, että professorin puoliso ei ole enää professorska. Aivan kuin puoliso olisi toisen koulutuksen ja aseman jatke. Aivan kuin ihminen olisi työn jatke. 

No mennäänpä sitten numero kakkoseen, joka ilman muuta oli työnsä jatke. (Itse)arvostus oli yhtä kuin työn tekeminen. Mökilläkin kuului tehdä vain töitä. Uskon, että osa tästä yliluterilaisesta työmoraalista oli sen paikkausta, ettei korkeakoulutettujen vanhempien lapsi päässyt sisään hakemaansa korkeakouluun. Toista kertaa ei ylpeys antanut periksi yrittää. Ymmärrän toki ketutuksen, jos homma jää pisteestä kiinni. 

Tässä perheessä pääsin osaksi erilaista kulttuuria kuin koskaan aiemmin. Joulupöydässä puhuttiin taiteesta ja antiikin keräilystä, mitkä ovat olleet itselleni ambitioita aina. Koin, että tämän perheen lapsi edusti aika eri maailmaa kuin vanhempansa. Ei kaikista korkeakoulutettujen lapsista tule saman hengen edustajia. Tulin yhtä hyvin toimeen numero ykkösen duunarivanhempien kuin numero kakkosen akateemisten kanssa. Sillä tulen toimeen kaikkien ihmisten kanssa, arvottamatta tai arvioimatta heitä työnsä, koulutuksensa tai statuksensa perusteella. Siksikin ehkä teoksen anti tuntui osin vieraalta. Näinkö moni todella skannaa ihmisiä jatkuvasti sen perusteella, mitä maailmaa he edustavat? Tietysti nämä maailmat vaikuttavat epäsuorasti olemiseen, kanssakäymiseen, kaikkeen. Etenkin silloin, jos tavoilla elää on toiselle ratkaisevalla tavalla merkitystä. 

Suhde kaksi päättyi osittain uran perässä juoksemisen takia. Minulla ei ollut neuvotteluvaraa, olin ikään kuin altavastaajana suhteessa myös sen hetkisen taloudellisen tilanteen takia. En tule koskaan ymmärtämään, miksi ihminen, jolla on rahaa kuin roskaa, suostuu ostamaan vain Euroshopper-fetajäljitelmää. Kun taas itse ostan ennemmin vähistäkin varoista laatua, vaikka sitten harvemmin. Selitys "pienistä puroista ne suuret joet syntyvät" antoi lopulta sinetin myös muissa asioissa. Ehkä eniten hallaa kuitenkin näin jälkiviisaana teki se, etteivät vanhemmat koskaan kehuneet lastaan. 

Vanhemmat, kehukaa lapsianne, jotta heidän tulevat parisuhteensakin voisivat herkemmin kukoistaa. Kehu ei myöskään ole millään tavalla koulutukseen sidottu tässä lyttäämiskulttuurin maassa. Terve itsetunto on yksi niistä peruspilareista, joille hyvä parisuhde rakentuu. Näen itse yhtäläisyysmerkkejä luokkaerojen korostamisen ja huonon itsetunnon välillä. 

"...(sosiologi Marika) Jalovaaran artikkelista ilmenee, että liitot solmitaan länsimaissa useimmiten saman etnisen taustan, äidinkielen, koulutuksen ja luokka-aseman välillä. Homogamiaan kannustetaan, sillä se vahvistaa ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuutta.  --- Jalovaaran mukaan homogamiassa ei ole tapahtunut suurta muutosta 1950-luvun lopulla syntyneistä 1970-luvulla syntyneisiin. Parissa vuosikymmenessä homogamia on kuitenkin hieman vahvistunut vähemmän koulutetuilla ja heikentynyt korkeakoulutetuilla. Homogamia kertoo yhteiskunnan kerrostumien sulkeutuneisuudesta." (s. 91-92). Ehkä minulla pohjoinen veri virtaa sen verran, että kirjassakin mainitun esimerkin mukaisesti pidän kaikkea tätä usein naurettavana kapea-alaisuutena. 

Suhtautumista raha-asioihin tuodaan teoksessa paljonkin esille, ja siinä viitataan Julia Thurénin teokseen Kaikki rahasta, jota en ole lukenut. Itse en lähtisi ensitreffeillä kyselemään toisen suhdetta rahaan, mutta on se varmasti hyvä tehdä ennen yhteenmuuttoa. En silti koe, että omissa suhteissani olisi koskaan ollut raha esteenä, mutta pihiys numero kakkosen kohdalla oli todella ärsyttävää. Edelleenkään en kestä pihejä ihmisiä. Säästäväisyys on hyve, mutta pihiys on sairaus. Ja suomalaiset ovat todella sairaita ihmisiä. 

Vastaavaa tunnekuohuntaa aiheuttaa moni muukin parisuhteiden kompastuskivi. Kovimmat riidanaiheet ovat teoksenkin mukaan raha, kotityöt ja seksi. Kuulostaa siltä, että seuraava teos voisi hyvin olla Sinkkuuden ylistys. Järvinen ja Kolbe kuitenkin puhuvat ehdottomasti parisuhteiden puolesta niiden valtavan kasvatuspotentiaalin ansiosta. Itsereflektiota toki aina tarvitaan, mutta kaikki eivät toiveista huolimatta löydä sopivaa kumppania. Eikä kyse ole vain kranttuudesta. Monet ihmiset ovat niin ehdottomia, ettei heidän kanssaan voi kuvitellakaan suhdetta. Oliko tämä ehdoton mielipide?

Numero kolme varmasti sopii minulle parhaiten, olenhan siksi avioitunutkin vailla minkäänlaista aiempaa tarvetta siihen. Vasta kolmannen kohdalla olen ymmärtänyt, millaisessa luovuusvajeessa olen elänyt aiemmin. Luovuutta minussa ei ole nähty, eikä siihen myöskään siksi ole kannustettu. Aiemmat kumppanini eivät olleet luovia vaan pikemminkin pragmaattisia. Lapsena minut kyllä pistettiin kuvataidekouluun, mistä olen vanhemmilleni hyvin kiitollinen, toisin kuin partio- ja koriskokeiluista. Olisin ehkä myös myöhemmin hakenut taidekouluun, jos minua olisi erikseen kannustettu sitä kohti. Sen sijaan huomasin jopa opinto-ohjaajan vastaanotolla, ettei taidealaa nähdä muuna kuin tuuripelinä, tulevana köyhyysloukkuna. 

Minulle luokkaeroa edustaa se, kuinka toinen suhtautuu luovuuteen ja kulttuuriin. En silti pidä junttina henkilöä, joka ei itse ole luova. Mutta jollei ymmärrä toisen olevan, etenkin jos halveksii sitä, mitätöi jotain olennaista toisesta. En koe, että tämäkään asia olisi suoraan sidoksissa koulutukseen, enemmän rahan ja työn arvottamiseen.  

Kun tapasin numero kolmosen, eipä hänkään luovuudella elänyt. Mutta se on ollut määrittävä tekijä elämässä, toisin kuin päivätyö. Niin monet ihmiset tulkitsevat toisiaan vain sen perusteella. En tiedä, olisinko uskaltanut lähteä omasta puuduttavaksi muuttuneesta päivätyöstä pois, ottaa riskiä, ellen olisi ollut valinnan hetkellä otollisessa suhteessa. Tuskin olisin edes alkanut tavoitteellisesti kirjoittaa. Numero kolme on ensimmäinen ihminen, joka on toistuvasti kannustanut minua hankkimaan kirjoittamisesta ammatin. Koenkin, että ilman elämänkulkuun puuttunutta vakavaa sairastumista suhteella numero kolme olisi ollut potentiaalia vaikka mihin, nyt sen ollessa enää varjojen tanssia aiemmin niin koreassa salissa. Odotamme kynttilöiden sammumista, jolloin emme enää erotu pimeydestä. Mutta luovuutta ja kaikkea koettua ei voi kukaan viedä pois.

Luokkajakoa enemmän koen, että suhteissa vaikuttaa liekki, jolla ihminen elämäänsä elää. Joko sitä on tai ei ole. Suomalaisilla se on usein valitettavan hiipunut jo syntymästä lähtien. Ihmiset ovat todella tylsämielisiä. Anteeksi nyt vain. Jos vielä tulisi joskus numero neljä, pitäisi lähtökohtaisesti uskoa johonkin parempaan, edes sopivaan. Sopivia ja sopimattomia, suurimmaksi osaksi jälkimmäisiä. 

Koska saamme teoksen, joka ei korosta parisuhdekeskeistä mantraa? Ihminen voi olla todella onnellinen eläessään yksin, saaden viettää juuri omannäköistä elämää aiheuttamatta tuskaa itselle tai toiselle, usein molemmille. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen eläin. Lajityypillinen tapa elää on asua toisen kanssa, käpertyä kainaloon kuin koiranpennut toistensa ylle tuottamaan lämpöä tässä kylmässä maailmassa. 

Kuten sanottu, aihepiiriä on vaikea tutkia vailla oman napanöyhdän kääntelyä ja tutkailua. Jokaisen on hyvä silti tehdä se tavalla tai toisella. Miettiä, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet ihmissuhteisiin päätymisessä ja niiden päättymisessä. Aina, jos syynä on trauma tai omat vanhemmat, lienee syytä huolestua. 

Itselleni erakkoelämä ei ole lainkaan kammo. Siihen nähden olen elänyt elämässäni harvinaisen lyhyen ajan yksin. Noin kaksi vuotta. Jälkikäteen mietittynä se olisi voinut olla elämäni parasta aikaa ilman gradupuserrusta. Silloin ei haitannut se, ettei sinkkua koskaan pyydetty mihinkään. Tässä maassa, jonka ihmisarvon määrittävät työn lisäksi pariutuneiden Prisma-kärryt perjantairuuhkassa, ei yksinelämistä tulkita kuin säälin tai itsekkyyden kautta. Jollei nyt kuitenkaan tehdä Sinkkuuden ylistys-teosta, voitaisiin ainakin tutkia populäärin lähestymistavan kautta, kuinka luokka vaikuttaa yksin jäämiseen tai sen valitsemiseen. Ylipäätään yksineläjät pitäisi ottaa kirjallisuudessa paremmin huomioon, onhan kyse merkittävästä osasta suomalaista väestöjakaumaa etenkin kaupungeissa, erityisesti Turun seudulla. 

Ehtymätön monologi ei luonnollisesti lopu ennen nälän tunnetta. Heräsikö sinulle tästä teoksesta ja kirjoituksesta ajatuksia? Voit kertoa mielipiteesi luokkajaoista parisuhteissa, vaikket olisi lukenut tätä kirjaa. Minusta tämä oli tärkeä avaus, mutta jostain syystä kirjan anti jäi minulle vähän laimeammaksi kuin odotin. Johtuen ehkä tuosta aiemmasta lukukokemuksesta, joka oli antoisa. Tässä oli paljon toistoa, mutta sikäli se on hyvä, jollei ole lukenut tuota aiempaa, ei kuitenkaan vanhentunutta kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Yllättävää kyllä, tällä kertaa olisin kaivannut teokseen vielä enemmän teoriaa tapauskertomusten lisäksi. Onhan ihmisen käyttäytyminen ehtymätön tutkimuksen ja mielenkiinnon lähde. 

Nyt lähden luokkaretkelle jääkaappiin, josta löytyy jonkun mieltämä statussymboli samppanja (minulle vain mitä herkullisin maataloustuote ja elämän eliksiiri). Seuraksi teen maa-artisokkakeittoa. Lapsuudenkodissamme syötiin aina hyvin, vaikka loin myös suhteen Saarioisten grahamlihapiirakoihin ja ketsuppiin. 

 

Hyvää syyslomaa kaikille teille, jotka saatte siitä nauttia parhaassa luokkaseurassa!