Ihmiset lumessa

Ivan heräsi hangesta ja kysyi, miten ruusut voivat. Kesti hetken havahtua todellisuuteen, jossa pommitetut ruusutarhat ovat jääneet tuhansien kilometrien päähän kuravelliksi näivettymään. Vuosikymmenten työ, sekunneissa menetetty.

Ivan tökki vaimoaan Josefaa, jonka huulet sinersivät kylmyydestä. Josefa avasi silmänsä, jotka heijastivat suomalaisten lipun värit. Kyyneleistä samentuneet pupillit voivat yhtä aikaa näyttää kirkkaammilta kuin koskaan. Josefa kysyi hätääntyneenä, missä Iris on. Eikä aikaakaan, kun he huomasivat tyttärensä kadonneen.

Kun Ivan ja Josefa kertovat tarinaa kehnolla englannilla heidät pelastaneen suomalaisen maatilallisen olohuoneessa, isännän vaimo ei saa itkua lakkaamaan. Ivanista tuntuu, että hänen pitäisi vaimoa lohduttaa, kun isäntä on jähmettynyt kaikkea kuultua pureksimaan. Lopulta heidän tyttärensä Aliisa pitää huolen tunnelman kevenemisestä. Tämä vetää Iriksen mukanaan niin suuren taulutelevision eteen, jollaista Ivan ei ole nähnyt edes Tanskassa työskennellessään. Mutta siellä hän vietti yhden joulun katsoen samaista ohjelmaa, jossa heinäsirkka tanssii estradilla silinteri päässä. Ivan hymähtää lasten riemua. Samu Sirkan joulutervehdys on toista kuin hoputus kuorma-auton tavaratilaan tai omien raajojen olemassaolon tarkistus. Mutta siinä on jotain samaa kuin höyryävän lihaliemen juonti leirillä, jonne koottiin selviytyneet.

Sen jälkeen Ivan ei muista paljoakaan, matkasta kaukaiseen Suomeen. Hän nukkui suurimman osan matkasta, kunnes havahtui pakkaseen. Heidät oli jätetty keskelle ei mitään. Vain renkaiden jäljet ja askeleet lumessa kertoivat vihjeistä, jotka eivät johtaisi minnekään. Mutta Aliisan jättämien jälkien ansiosta he istuivat nyt tämän pariskunnan olohuoneessa, tuntematta enää kylmää ja hätää.

Ivan vilkaisee vaimoaan, jonka katse on kiinnittynyt ruusuihin kristallimaljassa. Jos Josefa sulkisi silmänsä, niiden välistä vierisi hiljainen kyynel. Ivan tietää, mitä on itkeä ääneti, kaikkensa menettäneenä. Ihminen on enää turta kuori. Mutta niin kauan, kun on edes yksi kyynel, on toivo.

Herkullinen lihan tuoksu leijailee Samu Sirkankin sieraimiin. In Finland we cook kinkku on Christmas, isäntä kertoo pakaraansa taputtaen. Josefa vilkaisee yhtä aika kauhistuneena ja huvittuneena Ivania, joka taputtaa vastaukseksi mahaansa. Miehet nauravat.

Vaikka he kaikki lumen keskeltä löydetyt saivat jo syödäkseen riisipuuroa, on nälkä jälleen kiljuva. Onnekseen he eivät missään vaiheessa olleet niin pitkiä aikoja syömättä ja juomatta, että yhtäkkinen yltäkylläisyys aiheuttaisi fyysisiä ongelmia. Mutta henkisellä mittarilla arvioituna tämän perheen elämä on aivan toista, kuin mihin Ivan on koskaan voinut tottua.

Then we go to palju, isäntä osoittaa ikkunasta valtavalle terassille, jonka keskeltä löytyy puinen sammio savupiipulla. Ilmeisesti tarkoitus on peseytyä ulkona. Isäntä röhöttää naurua, johon Ivan päättää hämmentyneenä tarttua. Nämä ihmiset ovat hyväntahtoisia.

Josefa siirtyy keittiöön emännän seuraksi, joka ottaa uunista ulos valtavavan kinkun sinivalkoisilla kukkapatalapuilla. Sama kuosi löytyy myös keittiön verhoista. Ivan katselee oviaukosta, kuinka emäntä näyttää nyökkäilevälle Josefalle sinappipurkkia. Ilmeisesti sinappia on levitetty kinkun päälle. Vesi herahtaa Ivanin kielelle, selvästi myös isännän, joka nousee erilaisin vivuin säädeltävältä tuolilta keittiöön. Sitten hän vinkkaa Ivanin luokseen. Heidän pitäisi mennä herättämään vierasmajassa nukkuvat syömään. Ivan toivoo, että he ovat hengissä. Hän on oppinut olematta pitämään sitä milloinkaan itsestäänselvyytenä.

Kun Ivan ja isäntä kävelevät crocseilla ja nahkasaappailla pihan poikki, kultainen vilahdus halkaisee pimeyden, jota lumi valaisee. Look, flying star, isäntä osoittaa taivasta. Here we see them often, now you can wish something.

Kun he avaavat vierasmajan oven, saman kylän asukkaat nousevat sängyistä kuin käskystä. Ivan miettii, näkivätkö hekin edessään ruusutarhan.

Ivan sulkee silmänsä nähdäkseen valojuovat, kuin tähdenlennot.

Tämä joulutarina on jatkoa kahden vuoden takaiseen. Se tuli mieleen jälleen Lumiukkoa odottaessa ja syntyi yhtä nopeasti intuitiolla. En tosin voi väittää, etteikö eilen katsottu Laupias taksikuski olisi vaikuttanut johonkin. Mutta tarinan ensimmäinen osa oli tätä samaa. Se syntyi kaksi kuukautta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. 

Tällä joulutarinalla haluan muistaa kaikkia sodan ja pakolaisuuden keskellä eläviä. Ajatukseni on heidän luonaan. Hyvää joulua maailman ihmisille, kaikissa tilanteissa selviytyville.