Lukurauhaa luokkien parissa

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään. 

Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin.

Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edelleen ehkä aistin jossain määrin "kunnon tyttöjen" harrastavan pianonsoittoa ja ratsastusta - myös itse sain näihin pienen taloudellisen odottelun jälkeen mahdollisuuden. En kuitenkaan käynyt pianotunneilla, vaan opettelin itse soittamaan. Ratsastuksen lopetin rahasyistä heti, kun tajusin, etten ole tästä niin innostunut, että kannattaisi maksaa. Juuri ennen hankittu EU-turvakypärä on yhä tallessa, joskin sen turvallinen vaahtomuovi on hapertunut kuin pikkuporvarillinen käsitys kulissien luomasta turvasta. 

Luettuani Laman lapset -kirjailija Sanna Kajander-Ruuthin teoksen Kaikki iloista keskiluokkaa huomasin, että teoksessa siteeraataan hyvin paljon aiemmin julkaistuja teoksia aiheesta. Olen ne kaikki jo lukenut, joten tämä teos ei ammentanut minulle mitään niin sanotusti uutta. Hyvin se on kirjoitettu, ja tietysti kymmenen haastateltavan tarinat ovat kaikki uniikkeja - kuitenkin suuren demografisen kertomuksen osia, joiden pohjalta voidaan tulkita myös luokkanousun mahdollistavia asioita. 

Luokkalaskuun jäinkin kaipaamaan näkökulmaa, myöskin sellaisia haastateltavia, jotka eivät ole päätyneet korkeakouluun tai kulttuurialalle. Tommi Liimatan kertomus oli kaikessa karuudessaan ehkä yksi eniten samaistuttava, joskin Lounais-Suomeen syntyneenä en voi kokemusperäisesti laulaa autioituvan koillisen Nälkämaan laulua. Alf Rehn puolestaan tuo esiin turkulaisuutta aika monellakin tapaa. Miten täällä suhtaudutaan ihmisiin, jotka eivät täytä odotettuja normeja. Miten Suomessa suhtaudutaan?

Sanonkin, että jollet ole lukenut aiemmin mitään siitä faktasta, että Suomi on luokkayhteiskunta, luokkien vaikuttaessa aivan kaikkeen elämässämme, tämä teos on hyvä kooste aiheesta. Se tuo ansiokkaasti esiin aiemmin julkaistua kirjallisuutta, mutta on toisaalta vähän "tårta på tårta". Tämä on vähän kuin pidennetty aikakauslehtiartikkeli luokista ihmisille, jotka lukevat aiheesta ensimmäisen kerran. Keskiluokkaista jos mikä on tilata kalliiksi tulevia lehtiä, ja olla niin sanotusti ajan tasalla, keskustella sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman mallin mukaisesti yhteiskunnallisista aiheista. Tätä mallia ei hyvin moni luokkanousun tehnyt ole lapsuudessaan saanut. 

Ehkä jopa enemmän suosittelen toista kirjaa valtavirran luettavaksi. Anna Kontulan Pikkuporvarit tuo mainion ironian avulla esiin sen, kuinka ja miksi "paremmissa" luokissa ei nähdä alempien luokkien ongelmia todellisina, sillä vastaavat ongelmat eivät kosketa heitä itseään. Pikkuporvarit eli tämä Iittalan logonvaihdosta ja tulevasta viinilasien tarrattomuudesta ahdistuva valtavan kokoinen kotinsa valkoiseksi puunaava geneerinen massa haluaa tehdä selvän statuksellisen pesäeron alempiin luokkiin. Pikkuporvari pyrkii ylös, muttei tavoita syntymäeliitin syvällistä tietämystä vaikkapa taiteesta, kirjallisuudesta ja antiikista. Mietinkin, edustanko itse duunarieliittiä. Omasta kiinnostuksestani haalimani sivistys saattaisi olla Matti Klingen arvostamaa, mikäli osaisin lausua kaiken saksaksi. Asun myös proletaarisella alueella kuin "kartanonherra" siksi, että olen sisustanut kotini antiikilla. Sitä saa huomattavasti halvemmalla kuin hajoavaa Ikeaa ja lapsityövoimalla tuotettua Balmuiria. Logon näkymisen tärkeyteen olen aina kiinnittänyt huomiota. 

Viiniharrastusta pidetään yhä hyvin elitistisenä, vaikka viinit ovat maataloustuotteita. Viininviljelijät tekevät töitä kädet haavoilla, kumisaappaat lannassa, joten kyllä siinä pieni talkooateria sadonkorjuussa maittaa. Elitismin on syntynyt pikkuporvarillisessa kuluttajakunnassa, jolle viiniharrastus on itsensä palkitsemisen ja luksuksen symboli. Itselleni kyse on ollut myös ammatista. Tiedän varsin hyvin, miltä näyttää pikkuporvarillinen alkoholisti, joka tekee kaikkensa peittääkseen tämän alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvan häpeän. Pikkuporvareilla on aivan samat häpeän aiheet kuin muillakin, mutta erona on niihin suhtautuminen. Halkohommat sujuivat rattoisasti kreikkalaisen lomaskumpan parissa. 

No, menemättä sen tarkemmin pikkuporvarilliseen elämäntapaan, pidän aiheen käsittelyä tärkeänä. Se muistuttaa keskiluokkaista elämäntapaa, mutta kuin taikasauvasta pikkuporvarillisuus vie tästä värit, maun, sielun. Näemme, kuinka pikkuporvarillinen trendi vaikuttaa esimerkiksi puutaloasumisessa Turussa, ja varmasti muuallakin. Et löydä enää persoonaa historiallisten kotien rangoista, ainoastaan työväenluokkaisen trendikehyksen, sisältä paljaiksi nuoltuja huoneita, korkeakiiltoisia mdf-kaapistoja korkeintaan rouheaa hirsiseinää vasten. Sellaiset massatuotteet kuin Aalto-vaasi ja Lokki-lamppu eivät enää kuulu joka kodin perushankintoihin, sillä jopa pikkuporvari ymmärtää niiden olevan nykyisin liian tavanomaisia. Myös Kontula tuo esiin, kuinka pikkuporvari saattaa toisinaan ahdistua omasta mielikuvituksen puutteesta. Tähän saumaan istuvat loistavasti sisustussuunnittelijat ja telkkarin unelmatalo-ohjelmat. 

Vaikka alkuun aistin teoksessa pientä herravihataustaista paheksuntaa, huomasin aika nopeasti sen kääntyvän ainakin minua suuresti viihdyttäväksi ironiaksi. Jokainen lukija voi varmasti tunnistaa jotain pikkuporvarillista itsessään. Itse tunnen myös paljon ihmisiä, jotka ovat kuin kirja-analyysin prototyyppejä. Pikkuporvarillisuus on myös pesiytynyt vahvasti alueisiin, jotka olivat ennen kirkuvan punaisia. Nauroin juuri kodin hälytysjärjestelmän kauppaajan pihalle, vaikka narkit varastavat halkoja vajasta. On käsittämätöntä, että yhteiskuntamme ollen rikoksien saralla yhä turvallisempi, hälytysjärjestelmien ja vartiointipalvelujen suosio on suorastaan räjähtänyt. Joka kymmenennellä on kotonaan hälytysjärjestelmä. Miettikää. 

Pikkuporvarillisuus näkyykin Kontulan mukaan jatkuvassa tarpeessa kontrolloida tilannetta kotona, omassa elämässä (älyrannekkeet, ruokavalio, työkeskeinen tavoitteellisuus) ja yhteiskunnassa, sekä tarpeessa luoda pesäero paheksuttavampiin väestönosiin. Paheksunnalla tietysti luodaan sitä yhä enemmän. Esimerkiksi ylipaino mielletään alempiin sosiaaliluokkiin kuuluvaksi kyvyttömyydeksi huolehtia itsestään. Se on siis myös moraalisesti paheksuttavaa. 

Siksi onkin mahtavaa, että Wäinö Aaltosen museossa on nyt päänäyttelynä Iiu Susirajan upean puhuttelevaa taidetta. Pikkuporvarien on pakko katsoa "läskiä silmästä silmään", omaa kyvyttömyyttä muuhun kuin paheksuntaan ja pesäeron tekemiseen. Ehkä pikkuporvarin pahin pelko on, että hänestä tulee lähiössä asuva ylipainoinen työtön, jonka puoliso on jättänyt menestyvämmän ehdokkaan takia. Pikkuporvari ei ole vielä käsittänyt, että kelle tahansa voi käydä juuri pelkojen mukaisesti. Tasa-arvo yhteiskunnassa toteutuu sairastumisten ja henkilökohtaisten katastrofien kautta alas päin, harvemmin ylös. 

Sain hyvät naurut tästä kuvasta, eikös sovi hyvin Gorbatshovin jumppa-asu kirjan kanteen? Kontulalla on myös vasemmistotausta, joka pikkuporvarillisissa mielleyhtymissä kuuluu Neuvostoliittoon. Valitettavasti itärajan takaa saatiin tänä viikonloppuna surullisia, ikävän odotettuja uutisia Navalnyin kuolemasta. Siinä oli rohkea demokratian ja ihmisarvon puolustaja. Pikkuporvarillinen maailmankuva sotii usein tällaista toimintaa vastaan, sillä oma mukavuusalue on kaikkein tärkeintä säilyttää. 

Huvittavaa on myös, että Suomessa lähiö on mielletty jo 1970-luvulla niiden kultakautena "huonomman väen" asuinpaikaksi. Kontula kertookin, että niin sanottuja hyviä alueita kutsutaan meillä herkemmin kaupunginosiksi kuin lähiöiksi, vaikka alkujaan lähiön idea on ollut hyvin pikkuporvarillinen. Haluttiin saada laadukas ja puhdas elinpiiri luonnon keskeltä "omiensa" parista, josta käydä töissä kaupungin keskustassa. Nyt tämä kyllä toteutuu, mutta paljon useammin alempien sosiaaliluokkien keskuudessa, jotka eivät lähde lähiöstä töihin minnekään, tai korkeintaan raksalle ja telakalle, lähihoitajaksi pesemään epäonnisimpien vanhojen pikkuporvarien takamuksia. Kun omat lapset ovat ehkä valinneet muun kuin hoidon omissa pikkuporvallisissa elämissään, joissa aika on rahaa, ja vain tätä valuuttaa ei ole. Kontula tiivistääkin hyvin, miten rahan ja työn arvo nousevat pikkuporvarin elämässä ylitse muiden. Vaikka pikkuporvari ei näin myöntäisikään, ja olisi erittäin huolestunut suomalaisten mielenterveydestä ja ilmastonmuutoksesta, valinnat ja tapa elää omaa elämää pyörivät rahan ympärillä. Myös harrastukset nielevät rahaa, ja harrastusvalinnoilla luodaan statusta. Kuten Kontula vapaasti lainattuna sanoi, on eri asia sauvakävellä kuin pelata golfia. Vaikka golfaajat kieltävät jyrkästi pelin olevan epätasa-arvoinen tai jotenkin elitistinen, on kuitenkin etuoikeus omistaa sellainen varallisuus, jota golfin tai vaikkapa jääkiekon pelaaminen vaatii. Jääkiekkoseurojen eduksi on sanottava, että käsittääkseni näillä on jokin systeemi, jolla voidaan rahoittaa köyhän mutta lahjakkaan nuoren pelaaminen. 

Nähdäänkö pikkuporvareita kirjastoissa? Haalivatko he tietoa kaikesta, kaikista, ympäröivästä todellisuudesta? Osaavatko he erottaa oman elämäntyylinsä rajat ja mahdollisuudet? Tätä voi pohtia näiden kahden kirjan lukemisen jälkeen. Itse olen eri työnkuvissani huomannut, että vähäosaisimmilla on usein suurin kyky empatiaan ja pyyteettömään auttamiseen. Sydän paikallaan voi olla rikkaallakin, mutta harvinaisinta se on menestyvällä keskiluokalla, jolle oman maineen säilyttäminen - mihin tämä sitten perustuukaan - on kaikkein tärkeintä etenkin työmarkkinoilla ja parisuhdestatuksen kulisseissa. Pariskuntaillallisilla alleviivataan tätä sosiaalista menestymistä, jopa puolisovalinnoilla ja kodeilla. Monien elämä on ihan oikeasti näin tyhjää. 

Ehkä minussakin on kyvyttömyyttä ymmärtää toisin ajattelevia, kun minun on niin totaalisen vaikea tajuta massaa. Olen itse elänyt aina sen ulkopuolella pitämättä silti itseäni mitenkään parempana. Haluan vain ajatella ja keskustella ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät mitä puhun. Minua ei kiinnosta keskustella sisustustyynyjen kankaista päätyökseni, toki sivuaiheena sekin voi olla tärkeä osa kodin elämää ja estetiikkaa. En myöskään ymmärrä, miksi Iittala-tarra menee vitsinäkin tunteisiin. Sehän on vain tarra? Mutta mitä enemmän olen asioinut ihmisten kanssa, jotka asettelevat Balmuirit ja Louis Vuittonit niin, että merkki varmasti näkyy, sitä enemmän tajuan olevani itse vajavainen käsittämään tätä joukkosuggestioon verrattavaa ilmiötä. Pahimmassa tapauksessa, kuten nyt ja sata vuotta sitten se on johtanut äärioikeiston nousuun. Se vaatii massoja taakseen, ja kun suuri keskiluokka massapettymyksen kautta innostuu, tulevaisuus on arvaamaton. 

Jokaisen nykyajassa elävän ihmisen taustasta riippumatta kannattaa lukea nämä kirjat, jos aihepiiri ei ole entuudestaan tuttu. Se itsereflektio, jota ihmiskunta ja Suomi tarvitsee, on loputon ja etenkin tässä ajassa tarpeen. Eniten olen huolissani - en niinkään toki järkyttävän huolestuttavasta valtion velkataakasta - ihmisten kyvyttömyydestä samaistua toisten asemaan, totaalisesta empatiavajeesta yhteiskunnassa. Niin usein olen kuullut kommentin, "en osaa tuosta sanoa mitään", "paha sanoa, kun ei kosketa itseä", ja niin edelleen. Siis eivätkö nämä ihmiset näe, että omassa suhtautumistavassa on silloin kenties jotain korjattavaa? Ei voi vaatia sitä, että joutuu itse sairauskierteeseen ja velkavankeuteen, jotta pystyy samaistumaan tämän vyyhdin kokeneiden elämään. Silti yhtä usein olen kuullut "vasta nyt ymmärrän, kun itse...". On toki luonnollista saada tietty kokemusasiantuntijuus sen oman kokemuksen kautta. Mutta se, ettei näe muita todellisuuksia kuin omansa, on vain silmien sulkemista. Se on toki usein myös tahatonta. On vaikea nähdä sitä, mitä ei omassa elämässä ole olemassa. 

Siksi suosittelenkin kaikille vierailuja sellaisissa paikoissa, jotka ehkä ovat oman mukavuusalueen ulkopuolella. Myös asua voi vallan mainiosti sosioekonomisesti heikommalla alueella, jotka usein ovat upean luonnon ympäröimiä. Hintataso on myös edullinen, mutta myönnän itsekin, etten tästä hirveästi mainelähiömpään uskalla muuttaa. Mutta tämä johtuu vain ja ainoastaan siitä, että pidän halvinta elementtibetonia rumana (henkinen hyvinvointini kärsisi) ja siitä, että välittäjien hokema "sijainti, sijainti, sijainti" toistaa loistavana esimerkkinä pikkuporvarillisia arvoja. Jos siis ostaisin kodin mainelähiöstä, jonka monikulttuuriset ja auttavaiset ihmiset ovat kultaa, en saisi kotiani myöhemmin helposti myydyksi. Sillä kukaan pikkuporvarillisessa kuplassa elävä ei ostaisi samasta lähiöstä kotia, ei vaikka kaupunginjohtajan hienot visiot yrittävät maalailla tällaista todeksi. Tuskin hän itsekään ostaisi. 

Juttua aiheesta voisi jatkaa vaikka kuinka, mutta lukurauhan päivän upea auringonvalo kutsuu jäisille poluille juoksemaan. Koska minulla on osittainen hiihtoloma, pystyn pitämään tämän päivän vapaana. Illalla jatkan aamulla aloitettua, erinomaista Tiina Laitinen-Kälvemarkin teosta Valon ja pimeän sonaatit. Ellen sitten innostu haahuilemaan liian pitkään metsissä ja lähiöissä, joissa viihdyn huomattavasti paremmin kuin pikkuporvarillisissa kahviloissa avokadotoastin äärellä. Paikkansa silti niilläkin. 

Mitä ajatuksia nämä kirjat tai aihe herättävät? Oletko lukenut? 

Aiempia luokkakirjoja olen käsitellyt ainakin täällä  ja täällä, sekä tietysti Ferranten Napoli-sarjan dadalyyseissa. Minusta paras suomalaista luokkayhteiskuntaa käsittelevä teos on ollut yksi niistä ensimmäisistä, Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Jos taas Ruotsin tilanne ja taito kiinnostaa, Tala om klass oli myös hyvä. Ehkäpä tämä luokkakeskustelukin on kaiken muun tavoin valunut Ruotsista Suomeen. Nyt tämäkin painopiste on hiljalleen muuttuva, kun Suomesta on Ruotsin median mukaan tullut pikkuveljen sijaan isoveli geopoliittisista ja turvallisuusstrategisista syistä. Alkaa olla in olla suomalainen. No mutta, tämä on taas uuden blogijutun aihe. 

Kevät se sieltä kurkottaa. 

Hyvää hiihtolomaa teille kaikille, jotka sitä vietätte!