Terveiset Tartosta

Aikani on rahaa, eli nolla euroa. Otetaanpa siis pieni kuvapläjäys, vaikka tahtoisin raportoida elämysmatkastani Tartossa laajemmin. Haluaisin käyttää myös Viron kansallismuseoon kahden tunnin sijaan kaksi päivää. Mutta mennään samalla vauhdilla kuin kulunut vuosi, ja kohta jo rimpuilemme kohti hautaa. 

Tarttohan on aivan upea kaupunki. Olen käynyt siellä viimeksi tasan 20 vuotta sitten, paitsi silloin oli syksy. Joten, onko se sitten 19,5 vai 20,5 vuotta sitten, tiedä häntä. Ehkä keski-ikä ja keli vaikuttivat kokemukseeni, jossa Tartto tarjoili itseään kuin sutenööri Ladan luukulla. Kaupat tuli. 

Tällainen mielleyhtymä minulle tuli, kun isäni muisteli Eesti Rahva Hääliä, eli juoksukilpailuja neuvostoaikaan. Koko matkan ajan Ladat olivat kruisailleet vieressä ilotyttöineen ja tarjoilleet soomimiehille palveluja. 

Muistan myös, että kylpylöiden vesi oli levästä vihreää. 

Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tartto oli suljettu kaupunki neuvostoaikaan, mutta sitä ennen maailmalle avoin. Kaikki tiet veivät Tarttoon, sen yliopistoon ja tähtitorniin. 

Vihdoin seisoin Struven ketjun alkupisteessä, paikassa jossa Struve keksi kolmiomittauksen. Polkujuostessani Turussa löydän joka kalliolta reiän ja kolmion. Niissä oli vielä 1980-luvulle asti kolmiomittaustorneja. Niiden avulla mitattiin maapallon kaltevuutta ja korkeuseroja, vaikka jo ymmärrettiin, ettei pallo ole litteä. Toisin kuin suuri osa Virosta. Tähtitornin kukkula on poikkeus. Täällä käytettiin myös ensimmäisenä nykyaikaista teleskooppikaukoputkea. Tie tähtiin oli avoin. Struve oli vain 20-vuotias rohvessori, ja suostui tekemään kymmenen vuotta palkatta töitä, jotta yliopisto hankkisi putken. Kaupat tuli. 

Olen jo pyörtänyt päätökseni, etten koskaan enää opiskele. Nyt mietin jopa väitöskirjaa Tartossa. Ehkä laivalta ostetut K-18 -sienisipsit tehosivat. Myös kamnabissipsejä oli, mutta sieni tuntui tutummalta. 

Siinä on heebo, joka löytyy myös Turun hovioikeuden edestä. Kustaa II Adolf rahoittu myös Tarton yliopiston. Kolmas pysti löytyy Kokkolasta, mikäli oikein muistan. Patsailla on aina tarina, mikä etenkin kotikaupungeissa unohdetaan. Ilmeisesti Kustu kakkonen ei ole mitään pahaa tehnyt, kun häntä ei ole vielä riistetty alas. Mutta eikö opiskelijoiden ahdistus ole hänen vikansa? 

Tartto on toisaalta muuttunut paljon, toisaalta ei yhtään. Talot ovat huonokuntoisinakin paremmassa kunnossa nyt. Täällä ei ylikorjata, ja käytetään selvästi puutaloihin sopivia maaleja luonnollisilla pigmenteillä. Virosta pitää usein tilata Suomeenkin vaikka kakluunimaakareita, kun Virossa on parempi perinneosaaminen. Virossa perinne ei ole synti, vaan modernin valtion kilpailukyky. 

Oli upeaa seurata laulujuhlien harjoituksia yliopiston lehterillä paikassa, jossa minun ei kuulunut olla, mutta sittenkin olin. Virossa ei laiteta virastojen ovia lukkoon. Yliopistokin on kaikille avoin. 

Kasvitieteellinen puutarha oli niin ikään upea. Huomaatteko, miten selvästi tämä höpinä koostuu vain kuvista? Minulla on kiire makaamaan äxänä sänkyyn lukemaan Elena Ferrantea, jonka aloitin matkalla. Amalian rakkaus. 

Historia huokuu kaikkialla, ja minä olen syntynyt väärälle vuosisadalle päästäkseni kyytiin. 

Sillat johtavat aina jonnekin. Tätä pitkin talsin kansallismuseoon, joka oli vaikuttava. 

Eesti Rahva Muuseum on rakennettu neuvostokiitoradalle. Täällä oli täysi ydinasevalmius. Melu oli korvia huumaava, kun koneet nousivat ja laskivat. Miettikää ja kuulostelkaa näkyä Tarton öisellä tähtitornilla. 

Tämä on rakennettu Raadin (?) kartanon maille, koko neukkukaupunki. Täällä keksittiin ensimmäinen rokote isorokkoon. Museossa oli myös järkyttävä kuva sitä sairastaneesta ihmisestä. 

Kaksi lasta vietiin tutkimuskäyttöön ja palautettiin sitten vanhemmilleen. Tarkoitus pyhitti keinot? 

Tietysti minuun vaikutti vahvasti Baltian ketju. Tämän näkeminen uutisissa on yksi varhaisimpia tv-lapsuusmuistojani. Ja onhan näky yhä vaikuttava. Meidät on luotu kulkemaan vapaina, elämään miettimättä raameja. 

Viro sai menneisyytensä, itsenäisyytensä ja tulevaisuutensa takaisin. Jos jokin neuvostoajassa oli hyvää, niin juuri mitään ei heitetty pois (paitsi ihmisyys). 

Rakastin näitä ruokakuvia, kun mammat tekevät kaalikääryleitä ja muita perinneruokia. Siispä olikin mahtavaa, että museossa sai niin maukkaan lihapullalounaan kahdeksalla eurolla. Hinnat ovat nousseet jo miltei Suomen tasolle, mutta pitäähän esimerkiksi tämä hieno museo jollain rahoittaa. 

Matkan paras olut oli Puhasten Tartu Hele, aivan loistava hedelmäisyydessään ja maltaisuudessaan. Tätä sai joskus Alkostakin erikoieristä jollain kuudella eurolla. Tallinnan Prisma veloitti 2,5 euroa. Mutten ostanut, koska oli kunnon suomalaisena hamstrattava Super Alkosta painavampaa tavaraa. 

Se ei kuitenkaan ollut Gato Negroa ja lonkeroa, vaan saperavia ja samppanjaa. 

Nyt kun julkaisen tätä tietokoneella tehtyä pohjaa kännykällä, kuvat taas heittelevät miten sattuu. Mutta Tartossa on paljon samaa kuin Uppsalassa. 

Viron kansallistunteen heräämisen ajoilta ovat puistot ja patsaat, joiden lomassa imuroin Eskimo-sarjan jäätelöitä.

Tällä kertaa kädessä oli Premian Kohvi, joka korvasi iltapäiväkahvin. Rakastin sitä raukeaa kiireettömyyttä, joka Tartossa leijui kaikkialla pommikoneiden sijaan. 

Raatihuoneen toisella puolella ovat suutelevat ylioppilaat, Tarton yksi maamerkki. Tämä kaupunki kannattaa tutkia suurennuslasilla. 

Matkan ainut pettynyt oli Pussirohu Kelder, 1700-luvun ruutikellari, joka on päässyt Guinnessin ennätyskirjaan maailman korkeimpana pubina. Se oli kuin varjo 20 vuoden takaisesta. Silloin söin kissakalaa kansanviulun soidessa, nyt ABC-tason "puolikkaan kanan", joka oli koipi. Ja herneenversotkin puuttuivat. Sain tilalle kuulovaurion teknosta, joka vetosi lapsiperheisiin ja vyölaukkueläkeläisiin. Valitin tarjoilijalle, eikä yksikään pöydästämme voinut kehua ruokaa. Enää. 

Tarjoilija vastasi: estonian kitchen changes, tradition changes. 

Niinpä oikea paikkani on varmasti asiointi kauppahallin kalanlemussa, joka etenkin migreenissä oli elämys. Olisin halunnut hukuttautua mummojen suolakurkkuihin saadakseni niitä edes jollain tavalla mukaan. Mutta minibussissa oli iloinen tunnelma savujuuston ja valkosipulin käryssä. Osaa väsytti mennessä, toisia tullessa. Minä katsoin maisemaa miettien, kosks voisin palata uudestaan.