Yksin, kiitos

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos. Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä.

Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi. On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on.

Kuva: Hertta Kustannus

Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia tuonut esiin erinäisin tavoin myös yksin elävät tässä maassa, en ollut tajunnut, että aiheesta puuttuu kirja. Nyt olemme sen saaneet.

Teos vilisee humoristiakin esimerkkejä siitä, miten noloja utelut esimerkiksi kumppanin löytymisestä ja perheen perustamisesta ovat. Vaikka niillä voi olla hyvä tarkoitus, ne sisältävät oletuksen, jonka mukaan ihmiselon radan kuuluu kulkea. Mikäli näin ei käy tai ei haluta käyvän, asia herättää kummastusta, jopa kiusaantuneisuutta ja paheksuntaa. Yksinolo on aina suurempi ongelma heille, joita se ei koske. 

Samaan aikaan etenkin mediassa tuodaan esiin yksin elon haittoja. Toki yksinäisyydellä voi olla kova hinta - harvemmin vapaaehtoisella yksin asumisella. Sairastuminen, syrjäytymimen, osattomuus jälleen siitä, mitä muut pitävät normina. Lyhyempi elinikä, pidemmät aamut, usein laadukkaampi elämä kaikkinensa kuin kärvistely suhteessa, joka on teflonia vieden silti kaiken tilan elämästä ja elinvoimasta.

Olen viime aikoina kuullut liian monelta naiselta, että miehen kanssa elo on aina heikentänyt elämänlaatua. Että valitsevat ennemmin asumisen yksin. Varmasti kuvio pätee toisinkin päin, ja vailla sukupuolijaottelua. On oikeasti suuri onni, jos kohtaa ihmisen, jonka kanssa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, ja jonka kanssa saa myös pitää tämän etuoikeuden vailla elämän aiheuttamia vastoinkäymisiä. Yhtä suuri onni on elää tasapainoista elämää yksin. 

Itse olen elänyt suurimman osan aikuiselämästäni parisuhteessa, siis avo- tai avioliitossa yhdessä asuen. Samaistun silti täysin teoksen antiin. Olen aina tarvinnut paljon yksinoloa, ja tulen jatkossa tarvitsemaan sitä yhä enemmän. Oikeastaan sen tarve lisääntyy, mitä vähemmän elämää on jäljellä. Yksin tänne synnymme, yksin täältä lähdemme. Miksi siis poliitikkojenkin on niin vaikea ymmärtää yksinasujan asemaa? Miksi se nähdään aina negaatioiden kautta?

Toki se, että suomalaiset eivät enää lisäänny, tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Tekemällä politiikkaa myös yksinasujien hyväksi voi tähänkin lukuun joskus tulla kohennus. Olettaa ei silti voi, että kukaan haluaisi tähän maailmaan saada lapsia yhteiskunnan hyväksi. Olettaa ei voi yhtään mitään, mutta yksinasujien ollessa kyseessä kaikki perustuu oletukseen.

Olin asettanut muistini lokeroon kohtia, joita teoksesta pitäisi siteerata, mutten löydä niitä enää kirjasta, joka on täynnä asiaa. Tietokirjojen parhaimmistoa tänä vuonna, joten en ihmettele, että varausjono oli pitkä. 

Siitä olen helpottunut, etten ole enää yksin asuva opiskelija tai juuri pariutunut. Sitä kyselyiden, vihjausten ja uteluiden määrää. Huoh. Voisin aivan hyvin myös asua jossain yksin ajan X, mutta ensimmäisenä muille ihmisille tulee asiasta hätä. Vaihtoehtoisesti ajatellaan, että onpa itsekästä. Tai miten X pärjää. 

Ennemmin kysyisin sinulta, miten sinä pärjäät, jollet osaa olla myös yksin. Kysyn myös itseltäni, miten pärjään kumitettuani vahingossa lopun tekstin. Nasevaa loppua ei voi korvata kuin väsynyt luovutus. Se on vähän kuin se yksin eläjän elämä: näkymätön, ontto, vailla merkitystä. Vaikka ihmiset löytävät juuri yksin ollessaan itsensä uudelleen. 

Oltuani sadan vuoden jälkeen edes hetken yksin kotona, kirjoitin pitkästä aikaa käsikirjoitusta. Soitan myös pianoa lähinnä yksin. Luovankin ihmisen seurassa luovuus kukkii yksin ollessa. Se, että ylipäätään jokin kukkii, on arvokasta. Onko silloin väliä, millä tavalla ihminen sen saa? Hyvinvoiva ihminen on yhteiskunnan etu, ei säälittävyys. 

Mutta sehän tässä on jo tullut todettua, että yhteiskunnassa vallitseva keskiluokkaisuuden tasapäistävä pöhinä standardeilla on säälittävä. Ja se on se mikä tappaa hengen kaikesta elävästä, originellista, kukoistavasta. Se on se kukkapaitainen perheenisä, jolla on kaksi lasta, Volvo ja koira. Mutta hänelle sukulais-Mirjan yksinelo ei ole niin suuri ongelma kuin hänen vaimolleen, joka ruotii asiaa, jollei näkyvästi niin epäsuorin elkein. 

Miltä tuntuu olla jatkuvasti kakkosluokan kansalainen? Ollessasi itse onnellinen joudut pahimmassa tapauksessa todistamaan sitä muille. 

Kuin taikasauvan iskusta naseva loppu ilmestyi takaisin. 

Itse kysyisin, miten sinä pärjäät, jollet osaa olla yksin. 

Tämä teos kannattaa aivan ehdottomasti jokaisen lukea, eli sitten symbioosissa tai yksinolon vahvassa tarpeessa. Nämä voivat sisältyä myös samaan ihmiseen, kuviossa ei ole mitään kumulatiivista. Mutta ilmeisesti vallankumouksellista on, että aiheesta on vihdoin tehty kirja. 

Onkohan yhteiskunta tälle jo valmis? Mitä veikkaatte?