Kerran uupunut, aina uupunut?

Vuosia sitten kirjoitin blogiin työuupumuksesta uutena kansantautina. Sitten alkoivat telkkarin studiot täyttyä, tietysti minun ansiostani. Kameroiden edessä pohdittiin, onko työuupumus uusi kansantauti.

Yleensä, jos ihminen esittää kysymyksen, hän vastaa siihen jo itse kysymyksellään. Siksi kysymyksiä on hyvä esittää.

Auttaako iltalenkki? 

Nyt kysynkin, toipuuko työuupumuksesta koskaan. Tutkimusten mukaan uupumus näkyy aivokuvissa, se ei siis ole mikään keksitty juttu. Tällaista suhtautumista osa saa osakseen. Nyt on trendikästä olla uupunut, ja sitä rataa. Tuskin kukaan tässä maailmassa valitsee mitään ikävää trendin takia. 

Jälkiviisaana voin itse sanoa innostusjargonkielellä, että energiapankki hupenee nykyisin nopeammin, jos se ehtii edes täyttyä. Viikossa voi olla yksi tai kaksi päivää, jolloin tunnen olevani pirteä. Jatkuva väsymys on kestänyt nyt viisi vuotta, enkä ole palautunut siitä koskaan. Sain tuolloin aivan selvän varoitusmerkin, joka johti aivokuviin saakka. Kasvainta ei löytynyt, ei minkäänlaista diagnoosia, vaikka olin opetuspotilaana. Tällöin kaikki määrärahat käytetään yhteen henkilöön, sinut skannataan läpikotaisin kandien piirittämänä. Ainut järkevä selitys oli, että olet elänyt liian pitkään liian kuormittavassa tilanteessa, ja tähän työtahdin kiristys, toisin sanoen trendikäs resurssien puute (joka kylläkin liikevoiton mukaan olisi toisinkin ajateltavissa), ajaa työntekijät kanveesiin. Myös heidät, joilla on kotona helpompaa.

Jokin ajatus minulla oli tämän mainoskuvan liittämisessä, en enää muista mikä. 

Tietysti pitää olla onnellinen, kriiseistä seuraa usein muutos. Ei jäänyt enää muuta vaihtoehtoa kuin irtisanoutua, jäädä tyhjän päälle. Kummasti elämä on kantanut, vaikka elän nyt kolmatta vuotta elämää, jossa en tiedä, mistä saan tuloni puolen vuoden kuluttua. Selvinnyt olen, eikä asuntolainaakaan ole erinäisistä katastrofeista huolimatta ollut pakko pistää tauolle. Voisinpa silti minäkin saada Nordean mainostaman kuluttoman asuntolainan vanhempainvapaan. Kuutta varvasta en silti toivo. 

Jatkan tätä blogikirjoitusta yli viikon tauon jälkeen. Tässä välissä minun oli asioitava jälleen päivystyksen kanssa, aivan kuin kirjoittamani olisi itseään toteuttava ennustus. Vähän kuin älämölöuutisen esittäminen luokassa kasvattaa luokassa vallitsevaa älämölöä. Nykyisin oppilaat ottavat tosissaan kilahdukseni migreenivaarasta. Aiheutanko traumat, tuskin. Mutta tietoisuus migreenistä takuulla lisääntyy. 

Saavutus päästä sohvalta ulos asti. 

Minun piti liittää tähän juttuun tutkimustietoa ynnä muuta, mutta elämä tuli väliin. Niin käy usein. Jokaisen koulupäivän aikana on parempi luopua suunnitelmista kuin luoda niitä. Sama koskee elämää, koska se asettuu aina poikin. 

Joskus tämäkin päättyy. Tämä työ, elämä, tämä maailmantilanne. Historiassa mikään ei jatku ikuisesti. Silti herkästi käyttäydymme niin. Täytämme kalenterin ja kanavat kaikella turhalla varmaan, kun emme tajua, miten tärkeää tyhjä, katoava aika on. Ehkä pelkäämme sitä. 

Itse en pelkää. Olen vain väsynyt. Aika ei ole helppo millään alalla, vähiten taiteellisella

Mutta taiteilijat on pistetty kärsimään aina. Se kuuluu taiteilun luonteeseen, samoin kuin sairaanhoito kutsumuksen voimalla. Jostain raha ja voimavarat pitäisi repiä. 

Palauttavia ovat paikat, joista näkee kauas. Vaikka sairaalaan. 

Tutkitusti tulevaisuuden epävarmuus on keskeinen kuormitustekijä. Tietyssä pisteessä et jaksa kuitenkaan enää murehtia. Olen liian väsynyt miettimään elämää pidemmälle kuin seuraavaan päivään. Siksi tuttujen utelut ja kyselyt rasittavat. Minulle ei ole muutenkaan ollut koskaan selvää, mitä teen vuoden päästä. Olisi hyvin outoa esimerkiksi varata matka niin pitkän ajan päähän, puhumattakaan muista suunnitelmista. 

Ihmiset haluavat pitää asiat järjestyksessä, kulissitkin. Minusta meidän pitäisi aina olla valmiita hylkäämään kaikki mitä meillä on. Pakon edessä niin on tehtävä. Tuo tilanne on tällä hetkellä maailmassa pelottavan monella. 

Dekkarikelit. 

Teen nyt, mitä ei saisi tehdä. Kirjoitan tätä toisen ruudun äärellä. Taustalla pauhaa kymmenen uutiset. Minua ne eivät masenna yhtään sen enempää kuin todellisuus, jossa olen elänyt lapsesta asti. Luojan kiitos sodilta ja kansanmurhilta on kuitenkin Suomen lähihistoriassa vältytty. Lapissa orvokki yhä kukkii, mutta ilmastonmuutos ei ole aiheuttanut täällä totaalista katastrofia. Maailmassa varmasti on yhä paljon hyvää. Minua on aina ärsyttänyt muoto: en jaksa uskoa. 

Onko usko jaksamisen asia? Ehkä juuri sitä. Väsynyt ihminen menettää toivon, jolloin kaikesta tulee jaksamisen kysymys. Sen sijaan, että muut ihmiset ammentaisivat energiaa, he ovat yhä useammin väsyttäviä. 

Harva minusta näkee, miten väsynyttä seuraa olen. Sohvani sen tietää, toiseksi paras ystäväni. Monelle se ainoa. 

Miksi sinua väsyttää? 

Lyödäänkö vetoa, että joku kommentoi ferritiinin tai raudan puutteen. Kyllä aivosumu on jotain muuta. Se on kokonaisvaltainen kooma, joka ei pillerillä parane.