Tervetuloa joulukuu

Taas on aika väsyneen höpinän. Kirjoitan joulukuun ensimmäisen blogiraapustuksen kännykällä, koska kuvat ovat tässä, ja tietokoneen avaus sunnuntaina tuntuisi liikaa työltä. Täytyy siis pitää kynäily minimissä. Minun pitää muutenkin etsiä kadonnutta kirjaston kirjaa, jonka palauttamisesta olen aivan varma.

Olin kovinkin varma, että tänä jouluna salissa olisi iso joulukuusi. Tähän kuitenkin kykenin. 

Juuri mistään asiasta tässä maailmassa ei voi nykyisin olla varma, paitsi tieteellisesti todistetuista faktoista. Toisaalta tieteellisen tutkimuksen perusolemukseen kuuluu jatkuva uudistuminen. Kun saadaan uutta tietoa, se täydentää ja joskus jopa muokkaa aiempaa.

Joulu on kristillisenä juhlana täysin uskomuksen, tarinan ja uskon asia. Siinä ei ole mitään tieteellistä. Aikoinaan roomalaiset juhlivat auringon jumalaa (kuten huomaatte, vältin sanomasta "jo muinaiset roomalaiset"). Juutalaisilla hanukka on valon juhla. Mitä vielä, kaikki jotain joulukuussa juhlivat. Ainakin vapaita, jos sellaisia on suotu.

Vapautemme kynttilät paloivat tänäkin itsenäisyyspäivänä. Isomummullani oli aina itsenäisyyskynttilät kamarissa, jonne ei niin sanotusti saanut mennä. Oli julkinen ja yksityinen puoli. Nykyisin tällaista rajanvetoa on vaikea löytää enää mistään. 

Minun piti olla jo palkattomalla joululomalla, koska työsuhteessa en ole kuin opettaessani. Sijaiskutsuja toki satelee, mutta päivät ovat usein juuri samat, kun pitää sykkiä toisaalla. Kuulostaa kovinkin kiireiseltä eli rahakkaalta, mutta tieteellinen fakta on seuraava: tällä ei elä kuin tuurilla. Siksi haaveeni, iso joulukuusi, joka tänä vuonna toivottavasti pysyisi edes pystyssä yli joulupäivän hajottamatta puolaisia lasipallojani, josta kolmasosa säilyi ehjinä, on turha. Pistän ennemmin sen satasen jouluruokaan, jonka kuusen ostamatta jättämällä säästän.

Itse en voi silti ruuattomuudesta valittaa, toisin kuin hyvin moni leipäjonossa. Hävikkiä ei juuri enää kaupoilta tule. Sinänsä hyvä asia on köyhän näkökulmasta huono. 

Niin on myös veronkevennyshaaste, josta vuoden alussa blogiinkin kirjoitin. Se oli juuri ennen katastrofaalista remontti-infernoa, joka on syönyt taloudellista puskuria riittämiin. Luojan kiitos sellainen on ollut. Muuten olisin varmaan itsekin tänä jouluna leipäjonon jatkeena. 

Siitä ajattelusta olen jo luopunut, mitä olisin syksyn tehnyt ilmam äkillistä rahanmenoa. Koko syksyn kirjan kirjoittamisen sijaan opetin, tein osittain taas kahta työtä kuten viime vuodenkin, rahoittaakseni tämän syksyn, josta tulikin muulla tavoin rahareikä.

Pitää olla onnellinen, että näköpiirissä on kahden viikon tyhjyys. Siitä toki monta päivää menee sukulointiin ja palautumiseen, mutta jospa edes viikon kirjoittaisin tehokkaasti. Sitä toivon pukilta. 

Sormi lipesi joulupukista linnan juhlien sohvaperuna-analyysiin, mutta menköön näin. Juha Tapio on saanut riittämiin näkyvyyttä Linnan etkojen, jatkojen ja juhlien vakioesiintyjänä. Uudelta presidenttiparilta odotin tasokkaampaa musiikkivalintaa, mutta kapellimestarin sijoitus alakertaan oli viihdyttävää. 

Joulukuun ainana olen sentään lukenut hämmentävän tehokkaasti - tai kuunnellut. Olen ollut usein niin väsynyt, etten ole jaksanut kuin torkkua äänikirjan tahdissa. Nämä teokset olen kuunnellut joulukuun aikana: Pullopostia Seilin saarelta, Someron murha ja Liftarisurmat. 

Tämä on ollut KRP:n Jari Veijalaisen uran haastavin tapaus. Minua kiinnosti miksi. Muitakin syitä oli kuin se, ettei Arosen ruumista ole tähän päivään mennessä löytynyt. Myös Veijalaisen Airiston murha oli erinomaista luettavaa, vaikka tästä genrestä nyt on paha näin sanoa. Jokaista luulisi kuitenkin kiinnostavan ihmisen kohtalo. Siksi ihmettelen aina, kun joku väheksyy rikoskirjallisuutta. Sitä voi kirjoittaa myös hyvin vailla minkäänlaista sosiaalip*rnon aspektia. 

Naurattaa tämän litanian kirjoitus, mutta viimeisten kuuntelusta on minulle myös työasioiden suhteen hyötyä. Seilin Saiman tarina taas kertoo mielenterveyden hoidon ja asenteiden historiasta, yllättävän paljon myös nykyajasta. Kaikkia näitä teoksia voin suositella, vaikka Liftarisurmissa ajankuvaa häiritsee turha toisto ja muutenkin hieman puutteellinen editointi. 

Jatkuvalla toistolla kannattaa kuitenkin syödä näitä. 

Joulukuu on tietysti myös paperipäällysteisten kirjojen ja karkkien aikaa. Ostin Föripuodista sotaveteraani Mauno Koivoston lakuja, joissa on voimakas fenkolin ja aniksen vivahde. Sopivat loistavasti myös medocin ja cremantin kylkeen. Manu oli lakumiehiä, ja turvamiehensä vinkistä hän pehmeytti lakuja mikrossa. Itse en ryhtynyt samaan, sillä tykkään nykyisin myös kovista karkeista. Ylipäätään sokerista aivan liikaa. Se toki väsyttää lisää, vaikka sata vuotta sitten sokeria suositeltiin lapsille tietty määrä päivässä energian lisäämiseksi. 

Viimeisimpiä kovakantisia lukemiani kirjoja taitaa olla Jyrki Heinon Kellari. Todella suosittelen tätä historiallisen mysteerin ystäville. Lähdetyö 1700-luvun Turusta on erinomaisen tarkkaa. Tämä ilmestyi jo vuonna 2013, ennen Niklas Natt och Dagin Bellman Noir -trilogiaa. 

Saatan kirjoittaa vielä paremmalla vireystilalla analyysin lukuvuodesta 2024, mutta vastaava pitäisi tehdä myös kirppisvuodesta. Vaihtoehtona on pistää 24 aivosolua parijonoon. Onko edessä kuilu vai kuusipuu? Sen näkee sitten aikanaan, kuten huomisen elämänä jokaisena päivänä niin kauan kuin henki pihisee. Valitettavasti myös sen on kulunut vuosi muistuttanut, miten elämä voi päättyä jo nuorena. Vaikka eläisit aina terveellisesti konvehteja ja leikkeleitä vältellen, on elämä ikuista arpapeliä. Tahdon olla sen voittaja. 

Onnellista joulukuuta ja erinomaista suomalaisen musiikin päivää. Juhlistakaamme sitä Sibeliuksella ja Juicen Sika-viisulla.