Kuka on kirjailija?

On kirjoitettava joka päivä. Näin kertoi Monika Fagerholm Suomen Kuvalehden haastattelussa. Kelpaako kaikki kirjoittaminen? Jos kyllä, tämä täyttyy minulla kirkkaasti jo neljättä vuosikymmentä.

Näinä aikoina on joko hulluutta tai hyväosaisuutta "valita" kirjailijan ura. Monelle se on ollut itsestään selvä kutsumus nuoresta saakka. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Ville-Juhani Sutinen kertoo, ettei edes harkinnut B-vaihtoehtoa, kuten opettajaksi kouluttautumista. En minäkään. Olen opettaja. Olin. Ehkä otin, ehkä en.

Kaikista kuvista voi löytää yhtymäkohtia kirjailijuuteen, mutta minua ei kiinnosta pohtia tätä ohjatuissa kirjoitusharjoituksissa. Vaikka ne osalle toimivatkin. Tässä kuvassa on Suomen vanhimman kaupunkipuiston Kupittaanpuiston empirekaivo, joka on ihmeen kaupalla säästynyt. Siellä juotiin virkistävää ja parantavaa lähdevettä. En tiedä eheydyttiinkö yhtään. Loput paviljongista tuhoutui talvisodan pommituksissa. Sitä ennen siellä oli kuulemma vietetty aika rietastakin elämää. Missäpä nyt ei.  

Tiettyä kurinalaisuutta pedagoginen koulutus kuitenkin opettaa, olipa se sisällöltään höpöhöpöä tai ei. Kun pitää saalistaa merkintöjä suorituksista ja harjoituksista, ei liene ihme, että joillekin tulee tästä fetissi.

En ole ihminen, joka suunnittelee ja kalenteroi elämänsä koristellen päiväkirjansa. Ehkä tämä luo kuitenkin sitä tavoitteellisuutta, jota kirjan kirjoittamisessa vaaditaan. Minulla haaste taitaa olla se, etten ole koskaan erityisemmin halunnut olla kirjailija. Minulla ei ole tähän kutsumusta, mutta ajatteluni tapa on kirjoittaa. Taitaa lukea jossain edelleen "kirjoitan, siis olen". 

Ongelma on myös siinä, etten pidä jotakuta kirjailijana siksi, että hän on julkaissut kirjan. Minusta kirjailijuudella ei ole lopulta mitään tekemistä sen kanssa, mitä joku mielivaltaisesti päättää: läpi vai ei.

Laivalle kärräämäni kirjat, joista vasemmanpuoleisen sain edes auki. 

Tästä kerrassaan loistava puheenvuoro löytyy novellikokoelmasta Sade piiskaa asfalttia. Valitettavasti vain itse lainaus ei ole sen kirjailijalta Sergio Augusto Sánches´lta, vaan alkusanojen kirjoittajalta, professori Marta Orrantialta. Joka on myös kirjailija. 

Itse kirjassa olen päässyt vasta sivulle 50. Vaikka teksti on hyvää, olisin jo lukenut Orrantialta koko teoksen tässä ajassa, jona hapuilen ohutta sateen piiskaamaa asfalttia. Kaikille toimivat eri jutut, mutta sitten on ehkä jotain harvoja kirjailijoita, joita yleismaailmallisesti pidetään upeina. 

Kannattaa lainata tämä teos ainakin alkupuheenvuoron takia. 

Monika Fagerholm ei usko, että koskaan voittaa Nobelia. Hän ei muutenkaan välitä palkinnoista tai tähtää niihin. Ne toki tuovat Suomessa tyyliin ainoan mahdollisuuden elää edes jollain tavalla kirjoilla. Sitä ennen porukka osallistuu kalliisiin kirjoituskursseihin, koulutuksiin ja kilpailuihin päästäkseen läpi maagisen julkaisukynnyksen. 

Kauko Röyhkän uusinta teosta Kusessa, jolla on eittämättä tenhoava nimi, ei kustannettu. Niinpä Kauko tekee sen itse, hänen Facebook-sivujen kautta voi ostaa kirjan. Tai jotain. Olin jo niin riemastunut tästä julkaisutavasta, että unohdin itse asian. En voi käsittää ihmisiä, jotka lyttäävät aina omakustanteet siksi, että niitä ei ole kustannustoimitettu. Kyllähän siellä on valtavasti helmiä joukossa, jotka eivät välttämättä edes tarvitse kustannustoimittajaa. Varmasti muutaman hyvän esilukijan ja palautteen. 

Jos ihminen on kirjoittanut aina, tekstiä voi olla helppo suoltaa, mutta jotain mentaalisia työkaluja tarvitaan sen editointiin ja rakenteisiin. Mutta se väite tai käsitys, että tähän työstöön välttämättä tarvitaan kustannustoimittaja, on harhaa. Mielipide se toki on, ja se jokaiselle sallittakoon. Moni kirjakauppa ei periaatteesta ota vastaan omakustanteita. Minulle tällainen linjaus voi olla syy olla astumatta ostoksille. 

Itselläni on vahvistunut sisäinen tunne omaäänisyyden vaalimiselle juuri sitä kautta, ettei kirjallisia tuotoksia pistetä isojen talojen samaa sapluunaa töpöttelevään tehtaaseen. Kirjallisuudessa on jo nyt nähtävissä, miten tietyt aiheet ovat mediaseksikkäitä, etenkin jos ne on kirjoittanut maksimissaan 40-vuotias naispuolinen milleniaali. Missä ovat vanhan ajan työmiesromaanit? Ei niitä ole enää. Täytyy turvautua Kalleen tai suunnata katse ulkomaille. 

Graalin malja, piispan kalkki vai kirjailijan voittopokaali? Ainakin se löytyy nyt Aboa Vetuksesta, kun tuomiokirkon huussia tutkitaan. Nyt on päästy olennaisen äärelle. 

En myöskään ymmärrä, miksi Suomessa luetaan/kustannetaan/ostetaan niin vähän käännöskirjallisuutta. Sehän on rikkaus pitää otanta mahdollisimman laajana. Tietenkin algoritmit ja media suosivat kotimaista kirjallisuutta. Mutta jos näkyvyys olisi monialaisempaa ja -äänisempää, alkaisiko se vaikuttaa myös siihen, mitä kustannetaan? Alkaisiko se tuoda kaivattuja sävyjä ja tarttumapintaa?

Kuulun varmaan silti vähemmistöön, kun innostun kovin harvasta tekstistä nykyisin. Odotankin kauhulla, koska Fagerholmin teos vihdoin tulee kirjastosta. Odotukset ovat aiheen ja vuosiluvun perusteella korkealla. Aina ne kerrat, kun olen ostanut Finlandia-teoksen, olen pettynyt Iida Rauman Hävitystä lukuun ottamatta. Siinä oli juuri täysin uniikki käsittelytapa ja kerronta aiheeseen, joka on minulle henkilökohtaisesti läheinen. En nyt siis ostanut Eristystilaa enkä Kapinoivia naisia. 36 uurnaakin on yhä lukematta juuri siksi, että menin sen ostamaan. 

Miki Liukkosen järkälemäisiä teoksia yritin ahmia, enkä saanut niitä loppuun, vaikka todella arvostin kirjailijaa. Hän on jäljittelemätön. Sitä juuri kaipaan, että nähdessä tekstin, siitä näkee heti uniikin tyylin, jota ei ole muilla. Silti iso osa kirjallisuudesta on tusinatavaraa, joka on läpäissyt seulan. Se johtuu juuri siitä, kun lukijoita on niin monenlaisia. Yksittäinen hukkuu massaan, joka ei välttämättä halua ajatella vaan viihtyä. Mutta eihän näiden pidä sulkea pois toisiaan. Miksi niin usein nämä erotellaan?

Helpointa toki on huudella niin kauan, kun ei yhtäkään teosta ole julkaistu. Enkä tiedä tuleeko niin koskaan käymäänkään. Omista pöytälaatikoista jotain silti löytyy. En vain ole valmis tekemään tätä työtä ilmaiseksi. Myyn itseäni ennemmin kauppatorilla. Nyt saan kuukaudessa enemmän palkkaa ajattelutyöstä kuin saisin vuodessa keskimäärin kirjailijana. Mitä järkeä?

Ehkä relevantimpaa on kysyä, kuka on kirjoittaja. Silloin määre ei ole sidottu mahdolliseen julkaisuun. Mikä ammatti muutenkaan on sellainen, että vasta näkyvyys tekee sinusta ammattilaisen? Muistan jo lapsena kysyneeni, miten voidaan valita Miss Suomi ja sanoa, että hän on Suomen kaunein, kun voihan täällä olla vielä kauniimpia ihmisiä, jotka eivät vain ole osallistuneet kilpailuun. Sama peruste on siinä, miten voidaan valita Vuoden viini, kun kisaan osallistuu vain murto-osa tarjonnasta. Miltei aina kysymys on siitä, ketkä haluavat esiin ja keillä on siihen varaa. 

Minulla oli olevinaan varaa lähteä katsomaan horisonttia Tukholman aluevesille. Näillä main upposi Vasa-laiva. Siinä oli viihdettä kansalle, joka oli kerääntynyt kukkuloille pällistelemään onnettomuutta varsin vähäisillä henkilövahingoilla. Törsäsin myös 200 euroa tax freehen. Mutta kevään energiapankki on tästä maisemasta toviksi täytetty. 

Kirjailijat haluavat usein teoksillaan vaikuttaa maailmaan. On siis tietynasteinen Jeesus-syndrooma. Näin pitkäperjantain vakiolenkkiä pakoillessa tuli mieleen. Viestittelin erään kirjoittavan ihmisen kanssa, jonka kanssa tuli puheeksi, miten aforismitehtailu on besserwissereiden laji. Minulle tulee näitä mieleen juuri lenkillä. Joskus ne jalostuvat pidempään muotoon, toisinaan repliikeiksi. Nyt olen kantapään kautta oppinut sen, että kännykän muistioon niitä ei pidä kirjoittaa enää koskaan. Siirto-operaatio ei onnistu kuin lähettämällä jokainen viesti yksitellen sähköpostiin, joka on nyt täynnä ja josta ei löydä mitään. 

Ehkä kirjailijuus lopulta onkin selkeyden tavoittamista maailman kaoottisuuteen. Siitä saa samanlaista tyydytystä kuin pölyisen lattian imuroinnista. Kun näkee pölypalleroiden kiitävän kohti suulaketta, kun sanat tulevat ulos vailla suodatinta silti yllättävän järkevään muotoon. Tunteessa on jotain samaa. 

Vihdoin naapurit lähtevät pois. Varmaan hautausmaalle. Vaihtoehtoina itselläni on nyt kiivetä omenapuuhun tai lähteä lenkille, jolloin on aina riski törmätä naapureihin. Yhtä todennäköistä on hutilaina lähikirjastosta, mutta väittäisin, että yksi viidestä on aina lainauksen ja lukemisen arvoinen. Oikeastaan kaikki ovat, makuja on vain erilaisia. Mutta Vappu Pimiän self help-opuksista joudun olemaan toista mieltä. Kerran lainasin yhden sellaisenkin vain järkyttyäkseni, millaista hyväosaisen kuplan skeidaa täällä julkaistaan. 

Saatan vaikuttaa katkeralta, mutta se johtuu vain siitä, ettei aikaa ja/eli rahaa koskaan ole tarpeeksi keskittyä mihinkään muuhun kuin "olennaiseen". Siksi menee tunteisiin lukea ihmisten kirjoitusmatkoista Kanarialle ja Pariisiin, elosta maalaistalossa rikkaan puolison elättämänä ja ylipäätään lukea rivien välistä kirjoittavien ihmisten olevan niin perusterveitä, että he kykenevät säännölliseen kirjoittamiseen. Minulla migreenitaipumus tuhoaa miltei aina erinäiset suunnitelmat, joita harvoin voi tehdä. Mutta ehkä näillä aivoilla myös syntyy enemmän dadaa kuin keskiverrosti jollain toisella. 

Tämä oli alkurykäisy hentoon tavoitteeseen edistää edes jotain kirjallista lomalla. Ei julkaisua varten vaan itseäni. Mikään ei synnytä minussa yhtä suurta euforiaa kuin käsittämätön viinin ja ruoan liitto tai teksti, jota lukiessa suu nousee leveään hymyyn.