Vain purjehtiminen sanojen laineilla on tärkeää, mutta on elämässä muutakin
Hauras ja vahva kuin posliinikukka. Olen elänyt elämäni vaikeimpia ja samalla antoisimpia aikoja. Positiivisetkin muutokset voivat aiheuttaa stressiä, negatiivisista puhumattakaan. Kun tänään aamulla, herättyäni jälleen ennen kuutta, katsoin posliinikukkaa keittiössä, huomasin sen vahvistuneen silmissä. Yhtäkkiä sillä on kaksi "siimaa", mikä oksa nyt onkaan kysymyksessä, sekä paksut ja tuuheat lehdet. Kukintoja pitää vielä odotella. Odottavan aika on pitkä.
![]() |
| Leikkiviä lapsia. Peräisin puretusta Kansallis-Osake-Pankin talosta, josta teos siirrettiin Kuuvuoreen. Joka kerta ohittaessa teos saa uuden merkityksen. |
Parasta onkin, kun asioita tapahtuu silloin kun vähiten odottaa. Samalla ihmisen on myös tehtävä tietoisia valintoja, jos jotain tavoittelee. Elämä kun kuitenkin on rajallinen. Ei voi ikuisesti odottaa, että se tarjoaa antimia hopeavadilla tekemättä itse mitään. Joskus toki näinkin tapahtuu. Mutta elämällä on myös tapana yllättää ja tarjota pilaantuneita hedelmiä. Tahi sitten koko brikka kaatuu. Vaikka tarjotaan, et saa mitään. Mutta silläkin on ehkä tarkoituksensa. Ehkä vältit jonkun kamalan taudin pilaantuneista marjoista. Aina ruotsinlaivan norouutisia lukiessa kiitän luojaani, etten ollut juuri sillä risteilyllä.
Miettikää, miten kaikki ovat menneet viettämään vapaa-aikaa kenties kauan odotetulle matkalle. Se päätyy tiputukseen sairaalassa. Kuka korvaa? Kuka korvaa hyytävän ihmiskuntaa ravistelevan pettymyksen, kun maastopalot estävät nauttimisen Kanarian lomalla? Elämä on sellainen, että monille asioille ei vain voi mitään. Asiat vain tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, ja ihmispolon on turha yrittää pyristellä sitä vastaan.
Niinpä yritän nyt malttaa mieleni ja elää päivän kerrallaan. Sitten onkin jo viikko mennyt ja taas seuraava. Mietin tätä, kun äitini lähetti eilen minulle kännykkäkuvia, joita hän oli ottanut tietokoneen ruudulta vanhoista valokuvista. Jokaisessa siis näkyy pikseliverkko ja pääni on yhdessä kuvassa ravunpunainen. Aina silti ensimmäinen ajatus on nuoruus. Olinpa nuori silloin. Olinpa laiha. En siis mitenkään ihannoivasti sano, vaan aina ja ikuisesti vartaloni arvostelut muistaen. Keski-ikä on ollut sen suhteen helppoa. Kukaan ei enää kommentoi, että olisin liian laiha, kun on tullut elopainoa lisää. Ei silti yli normaalin. Kun mahdut standardiin, saat pääsääntöisesti olla rauhassa.
Kehopositiivisuus on sana, joka vilisee nykyisin kaikkialla. Varmaan siitäkin pitää tehdä "juttu", sillä kukapa ei olisi joskus kuullut sukulaisten ruodintaa kiloista ja ikuisista terveyskuureista. Jos pyrkii elämään kohtuudessa, ei tarvitse mesota. Kunhan vain muistaisi toimia näin muidenkin kohdalla.
Pyydän anteeksi, olenhan saanut vartaloani koskevan kommentin viimeksi perjantaina. Vanha mamma kysyi, mikset hae missikisoihin. Sanoin nauraen ja kohuotsikot muistaen, että taidan olla liian vanha niihin hommiin. Sitten hän kysyi itsestään, olenko minä liian vanha. Sanoin, että et. Sitten hän kysyi vieressä istuvalta heilaltani (kyllä, elämä yllättää), huolisiksää mut. Mamma alkoi siis iskeä itseään arviolta 40-50 vuotta nuorempaa "kaveria" siinä vieressäni nappisilmiä kehuen. Hän alkoi käydä ihan kuumana siinä, joten oli vaikea hillitä huvitusta. Jossain kohtaa tajusimme, että mammalla on muistisairaus. Hän uskoi todella olevansa viehkeä ja nuori neitokainen. Vaikka keskustelu tuntemattoman mamman kanssa tilanteessa, josta ei päässyt pakenemaan oli välillä vähän rasittavaa, oli se myös yksi tämän vuoden viihdyttävimmistä keskusteluista.
En edes tiedä miten ajauduin taas tiedostamattomille poluille, alkujaanhan minun piti kirjoittaa Turun kirjamessujen annista. Mutta tätä on vapaa kirjoittaminen parhaimmillaan ja minulle ominaisinta, etten tiedä, mitä sieltä tulee ulos, ennen kuin luen sen. Kirjamessuilla taisin luvata ainakin itselleni, että yritän pitää hengissä sen oman kirjoittamisen. Vaikeaa se on ainakaan tavoitteellisella tasolla, sillä iltaisin olen jo pitkien työmatkojen ja näyttöpäätetyön jälkeen täysin kyvytön mihinkään. Jos taas herään viideltä, tietää satavarmasti, että minulla on kohta migreeni. Tai sitten ei. Tänään heräsin 5:58 luonnostaan. Tietenkin, kun on sunnuntai. Söin aamiaisen, luin sanomalehdet ja avasin koneen. En silti pystynyt vielä avaamaan tiedostoa. Blogin kirjoittaminen on aina ollut portti muuhun. Se on tuonut minulle myös ammatin, terapian ja puhtaasti kirjoittamisen ilon. Ja viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä monta ystävää. Sitä en blogia aloittaessa olisi koskaan uskonut.
![]() |
| Tämä ei varmaan tarvitse selityksiä, mutta en ostanut, varasin. Juuri nyt minulla ei ole ainuttakaan kirjastolainaa koko kesän kestäneen lukujumin takia. |
![]() |
| Tämän ostin äidilleni synttärilahjaksi Saision nimmarilla varustettuna. No, äidilläni olikin lukematon suomeksi, joten hän antaa sen vastineeksi minulle, hahah! |
En edes tiedä kauanko olen tätä blogia pitänyt. Ehkä kymmenisen vuotta. En jaksa laskea tällaisia. Ei minulla ole koskaan tietoa, milloin jostain asiasta on kolme tai viisi vuotta. Varsinkaan en järjestä sen kunniaksi arvontoja. Mutten silti sano, etteikö niin saisi tehdä, se ei vain ole itselleni ominaista. Tämä blogi on palvellut puhtaasti omia tarkoitusperiäni, mutta nykyisin kynnys kirjoittaa kasvaa myös siksi, että täällä on liikaa tuttuja lukijoita. Eli tavallaan tämä ei ole enää anonyymi blogi. Minulle anonymiteetti on ollut elämässä vapauttava tunne. En edes tiedä miksi. Miksei sitä voisi myös omalla nimellä kirjoittaa, kun teen niin kuitenkin töissä? Varmaan juuri siksi.
Onkin erikoista, miten moni töissä on tullut tapaamaan minua. Siis tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat lukeneet juttujani. Maaseudulla meno on toisenlaista kuin kaupungissa. Voi vain avata oven ja tulla morjestamaan. Tällä viikolla yksi nuohosi työhuoneeni ovella vartin puhumatta oikeastaan mitään. Katseli vain, kun laitoin koneelle kuvia. Soin sen hänelle, ehkä kyseessä oli vanhapoika tai leski. Toisinaan taas porukkaa tulee antamaan ilmoituksia tai kertomaan, että heitä voi haastatella juuri nyt. He saapuvat välittämättä tai edes ajattelematta, että toimittajilla saattaa olla akuutteja uutisjuttuja kesken tai kalenteri täynnä yli viikon päähän. Ihmispolo ei voi ymmärtää, ettei hänen asiansa ole se kaikkein tärkein. Tässä olen, haastatelkaa.
Tällainen työ, jos ymmärrätte, vie tietynlaisen kapasiteetin luovuuteen työajan ulkopuolella. "Apinantyössä", johon luokittelen aiemman työurani, ongelmana taas ovat pitkät täysin vaihtelevat työvuorot ja fyysinen totaalikooma. Mutta siinä aivot pikemminkin stimuloituvat odottamaan sitä hetkeä, jolloin pääsee kirjoittamaan. Siinä työssä kuitenkin migreeni oli ainainen seuralainen. Se oli terveydelleni täysin väärä.
Kuten huomaamme, koskaan ei voi voittaa. Mutta ehkä jotain joskus valmistuu. Ja toivonpa näin, että elämänmuutokset tekevät sen mahdollisemmaksi, ajan kanssa.









Kommentit
Lähetä kommentti
Arvostan kommenttiasi!