Esmeraldan eetos

Elämän balanssi, mikäli sellaista edes on, on haastellisen saavutettavuutensa lisäksi ärsyttävän lyhytkestoinen ilmiö. Tänään on kuitenkin se hetki, jolloin tuntuu, että kaikki on letkeän maagisessa tasapainossa. Ehkä tämä tunne johtuu osittain siitä, että kirjoitan tätä tekstiä hienovaraisen, mutta ronskin samppanjan voimalla. Erinomaisen 0,375 litraisen Drappier Rose de Saigneen (anteeksi, en löydä luuristani juuri nyt oikeaoppisia heittomerkkejä) kuplivalla juhlafiiliksellä.  Tänään on todella syytä juhlaan, sillä saan viettää viikonlopun omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Saan valita kanavan, sen kuivimman historiadokumentin, syödä löytämäni suklaahipun itse ja nauttia luovasta hiljaisuudesta ympärilläni miljoonan kynttilän ympäröimänä.  Tosin naapurin teinipoika on täyttänyt 15 vuotta, joten voitte arvella ulkoa kantautuvan pärinän lähteen. Se ei kuitenkaan horjuta mielenrauhaani. Olen syönyt hyvän, jälleen turmiollisen chorizopitoisen aterian, nauttinut h...

Tiedätkö tunteen, kun ruoka onnistuu täydellisesti? Kun kaapissa ei ole mitään, mutta löydät kuitenkin kaikkea, joista teet sörsselin made in heaven? Nyt kirjoitan ohjeen ylös, kun vielä muistan sen. Ehdin jo syödä kaiken ennen ottamaani kuvaa. Miten yllättävää!  Todennäköisesti samaa lopputulosta ei synny enää toistamalla, mutta ehkä jotain sinne päin. Tässä tulee täydellinen sadonkorjuuillallinen, joka maistui erityisen hyvältä omenankeruupäivän jälkeen. Aamulla lähtee iso satsi omenia mehustamoon. Kylläpä nyt tuntuu jotenkin niin ranskalaiselta, etenkin kavutessa tikapuita pitkin puuhun (ei kuuhun tällä kertaa) ja poimiessa punastuneita omenia koreihin. Pari omenaa vein sisälle odottamaan ruokaisaa ideaa. Tässä se on: Oluessa humaltunut lehtikaali-omena-kanapaistos: -300 gr marinomatonta broileria -puoli pussia lehtikaalia (minulla oli punaista lehtikaalia) -2 rkl rypsi- tai oliiviöljyä -1 valkosipulin kynsi -2 omenaa -1 rkl sriracha-kastiketta -1 rk tomaattipy...

Tämä taulu puhuttelee minua syvällä viisaudellaan. Arkinen hetki pitkästä elämästä on pysäytetty arvokkaan tapahtuman äärelle. Vanhus lusikoi keittoa mietteissään, vailla hampaita. Täysinäinen suolapikari kertoo toimeentulosta, muttei varallisuudesta, sillä tyypillisesti vauraamman väen suola-astiat korostivat hopeisina suolan arvokkuutta. Tämä vanhus on ehkä valmistanut puisen suolapikarin itse aikana, jolloin iltaisin tehtiin elämän askareissa tarpeellisia käsitöitä somettamisen ja television katsomisen sijaan. Kuohkea leipä muistuttaa perustarpeiden täyttymisestä aikana, jolloin edes kuivunut korppu ei ollut itsestäänselvyys. Vanhuksen kädet ovat vahvat, ehkä peltotöissä nuorukaisena vahvistuneet. Essumekko suojaa lialta joko työtehtävistä, joita vanhus yhä kunnioitettavassa iässä tekee, tai yksinkertaisesti keitolta, joka saattaisi sutata ehkäpä ainoan kunnollisen vaatekerran. Terve puna poskilla paljastaa hyvän verenkierron, joka on voinut tulla ulkotöistä ja niiden jälkeis...

Sisäiset emäntägeenini ovat heränneet lähes 100-prosenttisesta horroksesta. Kunnon marttahengessä päätin pistää toimeksi, kun veranta alkoi jo pullistella aiemmin pihalta keräämistäni omenista. Ja lisää pukkaa puista sillä vauhdilla, että viemme varmaan tänäkin vuonna lihalaatikottain omenia mehustamoon.  Aikaisempi kriikunalikööripostaukseni aktivoi tietenkin tarpeen saada uutta likööriä kellarilaboratoriooni kehittymään. Ostin ensimmäisen kerran elämässäni Koskenkorvaa (sentään raparperilla maustettua) tämän jo protovaiheessa jumalaiselta maistuvan keitoksen pohjaksi. Anteeksi, ostin kyllä pari viikkoa aiemmin 60-prosenttista Kossua verannan ikkunaprojektia varten. En sentään juomiseen (palkatusta juopoksi paljastuneesta talomaalarista on jo riittävän ikävä kokemus), vaan maalarinteippien irroittamiseen vanhasta lasista. Toimii! Tästä jäi yli desin verran vahvinta Kossua, jolla vahvistin Koskenkorva Raparperin 30-prosenttista volyymiä. Lisäksi löysin ystävältäni tuliaiseksi s...

Nyt on aika kerätä kirpeänmakeat kriikunat puusta tai maasta ja hyödyntää ne mitä herkullisimmalla tavalla. Kriikunalikööri on yksinkertaisesti parasta alkoholijuomaa, mitä omista käpälistä ja puutarhan hedelmistä voi syntyä. Appeni mukaan kriikunaliköörini ON kaikista maailman alkoholijuomista parasta! Se on jo jotakin! Mutta kunniaa en voi omia itselleni, sillä jo muinaisessa Damaskoksessa ymmärrettiin kriikunaherkkujen päälle. Kriikuna levisi ja levitettiin ympäri Eurooppaa, Suomeen 1700-luvulla. Monista pihoista kriikunapuut on hävitetty, sillä sato on usein niin runsas, että koko maa värjäytyy kriikunoista. Kengänpohjani ovat kuljettaneet epämääräisen näköistä ruskeaa mössöä töihin asti siivoojan kauhuksi (hän luuli mössöä joksikin aivan muuksi...). Jatkuvasta keräämisestä ja/tai siivoamisesta koituu monelle liikaa vaivaa. Se on sääli, sillä kulinaarisempaa hedelmää on vaikea löytää. Liköörin ohella kriikunahillo on tai-vaal-li-nen juustojen lisuke. Etenkin homejuuston ja pipar...

Hautausmaat ovat salaperäisyydessään kiehtoneet minua varhaislapsuudesta lähtien. Haudoilla vierailu on kuulunut kyseenalaistamattomiin perinteisiin aina sukuloidessa kauempana sekä viettäessä joulua tai pyhäinpäivää. Olen viettänyt paljon aikaa hautaismailla myös työni puolesta. Ensin olin todella töissä hautausmaalla, puutarhatyöntekijänä. Se oli monella tavalla yksi parhaista kesätyöpaikoistani. Hautausmaalla vietetyn kesän jälkeen opintoni johdattivat minut useasti tutkimustyöhön eri hautausmaille. Nykyisin katselen hautoja myös sukututkijan silmin. Sinänsä minua kiinnostavat yhtä paljon niin tuntemattomien kuin esi-isieni ja -äitieni hautakivet, sillä kaikki kertovat enemmän tai vähemmän rönsyileviä tarinoita menneestä elämästä. Sain juuri selville, että oma isoisoisoisäni, joka eli 1800-luvulla, on maalannut työkseen hautaristejä Turun vanhalla hautausmaalla. Hän oli maalari, kansakoulun opettaja ja itseoppinut asianajaja (mielenkiintoinen ammattiyhdistelmä, jollaisi...

Elän syödäkseni, syön juodakseni. Juon nauttiakseni, nautin elääkseni. Ja siitä rullaan ympäri aina uudelleen. Tämä on oravanpyörä, josta en halua pois. Harrastanhan liikuntaakin koko ajan juostessani pyörän sisällä.  Etenkin juoksulenkin jälkeen tuntuu aivan taivaalliselta mättää kurnivaan mahaan hiilari- ja proteiinipitoista pastaa valikoiduilla improvisaatiokastikkeilla.  Palautusjuoman tosin pitäisi ehkä olla a) alkoholitonta ja b) halvempaa kuin 20 euron punaviini. En vain malttanut olla enää avaamatta italialaista Ra vpitala Nuharia, jonka olen ostanut houkuttimeksi jokin aika sitten. En ole vuosiin löytänyt monopolimme valikoimasta pinot neroa (eli pinot noiria Italiasta, tosin tässä viinissä on osa nero d'avolaa). Viimeisin taisi olla upean elegantti Apollonia, jonka juuri ja juuri raaskin ostaa opiskelijan kukkarollani. Ilmeisesti olen nyt työssäkäyvänä varakkaampi, sillä 20 euroa viinistä ei tunnu enää missään. En kuitenkaan aja bemaria tai mersua, vaan ruosteist...

Käykö muille kirjoittaville ihmissieluille näin, että jostain alitajunnan uumenista kumpuaa otsikko, joka ei jätä rauhaan? Yleensä se tapahtuu keskellä yötä, juuri kun olisi törkeää herättää toinen turvallisesta sikiöasennosta (huom, kuorsaus ei ole tässä kohtaa vielä alkanut). Lopulta, yön ja kaiken arkivelvollisuuden jälkeen, otsikko on pakko kirjoittaa tabula rasaan. Otsikon alle ilmestyy tekstiä, vaikkei yhtään tiedä vielä näppäilyn alussa, mitä tuleva höpötys tulee pitämään sisällään. Tai mitä koko otsikko edes tarkoittaa. Ehkä tätä kutsutaan inspiraatioksi, tai ainakin luovuuden epätoivoiseksi pyristelyksi keskellä arjen kuralätäkköä (näillä helteillä hiekkakuoppaa). Jos sieltä jotenkin onnistuu hilautumaan kuivalle maalle (tai aaah, kostealle keitaalle), edessä on riemunkiljahdusten jälkeen elämän lait toteava piikkilanka-aita. Staattisena, jylhänä, ahdistavana. Sillä näet, että aidan toisella puolella on jotakin, jonne sinun on päästävä. Muuri olisi ehkä armollisempi peittä...