Digiloikka silmät sidottuina

Suomi on selvinnyt koronaviruspandemiasta ainakin tähän asti hämmästyttävän hyvin verrattuna "kilpakumppaneihinsa". Yksi asia, joka erottaa Suomen monista muista maista, on ollut kyky ottaa valtava ja jossain määrin myös erittäin onnistunut digiloikka nopeassa ajassa. Jo nyt uusiin asuntoihin rakennetaan etätyöpisteitä ja vanhoihin remontoidaan sellaisia. Mitä tekee vaatekomerolla, kun ei niitä aleleninkejä voi missään käyttää ja tilan voisi valjastaa työskentelyyn mitä ihanimmassa paikassa, kodissa? 

Jatkan heti aivan aiheen ohi, että ostin itsekin kalliin mekon kuukautta ennen kun Suomi pantiin säppiin. Myöskin häät, joita varten tuon mekon ostin, peruuntuivat. Tavoitteenani onkin mahtua tuohon mekkoon sitten vuoden-kahden kuluttua, kun sitä voi jälleen käyttää paremmissakin lokaatioissa kuin ruokakaupassa ja apteekissa.

Miksi kerron tämän leninkidetaljin, johtuu siitä, että tulemme yhä tarvitsemaan perinteisiä vaatekaappeja. Ei tule aikaa, jolloin voisimme liikkua digitaalisissa vaatteissa, tai jos tulee, toivon etten itse ole sitä näkemässä. Nyt, kun innolla raivaamme tilat digitalisaatio suunnannäyttäjänämme, saatamme tehdä myös ratkaisuja, jotka myöhemmin kaduttavat. 

Tällainen on ollut esimerkiksi avoin oppimisympäristö -kokeilu, joka ehkä on jäänyt pysyväksi ja jossa luovutaan kiinteistä työtiloista ja luokkahuoneista. Ergonomisten tuolien ja pulpettien sijaan koulujen auloihin hankitaan löhösäkkejä ja neonvärisiä muotoiltuja pallotuolien jäljittelijöitä, joissa opiskelu sujuu ikään kuin rennommin ja vapaammin. 

Tosiasiassa muutos on ollut jo lyhyessä ajassa haitallinen, eikä vain erityistä tukea tarvitseville oppilaille. Jo Google-hakusanalla oppimisympäristö ensimmäinen jatkosanan ehdotus on: ei toimi! Avoimissa oppimisympäristöissä keskittymiskyky on laskenut entisestään hälinän ja liikkeen noustessa tappiin. Tämän ovat toki jo avokonttoreiden puhelinmyyjät aikapäiviä sitten tienneet. Mutta sillä ei ole väliä, jos suuressa idearikkaassa uusien virtauksien haistelijakunnassa keksitään tai matkitaan wau-idea, jota ryhdytään heti silmät sidoittuina toteuttamaan. 

Aivan kuin pelkäisimme olevamme oikeasti takapajuisia. Korvessa asuvia, köyhiä jälkeenjääneitä, joita esivalta talloo omaksi ilokseen. Mennään siis käytännön tasolla toiseen äärilaitaan eli täysillä kohti tulevaa, jotta erottuisimme riippakivistä, identiteettimme painolastin ikuisesti tuovista suomalaisuuden kulmakivistä. Koulutus digitalisaatioineen ja wau-efekteineen on kaikessa hienoudessaan on yksi vastapaino, aiemmin köyhän kansan ainut pääoma viljan lisäksi. Nykyisinkin yhä korkea, ilmainen ja kansainvälisesti arvostettu pääoma yhä enemmän muilla tavoin eriarvoistuvalle kansakunnallemme. 

Koulutusta ja digitalisaatiota myös omakohtaisesti: jatkan tätä kirjoitusta vielä sen jälkeen, kun olen osallistunut ensimmäisen kerran elämässäni täysin digitaaliseen pääsykokeeseen. Tämä kiinnostaa ja kauhistuttaa minua erityisesti eilisen kokemukseni jälkeen: työkoneeni, jolla minun piti osallistua kokeeseen, hajosi alle vuorokausi ennen h-hetkeä ajuripäivitykseen liittyvän tyyppivian takia. Odotan myös innolla, mitä tuntikausien ruudun tuijottaminen tekee vakiosairaudelleni migreenille. Eilinen hermopaine ei kappas kummaa tehnyt hyvää, vaan jouduin lääkitsemään itseni kuntoon pystyäkseni edes joten kuten digiloikkaan kohti kampusta. Noh, varmasti vielä enemmän harmittaa heitä, joille on ilmestynyt flunssaoireita ja jotka eivät siksi saa osallistua pääsykokeisiin. 

Uskon olevani hennosti jääränä hyvä arvioimaan digitalisaation kehitystä, sillä olen elänyt lapsuuteni ja osin nuoruutenikin analogisessa ajassa (joskus tuo aika tuntui myös hennon anaaliselta, mutta ei mennä nyt siihen)! Ehdin valmistua vielä yliopistostakin siten, ettei minut tarvinnut yhtä kurssikokoelmaa lukuunottamatta kirjoittaa ainuttakaan tenttivastausta tietokoneella, vaikka tuolloin sähköiset tenttikirjat alkoivat hiljalleen yleistyä. Koevastaukset kuitenkin kirjoitettiin isolle, taitettavalle ruutupaperiarkille, josta löytyi tilaa neljän aa nelosen verran. Samanlaisiin, joihon olin kirjoittanut ylioppilastutkintoon johtaneet vastaukseni. 

Sekä lukiossa että yliopistossa panikoitiin ja paheksuttiin oppilaiden huonoa käsialaa, minkä takia digitalisaatio on ollut varmasti opettajien työn näkökulmasta hyvä asia (tältä osin, unohdetaan nyt Wilma). Mutta tietokoneella näpyttely on rapauttanut entisestään oppilaiden käsialaa ja kirjoitustaitoa. Some, hymiöt ja emojit tähän kruunuksi (laittaisin tähän kruunu-emojin, jos kirjottaisin tätä puhelimella).

Kirjoitan itse yhä paperille verrattain paljon, sillä koen sen olevan usein nopeinta, vaivattominta ja fiksuinta varsinkin silloin, kun jokin idea syntyy. Pääsykokeeseenkin saa ottaa kynän ja paperia, mutta niillä ei voi tietenkään vastata kokeeseen. Toivon siis todella, että varatietokoneeni toimii moitteetta eikä koulun nettiyhteys pätki kuten työkoneeni (R. I. P.) sisäinen kortti. Mikäli omat tiedot ja taidot eivät riitä sisäänpääsyyn hakemaani korkeakouluun, sen voi vielä helposti hyväksyä. Mutta jos tekniikka pettää, on kuin universumi kääntyisi vastaan ja nauraisi digitaalista röhönaurua kuin Beelsebub manalasta.

Varmuudella taitoni riittävät pääsykoe-eväiden syöntiin.
Pågenin einespullaa ja porkkanaa. Mitä muuta ihminen tarvitsee?

Tästä päästään oivasti - vai sanoisinko traagisesti - Suomen rikoshistorian törkeimpään tietoturvamurtoon, joka hakee vertaistaan myös maailmanlaajuisella tasolla. Psykoterapiakeskus Vastaamon asiakastiedot "pääsivät" vuotamaan rikollisten käsiin, osa myös Tor-verkkoon, josta väylä on vapaa koko maailman käyttöön. Vastaamon toimitusjohtaja on nyt erotettu tehtävästään, sillä hän jätti kertomatta tietoturvamurrosta ennen yrityskauppaa. Tämä on rikollista, kuten myös se, ettei näin arkaluontoisten asiakirjojen tietoturvaan ole panostettu asiaankuuluvalla tavalla. 

Näen tässä yleisen ongelman: digitalisaatio ja sitä myötä tietoturva on meille vielä liian uusi asia, jotta kaikki suhtautuisivat siihen sekä sen lieveilmiöihin riittävän vakavasti. Kuinka moni näppäilee edelleen saman salasanan lukuisiin eri palvelimiin ja sivustoihin? Kuinka moni kailottaa kaupassa tai terveyskeskuksessa nimensä, osoitteensa ja sosiaaliturvatunnuksensa virkailijan näitä kysyessä siten, että tulenaralla tiedolla on liuta muita kuulijoita korkeintaan vaivaisen sermin takana? Sellaisen samanlaisen, jonka tarkoitus olisi avotoimistoissa muka suodattaa melua, mutta ainut voittaja on todellisuudessa kiinalainen halpatuotanto. 

Koska olemme luopuneet paperisista lomakkeista tai ainakin katsomme niiden täyttöhaluisia kieroon, joudumme peräänkuuluttamaan itseltämme kyvykkyyttä huolehtia digitaalisista portaaleista ja arkaluontoisesta tiedosta turvallisesti - myös suullisesti.

Tietoturva ei tosiaan ole vain digitaalista, vaan myös sitä, mitä omasta suusta pääsee ulos. Tiedän lukuisia tapauksia, joissa psykologi tai psykoterapeutti on lörpötellyt tuttavallisesti toisen potilaan asioita terapia-asiakkaalle siksi, että tämä toinen potilas kuuluu esimerkiksi samaan perhekuntaan kuin asiakas. Tällainen toiminta on jyrkästi tuomittavaa, sillä terapiasuhteen tulisi olla täysin kahden ihmisen välinen. Terapiakirjauksiin ei saa myöskään laittaa niiden ihmisten nimiä, joista on istunnoissa puhuttu, ei edes terapia-asiakkaan omaa nimeä, vaikka se toki muualta löytyykin. 

Uskon, että Vastaamon suoraan sanottuna ala-arvoisen toiminnan seurauksena lähes kaikki Suomen terapeutit ja yritykset miettivät entistä tarkemmin tietoturvaa - myös suullista. Ainakin hartaasti toivon näin.

Mutta minäpä lähden nyt mielenkiinnolla katsomaan, kuinka henkilöllisyys pääsykokeisiin osallistuvilta varmistetaan turvavälejä noudattaen. Olen järkevästi hapattanut silmiäni ruudulla jo ennen pääsykoetta, mutta vapaa kirjoittaminen saa minut tarvittavaan flow-tilaan. Sormet ristiin, peukut pystyyn ja palataan asiaan! 

Sain tehdä kokeen hienosti Kupittaan hienolla ja upouudella kampuksella, ettei tarvitse reissata.
Mietin etäisyysongelmaa sitten, jos satun pääsemään hakemaani korkeakouluun!

I'm back in inklish, sillä jatkan tähän ilmeisesti sitä mikä jäi pääsykokeessa kesken. Kaiken muun sain onneksi aikataulussa viimeistään hilkulla suoritettua, paitsi todella vaikean englanninkielisen osion. Tekstinäytteet sisälsivät lainsäädäntöä sekä trendikkäästi tietoturvaankin liittyviä asioita, joita yritin ymmärtää menestyksekkäästi aivosumussa. Pahin kompastuskivi oli kuitenkin matematiikka, jota olen kyllä erityisopettanut, mutta josta en muista näemmä edes yksinkertaisten yhtälöidenkään verran! Jää siis todella suureksi mysteeriksi, tulenko pääsemään sisään, mutta veikkaan että en. Tämä oli ylivoimaisesti vaikein koe, johon olen koskaan osallistunut! Suuri ja minulle merkityksellinen vaje oli se, ettei kirjoittamisella päässyt vaikuttamaan oikeastaan yhtään mihinkään. Tämä oli shokki, sillä olen valmistunut alalta, jossa kaiken keskiössä on kirjoittaminen, lukeminen ja analyysi. 

Positiivinen yllätys oli kuitenkin se, ettei kokeen tekeminen digitaalisena ollut niin kamalaa kuin pelkäsin. Vaikka silmissäni vilkkuu ikuisuusruutu ja ryhtini on kuin Quasimodolla, en edes muistanut syödä kuvaamaani taukoporkkanapullaa tai käyttää juurikaan suttupaperia koetilanteessa. Ranteeni ei ole kipeä, kuten yo-kirjoitusten jälkeen. Voisin tehdä tällaisen kokeen toistekin, mikäli hakijalle annettaisiin vielä mahdollisuus kirjoittamiseen. Mietin villisti, onko tässä pohjalla vastausten lukijoiden laiskuus arvioida pisteytystä, mikäli vastaukset olisivat tekstiä. Helpompi pisteyttää monivalintatehtävä kuin lukea väsyneitä yrityksiä, joita sillisalaateiksikin kutsutaan.

Jollen pääse hakemaani korkeakouluun, minua lohduttaa se, etten tämän ainoan pääsykoekokemuksen jälkeen tiedä, onko minusta digitaalisesti painotettuun opiskeluun. Olen jo töissä joutunut tai saanut käyttää Teams-palavereja, ja höpöhöpösisällöllä ne nyt jotenkin menevät etenkin kotisohvalla maatessa. Mutta jos kyse olisi oikeasti vaikeasta aiheesta, johon vaaditaan osallisuutta ja ryhmätöiden tekoa Teamsin välityksellä... tuo ajatus ahdistaa jo nyt!

Minulle paras oppimisympäristö on helposti käsiteltävä eikä sisällä muita häiritseviä (varsinkaan toksiseen positiivisuuteen sairastuneita) ihmisiä.

Kuljen siis itsekin silmät sidottuina kohti vääjäämätöntä digitalisaatiota, jonka vaikutuksista emme vielä voi tietää. Kuten nyt emme tulevasta ylipäätään. 

Tietoyhteiskunta sai viime viikolla nenilleen ja entuudestaan jo heikossa asemassa oleva kansanosa oikein vääryydellä turpiinsa, kun luomamme systeemi ei ollutkaan niin rikkoutumaton kuin luulimme. Vasta sitten, kun voimme uudelleen luottaa tietoturvaan eli ihmisiin, jotka ylläpitävät sitä, voimme eheytyä ja tavoitella tietynlaista digitaalisen pysyvyyden harhakuvaa. Totuus kuitenkin on, että pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen. Joskus on oikeasti parempi tarttua jopa siihen haikailemaani lankapuhelimeen kuin seurata sinivaloa hohkaavaa älyjumalaa. Jollei lankapuhelin käy, niin pitäisi seurata tietä tai edes sähköpotkulaudan ohjainta. Uskon ainakin, että sairaalassa kalloaukinen valitsisi seuraavalla kerralla hoksottimet. 

Hoksottimia ja tervettä järkeä toivon myös digitalisaatiosta käytävään keskusteluun. Voisimmeko arvioida järjestelmiä ja innovaatioita edes hennon kriittisesti ennen kuin ne valjastetaan koko kansakunnan käyttöön? Suomessa ollaan innostuvaista kansaa, vaikkei se meistä päälle päin näy. Teknologia antaakin meille objektin, jonka avulla voimme näyttää piilotettuja tunteitamme. Savupirtin sepalusaukinen jöröttäjäkin saattaa olla tietokoneen avulla kuin Casanova-Runeberg ja saada näin onnistumisen kokemuksia naismarkkinoilla. Ainakin ennen livekohtaamista. Digitalisaation avulla ovat kuitenkin monet parit kohdanneet. 

Ymmärrän myös, että olen ehkä "liian vanha" arvioimaan digitalisaation merkitystä sille ikäpolvelle, joka on syntynyt tähän aikaan. Olisi tyhmää vaatia kädestä pois sellaista välinettä, joka on yhtä kuin työkalu ja väylä nuoren identiteetin rakentamiselle. Mutta on kyettävä erottelemaan, mikä digimaailmassa on hyvää ja tavoittelemisen arvoista, mikä taas huonoa, itsetuntoa heikentävää ja jopa rikollista. Vanhempien pitäisi olla paljon enemmän kiinnostuneita, millaisessa digitaalisessa maailmassa lapsi ja nuori elää. Ylipäätään vanhempien pitäisi olla enemmän kiinnostuneita lapsistaan. Tällöin lapsi on todennäköisemmin myös kiinnostunut aikuisena ympäristöstään, johon kuuluu digitaalinen maailma ja sen arviointi. 

Lopulta ei ehkä enää tehdä eroa digitaalisen ja todellisen välillä, sillä digitaalinen on tietenkin usein yhtä todellista kuin, noh, todellisuus. 

Nyt tuli sellainen lausehirviö, että jätän digipohdinnat tähän ja ryystän jääkaapin oveen piiloutuneen vanhan roseviinin lirun palkkioksi suoriuduttani elämäni ensimmäisestä digikokeesta. Skål!

Minun piti avata tämä rosésamppanja vasta kokeen jälkeen, mutta meillä oli jano edellisviikonloppuna! Parempi kuva kuitenkin tämä kuin väljähtänyt liru lasissa!

P. S. Tietoturvakohu minua jutututtaisi yhä, katsotaan jos kirjoitan siitä vielä lisää. Toivottavasti tämä ei kosketa ketään teistä, hyvät lukijat! Ja jos koskee, toivotan paljon voimia!