Tuokiokuvia ja traumaterapiaa

 Tämä on neitsytblogikirjoitus uudella tietokoneellani, jonka hankinta on ollut suoranainen farssi. Yritän olla keskittymättä siihen vaan tähtään elämän kauneuteen, jonka likatahra on nimeltä mainitsemattoman sinisävyisen yrityksen asiakaspalvelu. Yritän valita kuvia ulkoiselta kovalevyltä hiirtä hapuillen, kunnes muistan: minulle suositeltu ja siten hankkimani hiiri ei sovellu tähän koneeseen. Onneksi pahoitteluja ei kuitenkaan tarvita (onhan se hepreaa muutenkin), jos ja kun tuotteilla on 50 päivän palautusoikeus. Tiedättekö mitä. Minä en palauta hiirtä, sillä en enää, edes rahapalautuksen toivossa, astu enää jalallani tähän siniseen lafkaan. 

Koska myös uuden viiniblogini IG-tili yritettiin ilmeisesti kaapata, tarvitsen kuvaterapiaa. Jätän siis viiniblogiesittelyt myöhemmäksi ja keskityn kuviin, satunnaisesti valittuina. Toisaalta minun ei kannattaisi kirjoittaa tänne enää mitään, sillä en omista mitään täällä kirjoittamaani. On kuitenkin ajatuksenakin mahdoton, että alkaisin siirtää täältä tekstejä uuteen fi-loppuiseen blogiini. En myöskään halua sitä, sillä tämä on ollut vapaa, puolisalainen aivopierukanavani. Sellaisena se jatkukoon. Bonuksena myös se, että tätä on huomattavasti helpompaa työstää teknisesti (eli olla työstämättä) kuin itse tehtyä blogia. 

Yhdistelmä kuivattuja lahjaruusuja ja Aurajoen varren kesantokukkia. Pellava on yksi suosikkini. 

Jossain vaiheessa harjoittelun järkkärin toimintaa kuvaamalla kukkia. Olen kuvannut varmaan eniten niitä, tämä on viimeisin. Nyt vaihdoin tilalle säälittävät ruskeat ruukut, epätoivoiset yritykset kasvattaa elinkelpoisia salvioita ja basilikoja kesäpuutarhaani. Onneksi sentään perinnepelargoniani Carmen, elämän liekki, on suunnannut kasvustonsa kohti valoa. Eilen vaihdoin mullat ja piristin merilevällä, myös itseäni sushin muodossa. Toinen kerta sushia tänä vuonna, iso säästö. 

Mikä on näiden kahden kuvan ero?

Edellisvuonna ostin ruskoliljoja pihaan, josta ihme kyllä nämä perinnelajit puuttuivat. Kaikkea löytyy dalvasta akileijaan, villiminttuun ja litulaukkaan, mutta ruskolilja puuttuu. Näin upeina kukat ilostuivat kesästä, mutta kuten näette, sakemannitaimet ovat aika koristeelliset ja neonoranssit verrattuna perinnelajiin. Tällä mennään, tänä vuonna en osta mitään puutarhaan vaan katson mitä maa antaa. 

Lämpimässä iltatuulenvireessä huojuvia laventeleja oli vaikea kuvata stillinä, videona löytyy kyllä tosi symppis kimalaisen pyrkimys potenssiin sata! Hän lensi kukasta kukaan, imi ahnaasti niin kauan, että hyvä kun pysyi ilmassa. Ehkä hän oli kuin suomalainen jouluna, mutta kimalainen kesällä. Nyt näistä laventeleista osa on kuivattuna, ripottelen niitä iltateehen. Kohta teen taas laventeli-valkosuklaakeksit, parasta herkkua maailmassa. 

Puutarha tarjoaa myös omenia. Tämä oli viimeisiä, jotka säilyivät silkkipaperiin käärittynä talveen asti. Punainen omena on ollut käsikirjoitukseni jonkinlainen symboli, vaikka toisinaan se omena on vaikuttanut aika mädältä. 

Ihmisillä on virheellinen käsitys, että Raamatussa kuvatun paratiisin hedelmäpuu olisi ollut omenapuu, vaikka kyseessä oli ihan jo maantieteelliseenkin kontekstiin sidottuna todennäköisemmin viikunapuu. Silti kuvastoissa Aatami ja Eeva nakuilevat usein omenapuun vieressä, kuitenkin viikunanlehtiin suojautuneina. 

Nykyään voi onneksi katsoa telkkarista Naked -ohjelmaa, vai mikä se oli, missä zoomataan blurrattuihin genitaaleihin ennen parinvalintaa. Oikeasti en ole sitä katsonut, sillä en halua menettää ruokahalua sohvalla lojutessani. Tässä olen kunnostautunut tänä vuonna eritoten: herkutteluun sohvalla. Nyt ei ole kiire nukkumaan, olisi niin kiva vielä lukea pari sivua Aavetaloja -kirjasta, jota muuten lämpimästi suosittelen. Se on jo vuodelta 2002, mutta varmasti kirjastoista löytyy. Löysin sen priimana kirpputorilta eurolla, kuten taas monia muitakin opuksia, joita en ole blogissa esitellyt. 

Reetuun en silti langennut edes tarjoushinnalla, vaikka vartija hönkikin niskaani. Otan tämän loukkauksena, minäkö pöllisin Reetun elämäkerran? Tai sitten vain luin sitä ilmaiseksi liian innostuneena. 

Ehkä minun pitää palata tähän Aavetaloon myöhemmin, mutta se käsittelee eteläisen Suomen tunnettuja ja tuntemattomia kohteita. Itse olen niistä vieraillut vain Mustion linnassa, nyt on todella päästävä sinne uudelleen...

Avantouintiharrastukseni voi tiivistää yhteen kuvaan. Tämä syksyinen pulahdus oli ainut kerta, kun uskaltauduin veteen. Oikeastaan kyllä kolme kertaa putkeen, saunat välissä! Vesi oli 8-asteista. 

Pimeällä uinti on oma elämyksensä. Tämä oli vähän ennen sitä vuodenaikaa, jolloin Estonia upposi. Mietin sitä aina uidessani pimeässä, aina nähdessäni laivoja jylisemässä kohti ulappaa. 

Juttu rönsyää kuten aina, palataan elämysten löytämiseen, löytöretkiin. Oikeastaan tämänkin kirjoituksen punainen lanka on löytöretki. Milloin puutarhassa, pihalla, juoksulenkillä, meren aavalla... Ilahduin kovin, kun löysin juoksulenkillä tämän kaivon. Voiko oikeasti kukaan olla katsomatta tuosta luukusta!?

Tittidii! Voitteko arvata mitä sisällä oli? Pelkkää mustaa, edes vettä ei näkynyt. Odotin ruumista tai jotain. Aiheuttaakohan tämä traumoja lapsille?

Saat minulta tarkat koordinaatit, jos haluat löytää tämän kaivon ja saada itsellesi kurkistuselämyksen. 

Kaivo sijaitsee joutomaan vieressä, kesannon ja metsän välissä. Miten rakastankaan joutomaita. On suorastaan ihme, että sellaisia Turussa vielä on. Ja jos on, niiltä on kyllä revitty vähintään yksi kantatila pois sen tähden, että tila voisi tulevaisuudessa toimia parkkipaikkana. Menee yhä tunteisiin eilen uutisoitu Kirveen talon kohtalo.

Nyt löytyi kuva Carmenista. Vanhassa talossa perinnelajit viihtyvät, elleivät sitten satu osumaan minun hoidettaviksi. Carmen on kuitenkin ollut kiitollinen. Aistin, että meillä on sama temperamentti. 

Ajatelkaa kaikkia niitä purettuja puutaloja, joita 200 kylän Turku vilisi vielä ennen 1950-lukua. Niissä jokaisessa on varmaan ollut pelargonioita ikkunalaudoilla. Kylistä kasvoi Turku on yhä lukulistalla, miksen saa hankittua sitä kun sen niin palavasti haluan?

Ehkä siksi, kun kotona on niin mukava olla poistumatta mihinkään. Nyt olen aloittanut jälleen Iisakin kirkon eli Louvren palatsini entisöinnin. Aloitin viemällä tikkaat verannalle. Sitten tulikin takatalvi ja liian kylmä jynssäämiselle. Mutta ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu? (en pysty lukemaan viittaamaani teosta, olen jo valmiiksi täysin triggeröitynyt aihepiiristä). 

Mikä minulle sitten kelpaa? Ilmeisesti ilmaiskirjallisuus yhteiskunnan tilasta 2000-luvun alusta.  

Olen näitä selannut ja huomannut, että tosi moni painettu sana on täysin validia yhä tänään, jopa Jungnerin pönötyksen vieressä. Mitä me ihmiset olemme tehneet muuttaaksemme maailman tilaa? Emme ainakaan oppineet. 

Tämä kuva on viimeiseltä sairauslomaltani ennen töiden lopettamista, viimeisen akupunktiokerran jälkeen. Sieltä "akukäytävästä" löysin nuo kirjat, joissa suurimman osan julkaisija oli Sitra. Ne olivat Sitran kirjaston vanhoja kirjoja. Tyytyväisenä menin kahvilaan niitä pläräämään. Olin toiveikas, tiesin että elämä muuttuu. 

Vuoden paras otsikko. Neljättä panttaan vielä tovin. Ihminen valitsee kirjansa jollain perusteella. En voi sanoa, etteikö tämä olisi vaikuttanut myös ylihenkilökohtaisesti. Kesken tämän lukemisen näin unen, joka muutti elämäni suunnan. 

Sen pituinen se. Mielestäni tämä kirjoitus on kuin assosiaatiovapaa terapiaistunto. Kirjoitat vain ylös mitä tulee mieleen. Kirjoitapa sinäkin tällainen! Miten on sinun vuotesi mennyt?