Ikuinen lama

Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson Ikuinen lama.

Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus. 

Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noora Vallinkoski hienosti Koneen pelossa pohjustaa). Tässä ajassa on pelottavan paljon samaa. Jollet usko, katso dokumentti Yle Areenasta. Erityisesti se kannattaa katsoa, jollei muista mitään lamasta. Jos on syntynyt vasta Suomen MM-95 jääkiekkovoiton jälkeen. Se oli laman lopullinen kulminaatiopiste. 

Olen kirjoittanut lamasta aiemminkin. Asiat piirtyvät mieleen eri hetkinä eri tavoin, mutta kaikki on minussa, siinä keuhkon rakkulassa, josta lima pyrkii eroon. Poistettavat pankkikyltit, muistutus säästää kyniä, kumeja ja papereita, hammashuollon ja kouluruoan leikkaukset, ne olivat kaikki lopulta pienempiä murheita kuin ylisukupolvinen muutos, joka kosketti koko kansakuntaa. 

Eduskuntatalon käytävä. Kuva Wikipedia Commons, sillä käydessäni eduskunnassa, en kuvannut. Sali, jossa asioista päätetään, on paljon pienempi kuin uutiskuvissa. 

Liian harvoin muistetaan, kuinka lama mahdollisti tämän hetken hyväosaisimpien suomalaisten rikastumisen. Numero kahden omaisuus luotiin muiden menetyksillä. Silloin ymmärsin erityisen syvästi, ettei kaikilla mennytkään huonosti. Tämän takia ahdistaa vieläkin sijoittaa. Mietin aina, myykö joku pakostaan, jonka minä ostan niin sanotulla ylimääräisellä rahalla. Ehkä myyjä nykyajassa on kuitenkin se toinen laman kokenut. Hän joka myy varmuuden vuoksi, kun kurssit ovat vielä plussalla. 

Viime aikoina olen kuunnellut tai lukenut kaksi lamaan liittyvää kirjaa. Milla von Platon Hyvää iltaa toi esiin kysymyksen, voiko hyväosainen tuntea syyllisyyttä lamasta. Kirjan päähenkilö ei kuulu laman syvimpiin kärsijöihin mutta hän aistii koko yhteiskuntaa painavan ahdistuksen (josta Arja Alho dokumentissa mainitsee). Vaikka von Platon teos on hyvä ja siinä on monia tuttuja asioita, en löydä siitä sellaista tarttumapintaa, joka saisi minut kokemaan samoin kuin 1990-luvun alussa. 

Satu Vasantolan teoksessa Kun isä osti merenkurkun pankkikriisi on jyllännyt voimakkaammin, läheltä. Syvin ääni annetaan kuitenkin mielenterveyspotilaan omaisille, lamankin kokeneille selviytyjille. Kuinka moni "sekosi" laman seurauksena, sitä voi vaikkapa THL:n kohorttitutkimusten pohjalta arvioida. Mutta otetaanko siinä huomioon vanhemmat ihmiset, he jotka menettivät yrityksensä, haaveensa, perheensä, elämänsä? Laman itsemurhatilastot ovat jotain järkyttävää katsottavaa. Linkkaan tähän vierailuni Kansallismuseon lamanäyttelyssä, jossa seinä puhui puolestaan. 

Yhtä kaikki lamalla oli seurauksensa joka sukupolvelle. On silti ihmisiä, jotka sanovat, ettei lama koskettanut heitä mitenkään. Osa oli sitäkin ennen hyvin köyhiä, sairaita, vähäosaisia. Lama ei ollut suuri poikkeus arjessa. Mutta vasta 1990-luvun lama toi leipäjonot ja voimistuvan eriarvoisuuden pysyväksi osaksi yhteiskuntaamme. Hämmästelen miten moni pystyy edelleen sulkemaan silmänsä tältä totuudelta, joka minusta on neonpunainen huutomerkki harmaata betonia vasten. 

Leipäjono Turun kauppatorilla vuonna 2015. Jostain kertoo se, ettei leipäjonoista löydy "tavisten" ottamia ilmaisia kuvia. On vain uutistalojen ikuistuksia liian monen ihmisen todellisuudesta. Tuonne kuvan yläosan joulumaailmaan saattoivat varakkaammat mennä juomaan hehkuviiniä ja ostamaan keramiikkatuliaisia joulun maakuntamatkalle. 

Ymmärrän kyllä, että olen itse ollut aina töissä aloilla, joissa kohtaan yhteiskunnan vähäosaisia. Kun se ehkä viimeisinä vuosina ei ole ollut niin näkyvää, olen silti voinut vaikuttaa siihen, että kaikki yhteiskuntaluokat tulevat näkyviin. Olen viikoittain huomannut eri tilanteissa, eri arkisissa keskusteluissa, miten pelottavan keskiluokkaiseen ja itsestäänselvään hyvinvointiin on moni suomalainen tuudittautunut. Hiljattain kohtasin ihmisen, jota ei selvästi kiinnostanut edes puhua aiheesta. Ei se ollut hänelle millään lailla merkityksellinen. Hänen korkeakoulutetut vanhempansa eivät olleet menettäneet lamassa mitään, vain luoneet omaisuutta kuten numero 2. 

Nykyisin puhutaan paljon polarisaatiosta, jopa siitä, ovatko poliittiset puolueet hävinneet. Jäljellä on vain oikeisto ja vasemmisto, jotka huutelevat bunkkerista toistensa leireihin. Itse huomaan, että pystyn suvereenisti keskustelemaan minkä tahansa poliittisen kannan edustajan kanssa hiiltymättä. Mutta siinä kohtaa, kun taloudellinen hyvinvointi koetaan syntymäetuna, eikä ymmärretä heikompiosaisia, ei tunnisteta heidän kokemaansa todellisuutta. Siinä kohtaa minun on saatava happea. 

Siksi rintani painaa nyt. Olen kokenut viimeksi vastaavalla voimakkuudella tämän tunteen noin kymmenen vuotta sitten. Täytyypä olla varovainen tabletin kanssa sängyssä, sillä tauti on jälleen takuulla pitkä. Mutta sentään lyhyempi kuin laman seuraukset. 

Heikki Hursti oli laman sankari. Tämä kuva löytyi Wikipedia Commonsilta, ihme kyllä. 

Dokumentissa haastatellut ihmiset maksavat yhä tänään velkojaan, yli 300 euroa kuussa pienestä eläkkeestään. Voittajien on helppo sanoa, että vastuu on lainanottajan. Pankinjohtajat olivat kuin markkinamiehiä, sen ajan kireähousuisia puhelinliittymäkauppaajia, jotka eivät jättäneet rauhaan ennen diilin syntymistä. Kirjailija dokumentissa (unohdin nimen) kuvasi hyvin sitä tulevaisuususkoa, joka alle nelikymppisellä velattomalla yrittäjäpariskunnalla oli. Nyt tytär maksaa yhä yrityksen laajentamisinventoinnin kuluja. Markkaa ei pitänyt devalvoida, mutta niin tehtiin. Se vaikutti suoraan - ei vain yritysten - vaan myös perheiden hajoamiseen. 

Lama on sukupolvikokemus, jota on viime aikoina käsitelty enemmän kirjallisuudessa. Alaikäisenä aloitetun pöytälaatikkotekstini äärellä olen kysynyt useaan otteeseen, miksi minun pitäisi tuoda keskusteluun mitään sellaista mitä ei ole jo sanottu. Miksi toisin edes sellaista mitä ei ole sanottu. Traumoista voi ammentaa, mutta kannattaako niistä kirjoittaa rinnan painuessa lyijyyn?

Ehkä tämä on syy, miksi Hyvää iltaa ja Kun isä osti merenkurkun jäivät vaikuttamatta minuun niin lujaa kuin olisin toivonut. Ne on kirjoitettu traumojen käsittelyn jälkeen. Ne ammentavat lakonisen, vähän luovuttaneenkin kertomuksen ajasta, jossa kuitenkin oli myös hyvää. Itse kannoin niistäkin hetkistä syyllisyyttä. Valitsin halvimman ruoan ravintolassa silloinkin, kun olisi ollut varaa kalleimpaan. 

Ymmärrän, ettei tämä ole se tarina, jonka haluan kertoa. Ei lama, vaan elämä sen seurausten varjossa. Kiinnostavinta on varjo, jonka loivat ihmiset. Millaisen jäljen jättää, kun lapsuus ja nuoruus, elämän onnellisimpana pidetty aika, on varjojen täyttämää. Miksi lapsi ei astu edelleenkään katukivetysten väliin on se, että hän löytää sieltä itsensä. 

Mitä ajatuksia 1990-luvun lama ja nykyhetki sinussa herättävät?