Suomi 1990-luvulla - mitä muistat lamasta?

Nyt on jälleen työn alla mielenkiintoinen SKS:n muistitietokeruu. Ihmisten muistoja lama-ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta, mistä tahansa 1990-luvun ilmiöstä, joka ehkä (?) vaikuttaa edelleen elämään. Sitä tässä varmaan haetaan, otaksun. Suomi voi nousta lamasta, mutta sen syvimmässä mudassa eläneet eivät. Jotain siitä jää sisuksiin, kolkkouden tunne, vieraus, juurettomuus, kyvyttömyys luottaa mihinkään ja kehenkään. 

Minulle laman symboli on rikottu puhelinkoppi ankean alikulkutunnelin juurella. Puhelinluettelo tai itse asiassa Keltaiset sivut -katalogi on täynnä topless-baarien ilmoituksia. Isä ehdottaa vitsinä perheillallista sellaisessa Naantalin Kylpylän sijaan, johon hyväosaiset, vielä työssä käyvät tai käyneet, voivat tuhlata kertyneitä lounasseteleitään. Tulihan se halvemmaksi kuin ostaa ruokaa kaupasta, jonka maitojauhohyllyt olivat tyhjät yleislakkouhan alla. Nauroimme äitini kanssa ihmisten hamstrausmaniaa, jonka suora toisinto oli korona-ajan vessapapperiralli.

No, ehkä olen jäävi arvioimaan, vaikka samaistunkin laumautuneeseen apinaan. Pelkään myös aina, että ruoka loppuu, mutta sitä olen pelännyt jo syntymästäni lähtien ja sille saattaa olla aivan ylisukupolviset eli geneettiset syyt. Tätä vasten tuntuikin luksukselta syödä mintunvihreä-roosan sävyisessä kaakelikylpylässä 88 markan pippuripihviä keskellä ankeinta lamaa, kuitenkin sen jatkuvan pelon uuvuttamana, että kotona menu olisi pelkkää inhokkiani kaurapuuroa.


Alapitkälle tuli puhelinkoppi vuonna 1981. Sekin sijaitsi "kätevästi alikulkutunnelin suulla". Oliko tämä jokin yleisesti suosittu lokaatio? Luulin, että vain oma kotikaupunkini voi olla näin ankea. Kuva ja juttu peräisin paikallislehdestä Matti ja Liisa (siis miten en ole tiennyt tällaisesta helmestä!?). 

Mietin, mitä vastaisin tähän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kyselyyn. Siis jos olet jo 17-vuotiaasta asti kirjoittanut lama-ankeudesta pikkukaupungissa, traumaterapian hakiessa jo romaanimittaa, miten sen voisi tiivistää  arkistokyselyn mittoihin, jotka tosin ovat rajattomat? Paanko koko käsikirjoituksen sinne, onhan SKS myös kustantamo? Tämähän on nerokas idea!

Samalla mietin, jokaisen kokemuksen ollessa niin henkilökohtainen, että kannattaako minun nyt lisätä omaani. Kannattaako kertoa edes blogissa rippeitä kokemuksista. Mutta näin olen tehnyt ennenkin, esimerkiksi Kansallismuseon viime vuotisen näyttelyn "lamahuoneen" innoittamana. Jos ulkona lama oli ankean harmaa kuten puhelinkoppi ja "aliska" synkkiä pilviä vasten, sisällä ysäri oli kylpylän pastellivärit tai oman huoneen vihreä maapallopankki, jonka läpi katselin maailmaa. Teen sitä yhä, vaikka suureksi surukseni maapallopankkien aika on ohi, täytyy vain epätoivoisesti seurata pörssikursseja ja nettipankin tilien saldoja. 


Meillä oli myös jättikokoinen vihreä maapallopankki, johon kerättiin joskus lomarahaa. Olisin valmis vieläkin kolikkosäästämään, mutta pankit eivät enää halua sellaisia asiakkaita. Viimeiset tyhjennykset piti tehdä itse pankissa vailla palvelua. Jotain arvokkuutta oli sentään lama-aikakaudessakin. 


Sen kyllä tiedän, että muistan jo varhaislapsuuden ajoista (1980-luvulta) hämmästyttävän paljon asioita, tunteita, ilmapiirin muutoksia. Aistin jäätävän kokoisesta ruskeasta mikrosta huokuvan ahdistuksen, vaikka olin yhtä aikaa ylpeä nilkkojen kohdalta väljistä ruskeista saappaistani. Muistan nousukautta seuranneen pudotuksen kuiluun, Berliinin muurin murtumisen elävänä uutiskuvana. Sen, kuinka vapaus muuttuukin vankilaksi. Vielä paremmin muistan, kun Neuvostoliitto romahti ja uuden Venäjän lippu näkyi uutislukijan taustalla (eikä tosiaankaan kolme deenä). Isäni totesi minut nimeltä mainiten: tyttäreni, tämä on valtava asia. Tai suuri. Tai jotain sinne päin. Kuitenkin alleviivasi, että minun olisi iskostettava tämä uutispotpuri tajuntaani kuin se tulisi vaikuttamaan merkittävästikin elämääni.

Mutta aina rajat, kartat ja geopolitiikka ovat kiinnostaneet. Siitä ensimmäisestä töherretystä karttakirjasta lähtien, ihmeteltyäni Suomen kahta kättä. No sieltä toisesta on yksi sukuhaara vaeltanut, menetetystä, sekö on kehoni aavesärky? Tuskin kuitenkaan, siitä on jo satoja vuosia aikaa. Kyllä amputoinnin suoritti lama ja pikkukaupunki, jossa ihmisen oli elettävä.

Voisin jatkaa muisteloa koulusta, ruokalajeista, vähäosaisemmista kavereista, joiden molemmat vanhemmat olivat työttömiä. Minulla sentään vain toinen ja reilun vuoden verran. Se aika oli lapselle vain kiva, sillä äiti odotti aina kotona koulusta haahuilijaa. Muistan sen talven, jossa valtavat lumikinokset peittivät kotikadun ja punaisen töllin, jossa asuimme. Mietin, kävelenkö joulun ihmemaassa. Se hetki piirtyi elävänä mieleeni edellisjoulun tykkylumien keskellä oman nykyisen kotini edustalla, joka on kuin yhdistelmä lapsuudenkotini ja isoisoäitini kotia. Ehkä kulkeutuminen tänne on ollut osin laman sanelemaa. Tämä on se pysyvyys, joka lamassa särkyi, etenkään kun kumpaankaan alkuperäiseen taloon ei ole enää mitään asiaa. Se on sentään bonusta, ettei kumpaakaan ole purettu. 


Onko kannen väri lamastalginen nakkikastike vai maksamakkara? 


Laman lapset -niminen kirja on ollut ikuisuuden lukulistallani, enkä ole vain pystynyt tarttumaan siihen. Johtuu ensisijaisesti kellertävän beigestä kannen väristä, joka taittuu kalman väriseen ihoon. Eli juuri siihen väripalettiin, jolla vuorattiin jokainen laitos ja kirja. Lama on nihkeä kuin koulun päällystetty kiertokirja, yhdistettynä kumipuruun joka on varissut pulpetillesi. Ne 1950-luvun pulpetit mustepullon paikalla sentään olivat hienot sekä tilaisuus, jonka rehtori piti salissa kaikkien opettajien ollessa lomautettuina. Opetuksen sijaan kävimme läpi Suomen historiaa, kulttuuriperintöä, siitä mistä pitää olla kiitollinen. Finlandian raikuessa kaiuttimista ei harmittanut enää niin paljon, että hampurilaiset oli lakkautettu ruokalistalta. Ja mehujäätkin vielä. Edistystä oli kuitenkin teräsmukien vaihto juomalaseihin. Koulunkäynti ei maistunut enää vereltä ruokalassakin. 

Ikätovereistani liian moni on kuollut huumeisiin. Yksi tappoi itsensä vankilassa. Harvalla on lapsia tai jos on, heidät on saatu myöhään tai lapsiluku on jäänyt yhteen. Sen sijaan nuorempi ikäpolvi, joka ei muista lamaa kunnolla tai lainkaan, tuntuu poikivan aikaisemmassa vaiheessa. Kuopukset poikivat, eivät esikoiset, jotka ovat kantaneet jonkin sisäisen vastuun selviämisestä ja uhan lähestymisestä koska hyvänsä. 

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, lamatodellisuus vyöryi yli kuin hyökyaalto. Monet lamasta tutut asiat olivat luonnollinen seuraus. Nyt on yhteiskunnassa sama inflaatioahdistus, korkopeikko, pelko eriarvoisuuden lisääntymisestä ja yleisesti ihmisten selviytymisestä koronavuosien jälkeen. Silti lama oli jotain potenssiin kymmenen tai sata. Koska olen aina tarkkaillut ympäristöäni, kuulumatta välttämättä itse siihen, tuntien silti jokaisen aistimuksen jopa fyysisesti kehossani, lama on jättänyt ikuiset jäljet. Miten voisin nelikymppisenä arvioida, miten se vaikuttaa koko elämääni? Siksi uskon, että käsikirjoitukseni on valmis vasta paljon myöhemmin, löydettyäni uusia ulottuvuuksia tästä kammottavasta ajasta, joka jakoi ihmiset selviytyjiin ja hävinneisiin. 

1990-luvulla tapahtui myös monia asioita, jotka iskostuivat kertaheitolla kansalaisten painajaisiin ja unelmiin. Estonian uppoamista seurasi MM-jääkiekon voitto. Silloin katsoin viimeksi kokonaisen jääkiekko-ottelun. Isä itki saunassa ja minä luokkahuoneessa vain alle vuotta aiemmin, kun Estonia oli uponnut. Koko päivä katsottiin vain tv:tä. Pelkäsin jo sitä ennen laivan uppoamista, tarkistin aina hätäpoistumistiet ja näin tein ensimmäisenä myös uudella Viking Glorylla, joka oli minulle entuudestaan vieras, toisin kuin muut punavalkoiset laivat. 

Laman tahtikeppi voisikin olla neonvärinen Ville Viking -drinkkitikku, jollaisen lapset laivalla saivat ja jonka saattoi taivuttaa ranteeseen koruksi. Laman herkkumaku voisi olla Urheilupuikko tai Burgermanin juustohampurilainen ilman juustoa ja majoneesia, vakiotilaukseni. Sitten tuli Hesburger ja kaikki muuttui. Tuli tex mex, oksennuksen makuiset pestokokeilut ja muu maailman aukeaminen. Ensimmäinen ulkomaanmatka Kreetalle, jollei Ruotsia ja Viroa lasketa. Neuvostoaikainen Tallinnan Mustamäen tori olisikin oman aikakautena kulminaatiopiste. Mainitsen sen vain siksi, että sain tarvitsemani kontekstin. Jossain on asiat vielä huonommin kuin Naantalissa, lintukodossa, joka oli sitä vain väkisin kaupunkiin tunkeutuneille muumeille. Vastustin kiivaasti Kailon tuhoamista, laitoin nimeni adressiin ja hankin lopulta itselleni Muumi-passin, jolla pääsin laulamaan Radio Hemulinääneen. Ihminen on aina yhtä kaksijakoinen ja tekopyhä. 

Jotkut jaksavat muistella laman hyviä asioita. Sanotaan, että hyviä hetkiä oli, kuten kotiviinin teko ja vielä käymistilassa olevan pullon varastaminen kotibileisiin, jonka sisällön oksensin lavuaariin. Pääsääntöisesti ysäri aikakautena oli kuitenkin ankea. Odotin vain, koska tämä piina päättyy ja ihmiset hymyilevät, kuten maissingrillaaja Kreetalla. No, Kreikkakin on saanut sitten myöhemmin osansa. 

Lama tulee vaikuttamaan tavalla tai toisella jokaiseen sen kokeneeseen ihmiseen. Ehkä vain järkevällä kyvyllä säästää ja varautua asioihin terveellä tavalla. Mutta sitten on ylilyöntejä, on myös totaalisia pudotuksia. Ikuisia masennuskierteitä, jotka päättyvät itsemurhaan. Mielessäni kummittelee Kansallismuseossa nähty itsemurhakäyrä. Toivottavasti emme enää koskaan ole todistamassa uudelleen sellaista nousukiitoa. Ja vaikka talouskasvu olisi se kiitorata, täytyy silti muistaa, lama ei lähde meistä laman lapsista, olemme ikuisesti sen vankeja. 

Loput kerron sitten elämän ehtoopuolella? 


---


Millaisia muistoja sinulla on 1990-luvusta? Ja jollei muistoja, niin mitkä ovat mielikuvasi? Tuohon SKS:n kyselyyn voi vastata myös niiden pohjalta. 


Kommentit

  1. Kyllä palautit hyvin mieleen tuon ajan. Sen kokeminen nuorena on ollut tietenkin aivan erilaista kuin aikuisena. Itsemurha-aallot koskettivat myös silloista kotipaikkaani Kuhmoa. Kun kollegojen lapsia kuoli oman käden kautta useampi, aloin ajatella, että täältä on päästävä pois. No, vasta 2000 muutimme. Samaa se on ollut tietysti kaikkialla Suomessa, mutta minulla ankeuden tuntua lisäsi Kainuun pitkät talvet ja viileät kesät.
    Jos sinun romaanisi kertoo 90-luvusta ja muistosi ovat noin värikkäitä, niin sille kirjalle on kysyntää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, osaan kuvitella mitä on ollut todellisuus Kuhmon seudulla, jossa lisäksi maaseudun autioituminen on luonut omat haasteensa lama-aikaan kietoutuen. Järkyttäviä ihmiskohtaloita on ollut sinunkin lähipiirissä. Kiitos ja pahoittelut näiden muistojen elävöittämisestä. Tämä romaani lainausmerkeillä tai ilman on ollut pöytälaatikkokamaa. Kirjoitan sitä aina silloin ja tällöin, mutta minulla on siihen julkaisumielessä ongelmallinen suhde. Sillä kai se olisi genrenä nimenomaan autofiktiota, jota en pääsääntöisesti jaksa. Mut jos jostain pitää kirjoittaa autofiktiota niin varmaan juuri lamamuistoista. Kruununa oli kohtaaminen Mauno Koiviston kanssa, jolla oli samanlainen styrox-potta kuin minulla. Eli pyöräilykypärä, suoja elämää vastaan. No SKS voi lukea tämän ja ottaa yhteyttä jos haluaa minulta nobodylta autofiktion 😂

      Poista
  2. Olipa monia ajatuksia herättävä hieno teksti! Koska olen itse myös laman lapsi, muistan parhaiten juuri kouluruoan: samaa ruskeaa kastiketta ja paljon, paljon puuroa. Metallimukeja ei koulussani vaihdettu lasisiin edes lukiossa (vai voinko muistaa väärin?). Pehmeää leipää ei tainnut olla edes ennen lamaa. Meillä taisi olla aika hyvin juustohöylätty kouluruokabudjetti koko 90-luvun. Omaan perheeseeni lama ei iskenyt työttömyyden muodossa, eniten se iski juuri koulun ja kaverien kokemusten kautta. Itsemurhatilastot ja huumekuolemat ovat todella rajussa nousussa juuri nyt, eli tuntuu, että 90-luvun laman karuimmat puolet uusiutuvat juurikin tällä hetkellä, mikä on todella huolestuttavaa (mutta ei yllätä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eeva! Olenkin miettinyt, pitäisikö olla jokin lamatraumaterapiarinki, heh. Meillä koulussa kastike tuntui olevan vaaleampaa, olisiko teillä sitten ollut ruskeaa Maizenaa ja meillä valkoista. Nauran täällä, taidankin kohta tehdä lamanväristä nakkikastiketta. Osuvasti kuvattu tuo juustohöylätty kouluruokabudjetti! Olen myös ollut tosi huolissani nykyisestä "kehityksestä", pikemminkin taantumasta takaisin lama-aikaan. Selvästi huomaa, että samalla se oma lama-ahdistus pukkaa pintaan, kun näkee toisintoja siitä ajasta ympärillään. Mutta toivotaan, että se nousukausikin sieltä vielä saapuu! Tai mieluiten vain tasainen hyvä arki, jossa kaikki saavat tarvitsemansa palvelut ja avut.

      Poista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!