Kansallismuseosta kajahtaa: Suomen tarina on monisyinen

Museoissa käydessäni mietin aina museoiden perustehtävää. Menneisyyden ja perinteen säilömistä, mutta myöskin sitä, mitä niistä kerrotaan. Mistä taas jätetään kertomatta.

Minulla oli ilo vierailla Suomen Kansallismuseossa, jonka kaksi näyttelyä Kotiinpaluu ja Suomen tarina nivoutuvat yhteen hienoksi kokonaisuudeksi. En ihan heti keksi, mitä merkittävää jätettiin kertomatta. En myöskään ihan heti keksi, kuinka monessa muussa museossa maailmanlaajuisesti on päätetty palauttaa aarteet niiden alkuperäisille omistajilleen. Saamelaismuseo Siidan kanssa tehty yhteistyö kantaa hedelmää ja kirvoittaa varmasti kyyneleitä silmiin yhdellä jos toisella saamelaistaustaisella.

"Sarvilakeistaan" saamelaisladyt tunnetaan, mutta pitkään nämä hienoudet olivat paheksuttuja. 

Kansakunnan historian likatahrojen käsittely on ollut jo pitkään nouseva trendi. Tällä en tarkoita ihmisryhmiä. Valitettavasti vastakkainasettelun aika on kaikkea muuta kuin ohi. Mutta aiemmat silmätikut tai vaikenemisen tarvetta valtaväestössä herättäneet asiat ja ihmiset ovat vihdoin saamassa oikeutta olemassaololleen. Aitoa kunnioittavaa tunnustusta. 

Monissa maissa on pyydetty anteeksi valtiovallan tekoja tai vallan alaisuudessa ummistettuja silmiä. Suomessa ei koskaan kirjattu lakiin, kuinka saamelaisia tulisi kohdella. Toisin oli esimerkiksi Norjassa. Mutta Suomessa kaiken hyvän alku ja juuri on koulutus. Aiemmin kouluissa ei saanut opetusta saamen kielellä. Se johti kielen ja sen myötä myös kulttuurin hitaaseen rappioon.

Sattumalta minunkin lempivärini, kolme perusväriä eli kaikki. Myös Romanian lipun värit! 

Myös uskonnolla oli osansa, kuten hyvin usein. Lestadiolaisuus on ollut erityisen vahva vaikutin pohjoisessa. Myös osa saamelaisista innoistui lestadiolaisliikkeestä, jossa ei katsottu hyvällä naisen niin kutsuttuja "sarvihattuja". Ne olivat koristeelliset ja ovat edelleen, upeita käsityötaidon ilmentymiä. Hiljalleen nämä hatut korvattiin päänmyötäisillä, kuten myös monet käytännön esineet, joita ei enää tarvittu.

Nykyään saamelaiskulttuuri kukoistaa eri tavoin kuin ennen. Elämme vaalimisen, kulttuuriperimän näkyväksi tekemisen aikakautta. Se on upeaa ja voimaannuttavaa. Saamelaismuseon Kotiinpaluu-näyttely loppuu 27.2.2022, jolloin ainutlaatuinen kokoelma muuttaa pohjoiseen isiensä ja äitiensä maille.  

Samalla jätin jäähyväiset Arkadialle. Tervemenoa, Esmeralda. 

Kotiinpaluun jälkeen astuin osaksi Suomen tarinaa. Kansallismuseossa oli puhutteleva kollaasi tavallisista suomalaisista eri vuosina. Päästiin viime vuosisadan alkuun asti. Aloitin vahingossa tästä salista, huomaamatta aiempaa 1800-luvulta ponnistavaa näyttelyä. 

Palasin alkuun viimeisenä, mutta toimi se näinkin. Nimittäin suomalaisten kuvakollaasin jälkeen päästiin miltei shokeeraavaan käytävään, jossa oli mahdollisuus kuunnella heviä. 

Minähän toki innostuin nähdessäni seinässä Amorphiksen ja Children of Bodomin, toisin kuin isäni löytäessään viikatemiesaiheisen cd:n teinihuoneeni lattialta. Hevi ei ole yhtä kuin saatananpalvontaa, hevi on osa suomalaista sielunmaisemaa. Aika hienoa, että museossa nostettiin tämä esille. Tekihän niin Barack Obamakin, joka mainitsi Suomen olevan tunnettu hevimusiikistaan. Minulla on varmaan uusi puberteetti, sillä olen alkanut taas kuunnella samaa musiikkia kuin teini-iässä. Nyt on menossa Dream Theater -vaihe. Monet klassisen musiikin soittajat innostuvat myös hevistä, onhan näissä tyyleissä paljon samaa. Apocalyptican sellistit ovat kaikki saaneet klassisen musiikin koulutuksen. 

Hevistä suora siirtymä oli luonnollisesti kohti Suomen presidenttejä. Myrnat ja suurristit kehystivät huonetta sekä kehyksiä, joihin onnistuin mahduttamaan myös itseni. Tämä oli hämmentävän huvittavaa, sillä vastikään itsenäisyyspäivänä kysyin Instagramissa seuraajien muistoja presidenttikohtaamisista. Juttu rönsyili toki vaikka mihin ulottuvuuksiin, tuli myös mainittua oma tulevaisuus presidenttinä. Ja seuraavaksi minä istun Kansallismuseossa kuvattavana tulevaisuuden presidentiksi. Ihmeellistä on elämä. Sillä en tiennyt tästä näyttelystä ja sen sisällöstä. En kuitenkaan haaveile presidenttiydestä, vaikka pappani sitä uraa minulle ehdottikin. Ehkä hän olisi halunnut olla itse presidentti, elkeet ainakin olivat presidentilliset. Luulen kuitenkin, että papan lähin kosketus edustuntaan oli tapaaminen kansanedustaja Karttusen kanssa Raision Essolla. 

Minäkin sain kehykset, mutten ollut föönannut hiuksia, niin jätän presidentillisen kuvani laittamatta blogiin. Kekkosella ei ollut bad hair dayta. Minulla on yhä yöpöydällä kesken toimittaja Maarit Tyrkön muistelmat Urkista. 

Suomen ja suomalaisten tarina liittyy läheisesti kohtaamiimme presidentteihin. Minulle kerrottujen muistojen gloriakehykset kertovat myös siitä, että Suomi on maailmanlaajuisesti harvinaisen turvallinen maa. Meillä ei ole järjetöntä kuilua kansalaisten ja vallanpitäjien välillä. Meillä myöskin on Mauno Koivisto voinut ajella ratikalla ja Tarja Halonen dyykata roskislavaa huonekalulöydön toivossa. Sauli Niinistö voi juoda oluen terasilla ja syödä pihvin ilman, että paparazzit piirittävät hänet ja julkaisevat lähikuvia aloitetusta ateriasta. Suomi on juuri sellainen, että pieni tavis voi lilluttaa jalkojaan padolla valkoinen styrox-kypärä päässään ja huomata sitten, että sinistyrox-kypäräinen Manu tulee juttelemaan pyörälenkiltään. Tellervolla ei ollut kypärää, vain nuttura. Manu oli todellinen kansan mies, myös Kekkonen eri tavalla. Niinistössä on jotain heidän yhdistelmää. Aika kova saavutus. 

He olisivat voineet mennä stunteiksi Bondiin. 

Niin on myös Suomen asema kansainvälisen politiikan ja diplomatian alttarilla. Kiitos kuuluu henkilöhahmoista pitkälti Martti Ahtisaarelle, mutta tapahtumien osalta jälleenrakennuksen ajan sotakorvauksiin ja Marshall-avun historialliseen takaisinmaksuun. Vuonna 1975 taas puhuttiin Helsingin hengestä, joka oli hetki sitten pakkasenpurema. ETYK-kokous avasi viimeistään Suomen turvallisuuspoliittisen arvostuspankin. ETYK olikin nostettu omaksi aiheekseen Kansallismuseossa, hienoa. Viimeisimpiä kovan luokan kiikarointia Suomeen ja tarkalleen Helsingin katoilla luotiin Putinin ja Trumpin tapaamisessa. Kun maailmalla halutaan vakautta ja diplomatiaan, katseet kääntyvät Suomeen. 

Ninja katolla. Minullakin oli miltei yhtä hieno radiopuhelin, jolla salakuuntelin tapahtumia taksissa ja poliisiautoissa. Eläköön ALA vai mikä radioaallon nimi on?

Ja miten viehättävää on, että tästä löytyi aasinsilta saunaan. Parhaat ideathan syntyvät saunassa, sen tiesi jo Kekkonen. Ehkä se tarkoitti usein myös vodkasnapsia, mutta niillä on voideltu monet venäläisten kanssa tehdyt sopimukset. Kekkonen hallitsi tämän suvereenisti. Sauna on samalla maailman epäpoliittisin että poliitiisin areena. Rakkaus, rauha ja tasa-arvo. Tälle pyhälle kolminaisuudelle politiikan tulisi rakentua ollakseen kestävällä pohjalla. 

Harmi kyllä en innostuksissani muistanut ottaa kuvia Kansallismuseon saunareplikasta, josta käsin saattoi katsoa historian nakuilevia suomalaisia. Videopläjäys oli tehty selvästi ulkomaalaisia vieraita ajatellen, ja lauteilla istuikin epäuskoisesti hihittävä lauma ulkomaalaisia nuoria. Sillä aikaa minä keskityin liikuttavien ja taidokkaiden löylykauhojen ihailuun. Lähes jokainen suomalainen on sellaisen tehnyt koulun puutyötunnilla. Minä en, meillä tehtiin samoja tekniikoita vaalien kuparipinnoitettu pannunalunen. Se on minulla yhä käytössä, parempi kuin mikään muu! Ja sydänaiheellaankin ehdottomasti keittiön sydän puuhellan ohella. 

Samalla rakkaudella suomalaiset ovat vaalineet löylykauhojaan. Kaikki eivät ole kauhoja edes rohjenneet käyttää vaan säilöneet ne naftaliiniin. Hetken hihittelin joidenkin kauhojen toimimatonta funktiota. Jos kupariosa on pikemminkin lievästi kupera pieni levy, saako sillä löylyä aikaiseksi? Oikeastaan juuri nämä kauhat ovat nerokkaita, sillä vettä tulee niihin juuri sopivasti. Kiukaan pieni sihinä luo parhaat löylyt, ei yliannosteltu rätinä. Taidanpa mennä tänään saunaan. 

Mitä muutakaan suomalainen saattoi tehdä työttömänä keskellä lamaa kuin saunoa? No, myydä virvoikkeita toplessina baarissa, säästää markkoja SYP:in maapallosäästöpankkiin ja ostaa Koskenkorvaa Alkosta, vaikka moni siirtyikin valmistamaan kotiviiniä. Alkoholin myynti laski huomattavasti tämän takia, vaikka joukkoirtisanomispäivät aiheuttivatkin myyntipiikin monopolissa. Jollei viina ja sauna paranna, mikä sitten? Suomessa on aina keksityy keinot tavoitella parempaa elämää. Ehkä se ei löytynyt harmaasta puhelinkopista ja yhtä ankeasta alikulkutunnelista, mutta karuista oloista ponnistamalla löytää isot ja pienet glorian aiheet. 

Tämä lamasali oli yksi lempisalini tietysti siksi, että kaikki kuvat jäätelöautoineen ja valitettavasti myös itsemurhatilastoineen olivat kiinteä osa omaa lapsuuttani. Ehdin vielä tuntea tai muistaa sen, mitä oli nousukausi ja miltä tuntui, kun koulussa leikattiin kunnon leikkurilla. Toki keskitin huomioni lähinnä hampurilaisten ja jäätelön poisjääntiin ruokalistalta. Kiertokirjojen jatkuvaa uudelleenpäällystämistä pidin jo tuolloin vain ekologisena ratkaisuna. Saatoin myös verrata omaa päättelykykyäni aiemman käyttäjän oivalluksiin, vaikka pyrkimys oli, että tehtäväkirjat olisivat aina uudet. 

Lama jätti ikuisen jäljen kannettavaksi mukana. Minua kyllä harmittaa, etten voi enää kantaa kolikoita pankkiin maapallossa. Kadun, että myin hienon SYP-pallokokoelmani kirpputorilla, vaikka veiväthän ne tilaa. Jättikokoinen maapallopankkimme hajotettiin muistaakseni äitini toimesta joko vahingossa tai tahallaan, että saatiin markat ulos viihdekäyttöön. Kylpylässä söimme usein myös lounasseteleillä, upea etu työnantajalta, jotka riittivät siinäkin kohtaa kun äiti oli vuoden työtön. Mutta niitä kolikoita ei enää oteta pankkiin, minkäänlaisessa lippaassa. Vielä muutama vuosi sitten yritin. 

Olen halunnut jo pitkään lukea Laman lapset -teoksen, lähinnä samaistumispintojen takia. Nyt en löydä tilastoa, mutta muistelen, että vuonna 1986 tai 1989 (siltä väliltä) syntyneet olisivat joutununeet käyttämään aikuisina eniten mielenterveyspalveluita ja psyykelääkkeitä verrattuna muuhun kansaan. En ihmettele alkuunkaan, lama-ajan leikkuri oli todella raju. Itse olen vanhempaa kauraa, ehdin saada ekoina kouluvuosina vielä vanhaa hyvää sekä kunnollisen suun terveydenhuollon. Ehkä laman peruja on minulla se, että olen oppinut selviytymään ja varautumaan aina katastrofiin. 

Istutaanpa sitten hetkeksi Bondistakin tuttuun Eero Aarnion pallotuoliin maailmanomistajina ja katsellaan Kalevi Keihäsen Keihäsmatkaa. Noin niin kuin traumaterapiana. Tämä huone oli tosi viihdyttävä. Löytyi retroa äitiyspakkausta, tavaraa, paperia ja kuvaa eri vuosikymmeniltä. Tulevaisuususko määritteli kansakuntaa, joka pakeni köyhyyttä ja kenties myös juuriaan. Muuttoliike Ruotsiin oli kovaa. Se on myös osa minun sukuni historiaa. Osa asuu Ruotsissa edelleen, kuten myös moni mieheni sukulaisista. En tiedä olisinko minäkään sieltä takaisin tullut, mutta eiköhän lahden kummallakin puolen ollut eri tavoin vaikeaa. Muistin aivan, että otin jonkun kuvan hienosta, kerrassaan hienosta valokuvasta, jossa huivipäinen mummeli hyvästelee Ruotsiin lähtevän raikulipojan. En ilmeisesti ottanutkaan kuvaa. Muistan, että kuvassa oli myös iso North State -tupakkalaatikko auton peräkontin edessä. Ruotsissa asuneet isovanhempani polttivat sekä vihreää että punaista norttia, ai että. Sisällä, tottakai.

 

Lopuksi kuva-arvoitus. Siinä on kaksi Suomen valkoisen ruusun suurristiä. Vasemanpuoleinen kuului muistaakseni Paasikivelle. Mitä eroa huomaat siinä ja oikeanpuoleisessa ja miksi?

Ennen oikeaa vastausta pieni konkluusio Kansallismuseon tarjonnasta, josta ehdin parin tunnin aikana nähdä vain osan. En nimittäin edes tiennyt, että kellarikerroksessa olisi ollut Suomen esihistoriaa läpileikkaava näyttely. Menkääpä katsomaan sekin, jos Kansallismuseoon päädytte. Kuitenkin nämä kaksi kokemaani näyttelyä olivat parhaat vierailemani pitkästä aikaa. Riittävän kiinnostavia, erikoisia ja kuitenkin tärkeitä asioita Suomen lähihistoriasta. Ihan erityisesti ilahdutti tuo ETYK, jonka merkitystä harvemmin missään painotetaan. Saunakauhanäyttely oli myös liikuttava. Se kuvastaa hyvin metsätupalaista kansakuntaamme, joka on yhä tänään hämmentävän tasapäinen. Valitettavasti ei yhtä selkeästi kuin 1970-luvulla. Eriarvoisuus lisääntyy jatkuvasti. Kenties Suomen tarinan jälkeen voimme miettiä, kuinka alleviivaamme enemmän yhteneväisyyttämme, johon kuuluu myös saamelaisten historia. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, ei mikään turha muskettisotureiden hokema. Olisiko se suomalaisittain: kaveria ei jätetä. 

Kaveria ei jätetä matkalla Storyvilleen.

Vastaus kuva-arvoitukseen. Hakaristihän siellä ketjussa piilee. Se ei ollut natsien luoma symboli, kuten yhä jotkut luulevat. Hakaristi on ikiaikainen symboli onnelle, jatkuvuudelle, ikuisuudelle. Sanskritin kielinen svastika oli Kansainliiton rauhan symboli 1920-luvulla, ajatelkaa. Sitä ennen Akseli Gallen-Kallela oli suunnitellut hakaristin osaksi ketjua, joka annettiin myös valtiollisena lahjana ulkomaalaisille suurmiehille. Kun Kekkos-parka ojensi ketjun vuonna 1961 Ranskan presidentti Charles De Gaullelle, tämä kieltäytyi käyttämästä hakaristillistä lahjaa. Ranskassa ja Saksassa hakaristi oli paljon tunteita herättävämpi asia kuin Suomessa. Tämän jälkeen hakaristit korvattiin ketjussa lehvillä, vai mitä nuo nyt ovat. Poliittisesti korrektimpi ratkaisu. 

Kaikella pitää nykyään olla loppukevennys. Jos ja kun se liittyy hakaristeihin, se on jo aikamoista. Mutta kerron, miten syntyi ensimmäinen poliittinen satiirini!

Kulkiessani pikkulapsena koulusta kotiin (tällöin yli 2 km käveltiin yksin, jopa alle seitsenvuotiaana). bussiaseman jäätelökojun edessä minua tervehti punapaitainen, pikkuviiksinen ja isomahainen herra. Hän nosti kätensä natsitervehdykseen, jollaista en ollut nähnyt koskaan aiemmin. Tämän ansiosta huomasin paremmin, miten suuri maha hänellä oli. Mahaa koristi valtavan kokoinen musta hakaristi valkoisella pyöryläpohjalla. Herra tuijotti minua tuimasti ja hymyili lopulta, kun vastasin hänelle hei. Kotona inspiroiduin valtavasti. Hain värityskirjan, josta löysin apinan kuvan. Piirsin apinan täyteen hakaristejä, joiden piirtely oli minulle miltei maaginen kokemus. Kohta isäni tuli kotiin ja huomasi "väritykseni". Isäni sanat kaikuvat yhä päässäni: älä enää ikinä piirrä tuota symbolia minnekään. Muuta en muista, mutta oletettavasti sain myös jonkinlaisen luennon natseista ja pahoista ihmisistä. Tämän hakaristiapinan jälkeen kohtasin tuon koko Suomen kansan tunteman Pekka Siitoin -nimisen natsin monenmonta kertaa. Oikeastaan voisin kirjoittaa kokonaisen artikkelin Siitoin-muistoistani. Tämäkin on osa Suomen tarinaa!