Uuden nimen tarina - elämämme valinnat

Mietin pitkään, kuinka tiivistäisin tämän Elena Ferranten ahmittavan herkullisen ja samaan aikaan realistisen teoksen sanoman. Ainakin Uuden nimen tarina on koukuttavuudessaan vielä loistavampi kuin Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni.




Elämässä on tiettyjä lainalaisuuksia, jotka Ferrante kuvailee nerokkain sanankääntein liian nuorena väärän ihmisen kanssa avioituneen Lilan ja suvereenista älykkyydestä sekä miehisestä rakkaudesta haaveilevan Elenan tarinassa, 1950- ja 1960-lukujen Napolissa. Ympärillä pörrää tuttuun tapaan laaja galleria ärsyttäviä sukulaisia, joista nykylukija haluaisi blurrata puolet pois elämästään. Kenties kuten Lila ja Elenakin, mutta näin ei ollut tapana toivoa. Ennen minä-aikakautta asioita siedettiin, vain hullut ja kiittämättömät kapinoivat. Lila tietysti kuuluu jälkimmäisiin Elenan vuoroin seuratessa, myötäillessä, kadehtiessa tai sääliessä Lilan elämää.

Veri velvoittaa, mutta se saa meidät haluamaan kuuta taivaalta silloinkin, kun juuret ovat vahvasti köyhään maaperään sidotut. Tuosta köyhyydestä käsin voi olla vaikea ymmärtää ihmistä, joka vaikkapa haluaa opiskelemaan yliopistoon "tullakseen paremmaksi ihmiseksi kuin muut". Jopa Suomessa, edelleen, lukeneisuus mielletään usein paremmuuden (harha)kuvaksi. Useammin näin ajattelevat ihmiset, jotka ovat jääneet, tyytyneet ja selviytyneet - kuten köyhät perheet pyykkikortteleissaan Napolissa. Tämän ajatusmallin huomaa myös selvästi rivien välistä asuinalueellamme, joka on aina ollut köyhä ja punainen. 

Hukkaan heitetty lahjakkuus lilluu usein pakolla lotrattavan siivousveden joukossa - tämän tiesi jo Simone de Beauvoir klassikossaan Toinen sukupuoli (1949). Enää naisen rooli Suomessa ei ole yhtä ahdas, mutta vanhat mallit vaikuttavat yhä taustalla valinnoissamme ja parisuhteissamme enemmän kuin ensikädeltä ajattelemme. Koulutuspoluissa eniten vaikuttaa kuitenkin luokkayhteiskunnan olemassaolo. Se on yhä totuus tässä eliittialueiden ja lähiögettojen valtakunnassa, jossa 1970-luvun koulutuksellinen tasapäistäminen on enää muisto vain. Velvoitteista, olosuhteista ja elinpiiristä huolimatta on kuitenkin aina heitä, jotka pyristelevät kohti uusia tavoitteita sisäisen kutsumuksen pakottamana. Suomessa tämä on tehty helpommaksi kuin missään muualla maailmassa. Mutta tie ei ole helppo ilman lähipiirin tukea ja sosiaaliskulttuurista pääomaa. 

Tie ei ole helppo myöskään Elenalla, jonka vanhemmat tuntevat jonkin sortin ylpeyttä tyttärensä kyvyistä, mutteivät kuitenkaan puhu tyttärensä kieltä. Ja kun ei kieli ole yhteinen, on vaikeampaa ymmärtää. Miksei toiselle kelpaa "rehellinen työ" (jonka kuka tahansa hallitsee - paitsi "laiska" tai "taivaanrannanmaalari")? Näin voisi Elenan klenkkaava ja aina yhtä ahdistunut äiti ajatella. Omista mitättömyyden tunteista kumpuava vähättely muuttuu lopulta vaikenemiseksi. On helpompaa antaa toisen tehdä mitä tekee. Tällöin myös tytär vaikenee, kun tulkitsee vanhempien vaikenemisen mielenkiinnottomuudeksi lastaan kohtaan, kenties myös rehelliseksi kateudeksi. Kuinka monet vanhemmat Suomessakin elävät omia haaveitaan puolitodeksi lasten onnenkantamoisten, lahjakkuuksien ja mahdollisuuksien kautta, tuntien samalla kateuden piston sisällään? Tai ehkä pikemminkin sen tunteen. ettei mikään vastaava ole enää mahdollista, sillä lapsuutta ja nuoruutta ei voi elää uudelleen. Monet elämän valinnat ja ajatumisen sallimiset sen hetkisen tietämyksen varassa voi tehdä vain yhden ainoan kerran.

Haikeus tästä saa monia ilmenemismuotoja myös Uuden nimen tarinassa, jossa tarinoidaan loistavasti luokkayhteiskunnasta ponnistamisesta eri suuntiin. Lahjakkaasta voi tulla tehdastyöntekijä ilman kunnianhimoa, jonka perään ei ole koskaan perheessä huudeltu. Lahjakkaasta voi tulla myös kirjailija, joka pitää itseään aina yhtä surkeana ja epävarmana, sillä häntä ei ole koskaan tuettu oikealla tavalla. Napolilaisessa todellisuudessa rikastuminen tarkoittaa menestystä - tällöin on varaa uuteen kotiin, hienoon autoon ja nätisti puettuihin lapsiin. Napolilaisessa todellisuudessa kirjailijan ammatti on hieno vasta sitten, jos on menestynyt eli rikas. 

Lopulta näen napolilaisessa ja suomalaisessa perustodellisuudessa hyvin vähän eroavaisuuksia. Täällä ollaan vain hillitympiä kaikessa sanotussa ja eletyssä, mutta kuitenkin usein yhtä suoran töksäytteleviä kuin Lina pahimmillaan eli lähes aina. Uskon, että moni suomalainen lukija samaistuu napolilaiseen arroganttiuteen ja työn ihanteeseen, jossa ei tunneta sanaa hienostelu. Oikeastaan  kirjallinen älykkyys, kulttuuripääoma ja hienotunteisuus tulkitaan Suomessa usein hienosteluksi. Maassa, joka on koulutuksen kärkityyssija. Tai sitten olen vain niin paljon tekemisissä todellisen ruohonjuuritason kanssa, kuuluen siihen itsekin, että näkökulmani on tämä. Ihminen ei pääse eroon juuristaan, taustastaan. Se on selkeästi Napoli-sarjassa alleviivattu totuus. 


Kuvat Rooman Trasteverestä vuodelta 2017, sillä Napolissa en ole valitettavasti vielä käynyt ja Palermon kuvat ovat toisella koneella. Sisilian Palermo sopisi kenties tyylillisesti paremmin Napolin meininkiin. 


Koulutuksen ja juurten jälkeen päästään melodramaattiseen italomatsiosioon. Universaali totuus lienee, että kun on kyse ihmissuhteista, toisen mieltä ei voi olla pahoittamatta. Näin käy aina ennemmin tai myöhemmin, halusi tai ei. On toki myös ihmisiä, jotka suorastaan nauttivat tahallisen väärinymmärryksen tuomasta huomiosta. Heitä kutsutaan nykyisin dramaqueeneiksi ja kirjallisuuden hahmoina he ovat usein viihdyttäviä. Todellisina ihmisinä usein painajaismaisia seuralaisia. Napoli-sarjassa dramaqueenin titteli osoitetaan milloin kenellekin, mutta ainakaan Elena ei ole pystiä pitänyt. 

Italomatseilta ei voi aina "tavallinenkaan" ihminen välttyä alkaneen seurusteluelämän käänteissä, ei Suomessa eikä Italiassa. Kun kumarrat yhteen suuntaan, pyllistät toiseen. Kysynnän ja tarjonnan lait tarkoittavat ihmissuhteissa usein sitä, että ne eivät kohtaa. Muokkaamme myös herkästi itseämme ja toivomme voivamme muokata muita unelmakuviksemme. Kuitenkin, jos he muuttuvat, he kasvavatkin mielissämme väärään suuntaan. He hylkäävät ihanteensa, menettävät pohjimmaisen sielunsa. 

Joillekin käy näin perhe-elämän vaateiden myötä. Kuvitelkaa tilanne 1950- ja 1960-lukujen Napoliin, jolloin naisen tuli mukautua täydellisesti miehen elämään, elinkeinoon, sukunimeen ja toiveisiin. Ja jollet mukaudu, saat turpaasi tai vähintäänkin lähes yhtä huonon elämän. Avioliitossa ei opiskella eikä lueta kirjoja, vaan pyykätään ja tehdään lapsia. Silloin tämä oli vaadittava totuus, nykyisin vain usein realiteetti. 

Mikä on se yhdistävä liima, joka sirpaleisesta kuviosta eli huonosta elämänlaadusta puuttuu? Yhä edelleen se on ymmärrys toista ihmistä kohtaan. Mutta siihenkin voi sairastua. Elena yrittää ymmärtää muita liikaa - niin paljon, että uhkaa menettää itsensä muiden harhakuvien alttarille. He jotka ymmärtävät, eivät voi ymmärtää kaikkien niiden puolesta, jotka eivät kykene tai halua ymmärtää.


Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa edessä. Näin usein nykyään, muttei todellakaan naisen elämässä 1950-luvulla. 


Uuden nimen tarina kertoo kipuilusta, oman suunnan etsimisestä ja järjettömistä pettymyksistä ihmissuhteisiin liittyen. Myöskin omien ihanteiden kirkastumisesta, sen erottamisesta, mikä on tärkeää. Ja minkä vain kuvittelemme olevan tärkeintä. Päähenkilöt yrittävät tehdä haaveistaan totta, todellista, aivan kuten me lukijatkin. Päämäärä vaihtuu ja muuttaa muotoaan henkisen kasvun ja elämän oppien myötä. Joskus myös surullisten sattumien. Voittajat ovat heitä, jotka selviytyvät kaikesta menettämättä sisintään. 

Kaikessa universaaliudessaan salanimellä kirjoittavan Elena Ferranten Napoli-sarja sopii luettavaksi kenelle hyvänsä tässä ajassa. Ferranten rönsyilevä kerronta puhuttelee kaikkia, jotka ovat olleet nuoria tai miettivät edelleen elämänsä suuntaa. Joillekuille Ferranten tapa kirjoittaa voi olla liian tuhti ja yksityiskohtainen, mutta hyvänen aika miten pakottamatonta tajunnanvirtaa teksti on. Se on kuin Lilan tykitystä, sellaista kirjoittamisen lahjaa, jollaista ei suoda kuin harvoille. Tarina jatkuu ja syvenee entisessään tulevissa osissa, joiden ahmimista odotan jo miltei vieroitusoireiden partaalla. Vahva suositus ja Prisman alelaariin metsästämään kolmatta osaa! Paitsi taisinkin eilen tilata koko Ferranten lopun tuotannon AdLibriksesta, hups. 


P. S. Kirjoitin tämän pakoillessani tiskiharjaa! Mielestäni käytin tämän ajan suuremmin hyödykseni näin, enkä tuntenut vähäisen vapaa-aikani valuvan viemärin rei´istä alas. Napoli-sarjassa on se pieni haittapuoli, että kotityöt alkavat kaiken kuvailun jälkeen tuntua entistä puuduttavammalta naisen ikiaikaiselta ikeeltä. Mutta kokkauksen olen oppinut siten, että luen samalla kirjaa ilman ruoan palamista pohjaan. Ja kokkaushan ei ole kotityö vaan yksi taiteen muoto. Kenties joku ajattelee näin pyykkäyksestäkin, mutta minä en ole vielä päässyt sille tasolle. Iltatuulessa leijuva lakana on kyllä aika esteettisen näköinen. 

Kommentit

  1. Minusta vaatehuolto kaikkinensa on mukavaa, pyykin lajittelu ja pesu erikseen valkopyykille ja tummille suunnitelluilla tuoksuvilla pyykinpesuaineilla ja silitys sekä lakanoiden mankelointi.
    Nyt tätä sinun kirjoitustasi lukiessa oivalsin, että ehkä syynä on se, että kaikki on niin paljon helpompaa kuin lapsuudessani, jolloin meidän huushollissa oli erilliset pyykkipäivät. Äiti ja Mamma jynssäsivät miesten likaisia työvaatteita, minun räkänestuukejani (joita oli vuori allergisen nuhan vuoksi) ja kaikkea muuta kumpikin omassa paljussaan pyykkilautaa vasten. Saunan muuripadassa lämmitettiin vesi kiehuvaksi. Sitten vaatteet pitkiksi, iloisiksi ketjuiksi naruille. Seuraava päivä oli silityspäivä. Silitysraudat kuumennettiin puuhellalla; meillä ei ollut sähköä. Tämä kaikki oli meistä lapsista kivaa ja olimme mukana leikinomaisesti. Työn on täytynyt olla todella raskasta. Äitini kuoli tällaisen pyykkipäivän päälle aivoverenvuotoon ennen kuin ehti saada pyykkipäivän kahveja. Hän oli hakemassa hellapuita ja kahvipannu oli hellalla kuumenemassa, mutta Äiti kaatui puusylyksen kanssa liiterin eteen.
    Tämän tapahtuman vuoksi voisin jopa vihata pyykkäystä, mutta se on lempikotiaskareeni. Osittain asiaan vaikuttaa se, että pidän vaatteista niin paljon. Ah, Haminassa on taas Jukka Rintalan iltapukunäyttely, uniikkitöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huhhuh, äitisi kohtalo on ollut todella traaginen! Voisi todella kuvitella, että olisit sen vuoksi vältellyt pyykkitupaa, mutta onneksi et. Tämä kertomasi tuli mieleeni vieraillessani jälleen Louhisaaressa, myös sen pyykkituvassa. Siellä oli näytillä muun muassa pyykkilasta, jolla ilmeisesti läiskittiin pyykkejä tai silitettiin. Mietin, kuinka raskaita nuo pyykkipäivät ovat tosiaan olleet. Kyllä nykyihmisen kelpaa! Itsekin kyllä pidän eniten pyykkien ripustamisesta ulos, pyykkäys on kotitöistä nykyään ehkä se vaivattomin kun kone tekee kaiken työn.

      Oi että, olenkohan nänhyt saman Jukka Rintalan näyttelyn Naantalissa! Ainakin siellä olen usein myös vieraillut Jukka Rintalan näyttelyissä. Vaatteet ovat parhaimmillaan upea estetiikkalisä elämään!

      Poista
  2. Voi, miten olitkin saanut kirjasta näin paljon ajatuksia irti! Olipa ilahduttavaa luettavaa. Minä luen Ferrantea sellaisessa imussa, etten jälkikäteen enää muista ollenkaan, mitä tulin lukeneeksi. Napoli-sarja pitäisi ehdottomasti lukea uudestaan, analyyttisemmalla silmällä tällä kertaa, kun jo tietää, mitä on tulossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että sinä puolestasi sait irti tästä kirjoittamastani! Siksi juuri päätin kirjoittaa suhteellisen nopeasti luku-"urakan" jälkeen, jotta muistaisin vielä tarinasta yksityiskohtia! Kummasti kaikki unohtuu joko imusta tai muista syistä. Joskus männäopinnoissani minun piti osallistua kasvintunnistustenttiin, suomi, ruotsi ja latina olo hallittava. Sain täydet pisteet, voitko kuvitella! Ja nykyään en muista enää mitään :D Koivu on Betula pendula ja Tammi Querqus robur, ainoa mitä muistan :D

      Mutta juu, analyyttinen luentakin on palkitsevaa, mutta uskon Napoli-sarjan taikaan juuri tälleen imaistuna! Innolla kyllä odotan mielipidettäsi toisen luennan jälkeen, muuttuiko jokin tuntemus vai ei.

      Poista
  3. Luin Napoli-sarjan runsas vuosi sitten ennen suunniteltua matkaamme Napolinlahdelle. No eipä lähdetty sinne, ei! :( Kyllä niin kirveli peruuttaa lennot ja aloittaa piiloleikki viruksen kanssa.

    Sekä Lenu että Lila vuorotellen ärsyttivät minua koko sarjan ajan. Heidän keskinäinen riippuvuutensa, kateutensa, vihansa ja toistensa tukahduttaminen ahdistivat ajoittain niin, että oli pakko pitää lukemisessa taukoa. Jatkuvasti olin neuvomassa epävarmaa Lenua ja uppiniskaista Lilaa. Miksi minun aina täytyykin ohjailla ihmisiä?

    Koska et ole lukenut kaikkia jaksoja, jätän ihmettelyni tähän. Sen vielä sanon, että sarjan aiheet ovat sytyttäviä: luokkaretket yhteiskunnan eri portaille (ja takaisin), naisten ja miesten väliset valtasuhteet ja sukupolvien väliset kitkat. Ja kylläpä riittää huutoa, mekastusta ja väkivaltaa! Onko klisee sanoa, että niin italialaista, niin italialaista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oih, kyllä todella kirpaisee Napolin matkan peruuntuminen! Toivottavasti jo kohta pääset sinne ja minä myös!

      Ymmärrän varsin hyvin tunteesi Lilan ja Lenun vuorovaikutusta kohtaan. Minä ehkä hiukan samaistun kyseiseen touhuun, kun mietin yhtä teini-iän ystävyyssuhdettani :D en siis ahdistu, ajattelen että no juu, juuri näin. On vaikea olla neuvomatta ulkopuolelta, kun usein siitä vinkkelistä näkee paremmin totuuden. Ihminen on liian sisällä itsessään ja antaa italotunteilun määrätä suunnan, vaikja järki sanoisikin jotain muuta. Innolla odotan jatkoa tälle menolle, mieluummin kirjoitetun tarinan muodossa kuin oikeasti :D tai siis oikeastikin kyllä odotan tarinan jatkoa, mutta jokaista viisaampaa vuotta kaivaten :D

      Kyllä uskon, että mekastus, älämölö ja jopa väkivalta ovat aika italialaisia piirteitä ihmissuhteissa, vaikkei saisikaan lokeroida. Mutta Suomessa taitaa olla valitettavasti eniten lähisuhdeväkivaltaa Euroopassa. Eipä ole mikään kansa puhtoinen, kun on ihmisistä kysymys.

      Poista
  4. Mahtavaa päästä lukemaan ajatuksiasi Napoli-sarjan kakkososasta. Minulla alkaa mennä hieman sekaisin jo eri osat, sen verran nopeasti ahmin koko kattauksen. Ristiriitaisuus ja hahmojen välinen kitka alkaa tulla esiin vielä selvemmin seuraavissa osissa. Itse tykästyin tähän tokaan osaan, mitä olen jo useampaan otteeseen huudellut täällä kommenttiboksisssa. Ehkä se on se nuoruus, hairahdukset ja epävarmuus, mitkä ovat niin hienosti kuvattu tuossa Uuden nimen tarinassa, että ei voi muuta kuin ihailla Ferranten kirjallisia kykyjä.

    VastaaPoista
  5. Kiva, että nämä ajatukseni kiinnostavat :D Ja todella sinä muun muassa olet innostanutkin jatkamaan lukua heti kakkososan pariin, kun kehuit sen olevan vielä parempi kuin ykkönen! Ferranten kyky kuvailla nuoruuden epävarmoja tunteita on kyllä ilmiömäinen! Harvoin innostun näin kovin "uudesta" teoksesta!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Arvostan kommenttiasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kriikunalikööri - helppo herkku kärsiväll(isell)e

Mystinen metsänpeitto - unohtumaton kokemus

Tarot - itsesi peili

Miten taiteen hinta määritellään? Mitä sinä maksaisit taiteesta?

Kiipeily- ja seikkailupäiväkirja osa 568: Muikunvuori

Kirppistelyä - ehkä ostin, ehkä en!