Esmeraldan eetos

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos . Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä. Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi . On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on. Kuva: Hertta Kustannus Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia ...

Yhtäkkiä tunsin valtavaa tarvetta tarttua kirjaan, joka on koristanut keittiöni pöytää, veikkaisin, Tuhkamarkkinoista lähtien. Silloin hankin Gabriel Carcía Márquezin (kuka keksi heittomerkit ja miksi?) klassikon Naantalin Taidehuoneelta kahdella eurolla. Rakkautta koleran aikaan.  Kaikin tavoin trooppinen tunnelma.  Heti lukiessa johdannon, kylmät väreet kulkivat läpi helteestä horkkaisen ruumiini, jota olin juuri ulkoiluttanut Turun kolerahautausmaalla. Käyn siellä usein, kuten monilla muillakin hautausmailla. Kiinnostuin aikanaan tästä teoksesta kolera edellä - olin nähnyt ehkä jo lapsena otoksen jostain Aasian ajankuvasta, olisiko siinä ollut jopa sairaanhoitaja Florence Nightingale ja reiällinen puinen kolerasänky. Todennäköisesti muistan väärin, mutta muistan, miten näky yhtä aikaa kammotti ja kiehtoi - kuten sairauksien historia tekee edelleen.  Heti johdannon alussa on kasaripainoksessa piirros Márquezista tekstillä "maailma ei olisi sama ilman Gabriel Carcia Márq...

Aikani on rahaa, eli nolla euroa. Otetaanpa siis pieni kuvapläjäys, vaikka tahtoisin raportoida elämysmatkastani Tartossa laajemmin. Haluaisin käyttää myös Viron kansallismuseoon kahden tunnin sijaan kaksi päivää. Mutta mennään samalla vauhdilla kuin kulunut vuosi, ja kohta jo rimpuilemme kohti hautaa.  Tarttohan on aivan upea kaupunki. Olen käynyt siellä viimeksi tasan 20 vuotta sitten, paitsi silloin oli syksy. Joten, onko se sitten 19,5 vai 20,5 vuotta sitten, tiedä häntä. Ehkä keski-ikä ja keli vaikuttivat kokemukseeni, jossa Tartto tarjoili itseään kuin sutenööri Ladan luukulla. Kaupat tuli.  Tällainen mielleyhtymä minulle tuli, kun isäni muisteli Eesti Rahva Hääliä, eli juoksukilpailuja neuvostoaikaan. Koko matkan ajan Ladat olivat kruisailleet vieressä ilotyttöineen ja tarjoilleet soomimiehille palveluja.  Muistan myös, että kylpylöiden vesi oli levästä vihreää.  Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tartto oli suljettu kaupunki neuvostoaikaan, mutta sitä ennen maa...

Olen pitkään tiedostanut, etten ole enää kirjoittanut blogiin sijoitusasioita. Olen jotenkin väsähtänyt, mikä johtuu toki myös siitä, ettei rahaa enää ole pistettäväksi jemmaan kuten ennen. Tämäpä onkin oiva hetki tarttua kirjaston herätelainaan, Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjaan. Lisätekstillä Näin säästin kymppitonnin vuodessa . En tiedä, miten lisäys vaikuttaa teihin, mutta minulle se synnytti ennakkoluulon hyväosaisen kertomuksesta, eli juuri siitä richplainaamisesta, jota Thurén teoksessaan eri näkökulmilla käsittelee. Saatoin päästä yli inhoamastani anglismista ja todeta, että teos on varsin kattava opus rahasta. Siitä puhutaan yhä liian vähän, ja tämän kirjan myötä moni varmaan on innostunutkin kertomaan ääneen raha-asioistaan.  Kummatkin maailmaa pehmentävät viltit olen aikoinaan saanut palkkatyöstäni joululahjoina. Suomi on yhteiskunta, jonka verotus ja kaikki mahdollinen perustuu työsuhteessa tehtyyn työhön. Täällä ei kannata olla yrittäjä, ellei sitä ole heti niin ...

Suuri märkä salaisuus. Kuin juuri se vasten kasvoja tai palaneena rippileirin kiukaseen. Ei moni tahdo tätä lukea, osaa ahdistaa elämän ytimen löytyminen ostarilta.  FilmTownista, parempiosaisen kaverin maksamista karkeista. En edelleenkään käsitä, miten moinen kaveruus oli mahdollista. Toisaalta, päättyihän minunkin läheinen ystävyyssuhde siihen, että kaverini joutui tarkkiksen kautta lastenkotiin. Ehkä vanhempani olivat huojentuneita. "Vesiputket seinien takana jaottelevat juomavettä ja jätettä." Aina vanhemmat toivovat lapsilleen "tasokkaampaa" seuraa, opettajien kersoja, joiden luona voi syödä vanukasta yökylässä vesisängyllä pomppien. Valinnanvaraa ei aina ole. Joskus kaikilla meni yhtä huonosti kuin päähenkilöllä, joka omistaa teoksen kaikille, joilla meni huonosti vuosina 1996-2005. Kuulun varhaisempaan sukupolveen, mutta tunnistan nämä kaikki kirjassa kuvatut asiat. Ehkä yksi onneni oli hammasalan äiti, joka ei ostanut karkkia ja limsaa lohduksi. Mutta Te...

Kahden viikon aikana on tullut nähtyä säiden ääripäät. Olisivatko vain rakeet puuttuneet, vai satoiko niitäkin Turun rautaesiripun yllä? Olen sijoittanut tämän tiettyyn maantieteelliseen siirtymään, joka monin tavoin jakaa Turun kahtia. Voitte arvuutella, missä tämä sijaitsee, kuvan näette tämän tekstin lopussa.  Säiden tai lämmön nopea vaihtelu saa ilmeisesti aikaan sakeaa hernerokkasumua. En ole meteorologi, enkä jaksa googlettaa selvittääkseni tieteellistä taustaa ilmiölle. Mutta varmaan kaikkien mielestä tällainen usva on viime aikoina lisääntynyt. En tiedä, koskeeko ilmiö muutakin Suomea, vai vain veden varassa sinnittelevää kaupunkia seitsemän kukkulan laaksossa.  Kaikki tiet vievät Roomaan? Keltaisessa talossa on aikoinaan muistaakseni ollut suolavarasto, siitä pramea ulkokuori. Ihme kyllä tämä kortteli on pitkälti säästynyt. Etualalla toki pitää olla järkyttävän ruma pytinki. Kauempana hotelli Marina sentään on aikansa varsin onnistunut tuotos, vaikka senkin alta puret...