Esmeraldan eetos

Lähellä kotiamme sijaitsee pieni, aivan ihastuttava metsä. Se on kuin sadusta puineen, puroineen ja kasvustoineen. Ihmettelen joka kerta polulla tallustaessani, miten näin lähellä teitä ja asutusta voi olla tällainen rauhan tyyssija, jossa voi jopa kohdata peuran iltapalalla. Olin juoksulenkilläni vain muutaman metrin päässä peurasta, joka mussutti ahnaasti keskikesän fine dinea iltaruskossa. En yleensä pidä puhelinta mukana lenkillä (vaikka varmasti pitäisi ihan turvallisuussyistä), mutta se ei silläkään kerralla harmittanut. Oli vain ihanaa tarkkailla peuraa lähietäisyydeltä ilman jaappanilaista Nikon-ilmiötä. Lopulta, vetäytyessäni pois bongauspaikaltani, peura huomasi minut. Se katsoi minua hetken suoraan silmiin, kunnes jatkoi murkinointia kaikessa rauhassa. En siis ollut vihollinen! Tästä kokemus sai jaetun ykkössijan taannoisen mäyrän kohtaamisen kanssa. Silloin juoksin saaristossa lähellä kaislikkoa, samanlaisessa iltaruskossa kuin satumetsässä. Mäyrä lienee harvinaisin ...

Sitä kaipaan päivittäin. Nyt, kun ilmat ovat hellineet (luontoa tosin rankaisseet), olen vain istunut töiden jälkeen puutarhassa raukeana. Kuunnellut puiden lehtien kahinaa, kimalaisten surinaa, omia väsymyksestä tyhjentyneitä ajatuksiani. Myös ruohonleikkuria, oksasilppuria, nurmikkotrimmeriä, istutussuunnitelmia, grillivertailuja, halonhakkuuta. Kaikkia käytännön elämän ääniä, joita naapuripihoilta kantautuu, halusin tai en. Meillä on sentään ihmisvoimalla käyvä ruohonleikkuri, jolla uskaltaa huristella sunnuntainakin muiden lähtiessä rautakauppaan tai megamarketiin. Mitä enemmän ympärillä tohistaan, kaseerataan, pengotaan ja istutetaan, sitä enemmän passivoidun itse. Istun ja ihmettelen. Tiskivuori ja vaateläjä (okei, monikossa piilee totuus) edessäni päätän laittaa oven kiinni ja astua ulos pihalle, joka on vihdoin tyhjentynyt mökille lähtijöistä, maalareista ja ikävä kyllä myös siileistä ja pupuista. Minua melkein nolottaa. Onko tänään tosiaan se päivä, jolloin ME läh...

Selittämättömät mysteerit, aaveet, rikostarinat ja spekulaatiot ”edellisten elämien” aistimisesta ovat aina kiehtoneet minua. Rakastamani Google-haku löytää 110 miljoonaa sivua, jonka aiheena on kummituskokemus ja vain vajaat 14 miljoonaa tärppiä selvittämättömille rikoksille. Joku muukin kuin minä on siis saanut tämän tieteellisesti relevantin tilaston aikaiseksi. En silti tunnusta olevani Alibi-lehden kestotilaaja enkä edes irtonumero-ostaja, vaikka muinaista Poliisi-TV:tä tuli seurattua tiiviisti. Juontaja Raija Pelli ja havainnollistavat näyttelijänsuoritukset lienevät jo legendaarisessa asemassa Suomen tv-rikoshistoriassa.  Viimeiset kymmenen vuotta olen panostanut Beckien ja Wallanderien suurkuluttamiseen sekä kirjallisessa että audiovisuaalisessa muodossa. Siihen vielä kylkeen väpättävä kynttilä, Ristoranten pakastepizza ja poistokorin viini, niin täydellinen ilta voi alkaa. Nykyisin kynttilän korvaa takkatuli, eineksen toisinaan tasokkaampi mättö tai ihan vain ...

Tässä on isoisoäitini Aune. Kuva on otettu ehkä 1910-luvun alkupuolella, mahdollisesti kiertävän valokuvaajan toimesta. Taustalla on virttyneen näköinen kangas koristeellisen maisemasermin sijaan, jollaisia käytettiin kaupunkien valokuvausstudioissa. Aune poseeraa kuvassa ehkä puhtaimmat tai juhlavimmat vaatteet yllään yhtä vakavana pikkusiskonsa kanssa. Kuvasta voi aistia, että poseeraustilanne on ehkä tullut eteen yllättäen. Olot olivat vaatimattomat, kuten hyvin usein tuohon aikaan porvariskotien ja pappiloiden ulkopuolella. Aunen rikkautena olivat kuitenkin luonnon antimet, käsistään taitavat ja toivottavasti rakastavat vanhemmat, sekä heidän rakentamansa punainen pieni kotitalo kauniissa maisemissa Iijoen varrella. Sen kuohuvilta koskilta tulisi Aunen tuleva sulhokin vielä löytymään. Aunella oli vain yksi sisarus. Kaksi lasta perheessä oli vähän 1900-luvun alun keskimääräiseen lapsilukuun verrattuna. En kuitenkaan tiedä, oliko lapsia alun perin mahdollisesti e...

Puolasta on kotiuduttu jo tovi sitten, mutta mietin yhä lähes päivittäin Gdanskin herkkuja ja ravintoloita. Ilmeisesti se on aivan normaalia, sillä olen saanut saman suuntaista viestiä monilta tutuilta, joihin Gdanskin tunnelmalliset restauracjat ovat jättäneet pysyvät makumuistot. On myös minulle tavanomaista, että mietin ruokaa varmaan eniten kaikista päivän aiheista. Sisilialaista sananlaskua mukaillen: En syö elääkseni vaan elän syödäkseni.  Tämä motto ohjaa meitä lähestulkoon aina matkakohteen valinnassa. Loma ilman hyvää ruokaa on ankea. Onneksi tällaisia kokemuksia on kertynyt aika vähän. Huonointa ruokaa olen saanut ihme kyllä Roomassa (väärät ravintolavalinnat turistialueella) ja Kanarialla brittiläisen ravunpunaisen omistajan ravintolassa. Mutta nyt kirjoitan ehkä tasalaatuisimmasta huippukokemuksesta koskaan. Neljä päi vää ilman ainuttakaan pettymystä ruokaan tai edes keskinkertaista kokemusta ravintolasta!  Smacznego ! Proszę uważać, żeby się nie udławić! El...

Teimme pienen kevätmatkan esteetikon silmää ja kulinaristin vatsaa hivelevään Gdanskiin, jolla on erityinen historia entisenä autonomisena vapaakaupunkina sekä toisen maailmansodan ensimmäisenä taistelutantereena. Freie Stadt Danzig/ Wolne Miasto Gdańsk perustettiin Versailles´n rauhansopimuksen yhteydessä vuonna 1920 ja lakkautettiin Saksan miehittäessä sen vuonna 1939. Gdanskiin kuuluvalla Westerplatten niemimaalla ja sen Puolan armeijan varuskunnan alueella käytiin ensimmäinen toisen maailmansodan taistelu Hitlerin joukkojen hyökätessä Puolaan 1.9.1939. Vapaus menetettiin ja vuosikymmeniä myöhemmin se saavutettiin takaisin juuri Gdanskissa. Elokuussa 1980 ammattiyhdistysliikkeen äänitorvena ja sähkömiehenä tunnettu Lech Wałęsa johti telakan lakkoa vaatimuksenaan parantaa työläisten oikeuksia. Tästä alkoi vaiheittainen tie Puolan ja koko itäblokin vapautumiseen. Solidaarisuus-liikkeen johtohahmo Wałęsa on niittänyt mainetta ja kunniaa sekä nobelistina (1983) että presidenttinä (...