Esmeraldan eetos

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista yksinäisyysviikkoa . Vihdoin esille nostetaan tärkeä teema kaikkien "pidetäänkö meitä tyhminä"-päivien jälkeen. Black Friday härpäkkeineen aiheutti kulutuskrapulan, josta toipuminen saa aikaan aiheellista pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Lehtien sivut ovat jo täyttyneet erinäisitä jouluartikkeleista, joissa peräänkuulutetaan aikaa läheisten kanssa lahjahamstraamisen sijaan. Vaan entä, jos läheisiä ei ole? Tällöin ei ole myös ihmistä, jolle ostella lahjoja tai jolta niitä voisi saada. Joulu ilman seuraa on hyvin monelle surullinen joulu. Entä elämä ilman seuraa? Yksinäisyys tappaa.  Yksin elävät ihmiset kuolevat aiemmin moniin eri yksinäisyyden seurauksista johtuviin sairauksiin tai tekoihin verrattuna perheellisiin ihmisiin, joilla ihmissuhteet ovat tukena. Pitkään jatkunut yksinäisyys saa aikaan myös sen, että kynnys lähteä "ihmisten ilmoille" kasvaa vuosi vuodelta. Miksi mennä ravintolaan olemaan se ihmi...

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen syksyn korvilla, jolloin upea Louhisaaren kartano (vuodelta 1655) Maskun Askaisissa oli vielä avoinna vierailijoille. Kaikki lomalla ottamani kuvat olivat tietokoneella, joka hajosi kesken erinäisten projektiemme. Vasta hiljattain saimme koneen ja sen sisältämät tiedostot käyttökelpoisiksi ja ehdin vihdoin istahtaa alas muistelemaan lämmintä loppukesää näin ensilumen keskellä. Edellisestä vierailukerrastani Louhisaareen olikin vierähtänyt aikaa. Murjotin teini-ikäisenä kartanon sisäpihan penkillä odottaen vain poispääsyä vanhempieni valvovan silmän alta. Silti minua kiehtoi kovasti tietyt detaljit, joita kuulin tuolloisella kartanokierroksella.  Meillä on ollut aikomus tehdä uusintaretki Louhisaareen hieman vähäisemmällä angstilla jo vuosien ajan, mutta vasta nyt saimme sen toteutettua. Ajankohta oli mitä parhain loppukesän arkipäivänä (lue: vähän muita ihmisiä). Jo ajomatkan loppupää Askaisten kirkolta hiekkatietä pitkin Louhisaar...

Kuinka monta elämäntaito-opasta sinun kirjahyllystäsi löytyy? Toinen kysymys heti perään: löytyykö sinulta vielä sukupuuttoon kuolemaisillaan oleva kirjahylly? Vaikket omistaisi self help -opasta etkä kirjahyllyä, todennäköisesti et ole voinut välttyä tältä kirjallisuudenalalta.  Liikkuessasi kaupungilla ja kirjakaupoissa näet osta joululahjaksi -pömpelin pursuavan pureksittua tietoa siitä, miten kannattaisi elää. Katsoessasi televisiota kohtaat elämäntaito-oppaan rinnakkaismuodon - elämäntaito-ohjelman. En ole ainoa, joka on kiinnittänyt huomionsa (jo vuosien ajan) merkilliseen ilmiöön. Emmekö osaa enää elää ilman self help- oppaita? Lueskelin aamulla Kaisa Viljasen kirjoittamaa kolumnia Helsingin Sanomien mielipidepalstalta:  https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005903950.html Lyhyesti kiteytettynä elämäntaito-oppaat vetoavat vastuullisuutta kohti pyrkivään korkeasti koulutettuun keskiluokkaan, joka haluaa päästä samaan ahdistuksettomaan tilaan kuin oppaan kirjoittaja. ...

Jotkut päivät kuuluvat niihin, joita leimaa suuri eksistentialistinen kriisi. Tänään, aivan mielettömän viinitastingin ja makuhermoja hivelevän aterian jälkeen laahustin yli märkien, historiaa huokuvien mukulakivien ja kuuntelin kirkon kellojen säveltämää tuomiotunnaria. Kaiken yltäkylläisyyden ja hyvinvoinnin keitaassa piipahtamisen jälkeen koin suurta merkityksettömyyden tunnetta. Tuo tunne on varmasti tiettyyn pisteeseen asti terveellinen muistus ihmisen pienuudesta suuren ja käsittämättömän alaisuudessa. Tuo tunne voi olla voimakaskin muistutus siitä, että elämää ei voi hallita. Vaan mistä koostuu se hallitsemisen arvoinen elämä? Kolmasosa siitä on nukkumista, mikäli on siunattu hyvillä unenlahjoilla ja käy töissä muualla kuin kambodzalaisen alihankkijan vaatetehtaalla. Valtaosa valveillaoloajasta menee valtaosalla aikuisväestöstä kuitenkin työntekoon. Sillä, miten voimme töissä, on elämänne kannalta aika suuri merkitys. Sain kuulla työlleen omistautuneen ihmisen kertomusta ...

Jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen kokemus työnhausta. Vaikka olisit syntynyt keskelle perheyritystä, ei ainakaan meidän luokalla TET-harjoittelupaikkaa saanut etsiä turvaetäisyydeltä omien sukulaisten hoivista. Tarkoituksenahan on edelleen oppia itsenäisen työnhaun ja työssä pärjäämisen ensiaskeleet. Parhaassa tapauksessa luoda jopa pysyvämpi suhde kyseiseen työpaikkaan.  Työmarkkinat ovat aika erilaiset tällä vuosituhannella kuin tuona ysärivuonna, jolloin hinnoittelin naulaimia ja kärräsin esimiehen tissikuvioisia kahvikuppeja toimistosta tiskialtaaseen. Sain jokaisen kesätyöpaikan ja ensimmäiset varsinaiset työpaikkani joko marssimalla "johdon puheille" tai soittamalla kera rehellisen kysymyksen: Onko teillä tarvetta hyvälle työntekijälle? Vain kahdesta liikeestä sain kuulla epäasiallisen vastauksen. Toista liikettä ei ole enää olemassa, toisen omistaja taas on tätä nykyä vartijoiden, liikkeenharjoittajien ja tavallisten kansalaisten hyvin tuntema murheenkryyn...

Olen vihdoin päättänyt viedä aarteeni (eli kaiken sälän, mikä pursuaa laatikoista, pusseista ja kipoista yli) kirpputorille myytäväksi. Ehkä tätä päätöstä on vauhdittanut rapiat 300 euron Hullut päivät-lasku. Minun piti ostaa vain Lapuan Kankureiden villahuopa, koska se tulee halvemmaksi kuin sähkölasku. Vaan miten kävikään. Yritän nyt kompensoida kukkaroni vajetta hyvällä tuurilla jopa 50 euron kirppisvoitolla. Viimeksi sain juuri näin loistavan myyntituloksen.  Edelliskerralla syntyi hävikkiä yhtä suuren euromäärän verran. Noh, toivottavasti tuo hävikin aiheuttanut liero nauttii suutarinlamppuni valosta hyvällä omatunnolla. Todellinen tavoitteeni tämänkertaiselle myynnille on yhtä kuin kuvitteellinen noin 200 euron Hullut päivät-lasku. Eikö olekin selkeä ja ymmärrettävä ajattelukuvio? Kirpputorit ovat siitä rattoisia ajanvietepaikkoja, että niissä voi todella nähdä, mitä kaikkea ihmiset todellisuudessa säilövät kaappeihinsa. Kirpputorin hyllykkö on armoton. Kaikki noloimmat v...

Otsikko tarkoittaa ihan todellista syytä kirjoitustaukoon. En silti malta olla rinnastamatta tietokonetta hilavitkuttimeen nimeltä ihmiskeho ja kovalevyä sentään vielä suht normaalisti raksuttavaan aivotoimintaan. Joka kolmannessa blogissa pahoitellaan taukoa kirjoittamisesta, sillä syysflunssa on vienyt voiton tai pehmeät vällyt ihan muuten vaan. Aina ei jaksa kirjoittaa, ei tehdä yhtään mitään. Syksy on juuri se vuodenaika, jolloin pimeys, uudet tv-sarjat ja suoranainen vetelyys vievät voiton. Olen myös saanut halkosavotassa mojovan tällin jalkaani, lojunut kuumeflunssassa sohvalla ja kärsinyt pahoista migreeniputkista. Olo on ollut kuin vanhuksella. Juuri tänään elämäni paras kaukonäköinen päätös on ollut vaihtaa osa lomarahoista ylimääräiseen lomaviikkoon. Muistatteko kiukaan, josta kirjoitin kesäkuussa? Tai sen juhannussaunan, jossa ei ollut kiuasta? Ostimme sen kyllä kesällä, mutta saimme sen vasta viime viikolla seinään. Omaa laiskuuttamme, sitten vielä sähkömiehiä sai ...

Elämän balanssi, mikäli sellaista edes on, on haastellisen saavutettavuutensa lisäksi ärsyttävän lyhytkestoinen ilmiö. Tänään on kuitenkin se hetki, jolloin tuntuu, että kaikki on letkeän maagisessa tasapainossa. Ehkä tämä tunne johtuu osittain siitä, että kirjoitan tätä tekstiä hienovaraisen, mutta ronskin samppanjan voimalla. Erinomaisen 0,375 litraisen Drappier Rose de Saigneen (anteeksi, en löydä luuristani juuri nyt oikeaoppisia heittomerkkejä) kuplivalla juhlafiiliksellä.  Tänään on todella syytä juhlaan, sillä saan viettää viikonlopun omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni. Saan valita kanavan, sen kuivimman historiadokumentin, syödä löytämäni suklaahipun itse ja nauttia luovasta hiljaisuudesta ympärilläni miljoonan kynttilän ympäröimänä.  Tosin naapurin teinipoika on täyttänyt 15 vuotta, joten voitte arvella ulkoa kantautuvan pärinän lähteen. Se ei kuitenkaan horjuta mielenrauhaani. Olen syönyt hyvän, jälleen turmiollisen chorizopitoisen aterian, nauttinut h...