Esmeraldan eetos

Tuota 1990-luvun klassikkoelokuvaa en ole edelleenkään nähnyt, tuskin näenkään. Autiotaloja senkin edestä. Enää rakennusten jääminen tyhjilleen ei ole vain maaseudun ongelma, vaan autiotaloja löytyy yhä enemmän kaupunkialueiden lähettyviltä. Jopa keskeltä kaupunkeja. Ei nyt mainita erikseen Turkua, joka on jo kiitettävää mainetta niittänyt vanhojen kohteiden heitteillejätöstä.  Portaat vievät aina jonnekin. Kaikkien äärellä ei ole selvää, minne. Palasin katsomaan, mitä kuuluu eräälle vanhalle pihapiirille, jonka keskeltä löytyy kenties 200-300-vuotias tammi.  En muistanut, että paikka oli näin raunio. Ei se viimeksi ollutkaan. Oli yllätys, että tietyt autiotalot oli purettu, vaikka se olikin odotettavaa. Eihän niitä kuvausta varten säästetä, kuin ei elinpiirinkään. Aina vedotaan rottien sun muiden elukoiden pesiin. Kehitykseen, joka kehittyy. Jäljelle jää hyvällä tuurilla ehkä kivikasa, joka korvataan kaupunkialueella parkkipaikalla.  Usein autiotalojen pihat ovat täynnä ...

Olen tehnyt ennätyksen kirjoissa, jotka olen lukenut puoleenväliin. Sen yli olen jatkanut kirjaa, joka vetää tällä hetkellä eniten. Yllättäen minulla on ollut kesäkuu täynnä töitä, enkä ole jaksanut lukea kuin hetken iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Jos silloinkaan. Silti, yhä luen enemmän kuin moneen vuoteen aiemmin. Toivon, että tämä tahti säilyy. Jossain välissä pitäisi silti pystyä keskittymään romaanikäsikirjoitukseen. Silloin lukeminen jää automaattisesti vähemmälle. Jälleen yritän lähettää parhaillaan 426-sivuisen viritelmän kesän lopulla turmion tielle. Sitä odotellessa, esitetäänpä nyt parit miltei luetut kirjat. Jospa joku näistä innostuisi myös, ehkä on jo innostunut.  Valitsin Olli Jalosen Stalker-vuodet kirjaston uutuustornista lukuun kiinnostuksesta aihepiiriin ja ajankuvaan. En ole pettynyt. Ihmisten ja työnantajien stalkkeriointi ja raportointi salaiselle toimeksiantajalle käsittelee vielä 1970-luvulla vallinneita suhteita Neuvostoliiton kanssa. Keitä kohtaan piti o...

Tämä on testi, lukeeko joku tällaisella otsikolla lymyilevän blogikirjoituksen. Pitääkö huolestua, jos lukee? No, minulta pääsi suusta tällainen klassinen tuuttausääni julkisella paikalla Turun jokirannassa. Nauran sitä vieläkin! Syyhän on migreenilääkkeeni, jolla ilmiselvästi on tahattomia sivuvaikutuksia. Olen raportoinut näistä Fimealle (eli bittiavaruuteen?) ja farmaseutille. Tilanne ei kuitenkaan osaltani muutu, sillä en pärjää ilman tuota lääkettä, ainakaan täysin. Odotellaan "touretten" pahenemista. Ei tämä sitäkään puhtaasti ole, mutta tahatonta nykimistä ja huutelua etenkin mennessä nukkumaan. Joillain sellaista toki esiintyy muutenkin. Hämärästi muistan leikkimiseni Brion junaradalla taaperona, sanoin "tuut tuut" junan saapuessa lastauslaiturille. Sieltä kyytiin tulivat Duplo-ukkelit. He kaikki ovat tallessa, kuten myös junarata, joka oli ensimmäinen lahjani. Sain sen alle kahden viikon ikäisenä, jolloin tietenkin osasin sen jo rakentaa. Sanojen merkitys, ...

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on...

Löysin vanhoja kuvia vuodelta 2009, joita en todellakaan saisi jäädä nyt pläräämään, saati kirjoittamaan niistä blogiin. Näin huomaan kuitenkin tekeväni. Vierailin tuona vuonna Münchenissa, varsin kiehtovassa ja kulinaarisessakin kaupungissa, jolla on raskas historia. Kuten nyt koko Saksalla. Koska matkaan liittyi synttärijuhlinta, vain osa porukasta lähti masentumaan Dachaun keskitysleirille. Minä kuuluin tietysti heihin.  Paikalla oli myös saksalainen koululuokka, ehkä kuului jopa opetussuunnitelmaan tehdä vierailu Konzentrationslagerille . Osa teineistä räki siihen aikaan (ehkä vieläkin) tuttuun tapaan kivetykselle keskellä rinkiä, mutta kyllä siellä myös monen oppilaan puntti tutisi. Saksa on tehnyt merkittävää työtä menneisyyden työstämisen eteen, paljon enemmän kuin monet muut maat. Vaikkapa Belgia, syytä olisi katsella peruutuspeiliin etenkin siirtomaapolitiikan suhteen.  Se mikä Dachaussa oli erityisen karmivaa, on paikan tunnelma ja sijainti keskellä pittoreskia kyläa...

Tiedättekö, mikä on pisimpään roikkunut blogikirjoitukseni? Se on kahden vuoden takainen juttu Paaskunnanpuistosta eli käytännössä Paaskunnan kalliosta, josta näkee Turun ylle. Yllätänkin teidät tiedolla, että tämä kirjoitus ei edelleenkään ole se alkuperäinen - en nimittäin ole löytänyt muistikuvissani kruunun mallista kivikaiverrusta, jota tälläkin lenkillä etsin. Ehkä näin vain unta, mutta luonteeltani en ole luovuttaja.  Paaskunnanpuisto on kuulunut Paaskunnan kartanon maihin, alla kulkee historiallinen Kuninkaantie. Nykyisin taitaa kyse olla Hämeen valtatiestä. Helpoiten paikalle pääsee toiselta puolelta yllä olevan kuvan pöpeliköstä Haapatieltä.  Usein täällä saa olla täysin rauhassa. Tässä paikassa on jotain kiehtovaa, tietyssä valossa jopa maagista. Kirjoitan enemmän lopulliseen juttuun, jos se jonain armon vuonna valmistuu.  Pidän paikoista, josta näkee kauas. Turkua ympäröi seitsemän kukkulaa. Kun laajentaa skaalaa, päästään paljon suurempiin lukemiin.  Näi...

Näemmä kirjoitan sittenkin Suomen hypetetyimmän dekkaristin Satu Rämön trilogiasta, josta olemme nyt saaneet nauttia tai rämpiä läpi kaksi osaa. Ensin ajattelin, etten halua tarttua arviomielessä niiden kirjailijoiden teoksiin, jotka saavat muutenkin laajaa näkyvyyttä kaikkialla. Puhumattakaan siitä, miten kärsin blogien että Instagramin kirjagramin keskittymisestä vain uutuuskirjallisuuteen. Minua kuitenkin kiehtoo kaksijakoinen suhtautuminen Rämön teoksiin. Toisaalta, ainahan mielipiteet jakautuvat. Myönnän silti Hildurin  (WSOY 2022) jälkeen  (jonka luin jo viime vuoden kesällä) ihmetelleeni, mikä tässä on tehnyt tästä Suomen suosituimman kirjan.  Teos oli ihan sujuva, se eteni. Kaksosten katoaminen oli täky, joka sai lukemaan kirjan loppuun. Pettymys oli suuri, kun jo puolessa välissä tajusin, että tämä asia selviää vasta kolmannessa osassa. Kuinka paljon se on tietoinen valinta, sitä minä olen toki väärä ihminen analysoimaan. Mutta tämä yhdistettynä heti muotoiltuun...

Suuri ja mahtava kirppispostaus on jäänyt roikkumaan, sillä asiat jäävät kuuluisasti...roikkumaan? Nyt kuitenkin megaluokan järkytysuutinen aktivoi minut kirjoittamaan kirpputorikirjoituksen. Minähän nyin aivan epätoivoisena viime sunnuntaina lempikirppikseni Kirppiskeskus Hassisen ovea. Olin varustautunut kunnon kirppisralliin juoksulenkin päätteeksi, jolloin olisin voinut lisätä myös kirppiksille ominaista nihkeyttä vaaterekkien viidakkoon. Turha toivo! Kirppis oli sulkenut ovensa lopullisesti vain muutamaa päivää ennen.  Niin monet hyvät löydöt tein Hassiselta, usein sain myös ilmaiset huutonaurut. En tästä opuksesta sentään, mutta vaikkapa ylihinnoitellusta avatusta kokistölkistä ja nukkaisesta haarakiilabodysta neppareilla. Vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ihmiset pistivät myyntiin.  Tiesin kyllä, että Hassinen suljetaan jossain vaiheessa, alueelle kun on tulossa rakennustyömaa. Uusia kerrostaloja, joiden alta lanataan ilmeisesti koko teollisuushallikortteli. Niitä ra...