Esmeraldan eetos

Tänään vietämme kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen syntymäpäivää sekä siitä aikansa saanutta suomalaisen musiikin päivää. Miten yllättävää, suomalainen lempisäveltäjäni on aina ollut Sibelius, jonka kyky luoda tunnelmia ja liikuttaa on ainutlaatuinen. Syyttä ei Sibelius ole maailman kuuluisin suomalainen säveltäjä.





Kuten itsenäisyyspäivän luukussakin mainitsin, minulla on vanha sortovuosilta peräisin oleva nuottikirja Suomen nuorisolle, josta soittelen Sibeliuksen Finlandiaa sekä Sortunutta ääntä usein juuri tähän vuodenaikaan. Samasta nuottivihosta löytyy myös Oskar Merikannon Valse lente, joka on oikea kesäfiilisklassikko. Löysin tämän nuottivihon vuosia sitten antikvaarista kahdellakymmenellä sentillä! 



Uudemman ajan suomalaissäveltäjistä lempparini ovat Kaj Chydenius sekä Lasse Mårtensson, jonka väkevää teosta Yö meren yllä olen harjoitellut ikuisuuden.
En kuitenkaan hallitse nuotteja kunnolla, sillä olen oppinut korvakuulolta soittamaan, kuten mummoni ja mieheni isoisä, joka…

Onkohan valtakunnassa tänään muuta uutisaihetta kuin linnanjuhlien tapahtumat ja pukeutuminen? Käsittelenpä siis itsekin tätä aihetta seitsemännessä luukussani, sillä uskon olevani alan asiantuntija vajaan kuuden tunnin tv-maratonin jälkeen.
Aloitetanpa tärkeimmästä: kaiken muun voi aina tarvittaessa jättää katsomatta, paitsi veteraanien kättelyjonon sekä heidän kahvitilaisuutensa. Joka vuosi alan itkeä viimeistään kolmannen veteraanin horjuvan, rollaattoriin tukeutuvan askeleen kohdalla. Tai ainakin ihan viimeistään kahvitilaisuuden tarinoita kuunnellessa. Nyt kyynelkanavat avasivat totaalisesti Cantores Minores -poikakuoron esittämä Sibeliuksen Finlandia yhdistettynä veteraanin tyhjyyteen eli ehkä menneeseen sota-aikaan tuijottavaan katseeseen. Tuntuu kauhealta, että muutaman vuoden kuluttua on enää hyvin vähän veteraaneja jäljellä kutsuttavaksi linnaan. Veteraaneja on muutenkin kutsuttu linnaan vasta hetken aikaa, mikä jaksaa joka kerta ihmetyttää. Mannerheim-ristin ritarit saivat…

Hyvää itsenäisyys- ja syntymäpäivää 102-vuotias Suomi-neito! Olet saavuttanut kunniakkaan iän ja pysynyt siitä huolimatta nuorekkaana. Kykenet aina uusiutumaan, luomaan uuden nahan vanhan ja parkkiintuneen ylle. Silti ne "vanhat hyvät ajat" kulkevat matkassa aina mukana.
Vaikka olet menettänyt yhden raajasi ja joutunut luovuttamaan myös siivun kankustasi sitä muka enemmän tarvitsevalle, pystyt etenemään huimaakin vauhtia uusien innovaatioiden ja aatteiden tiellä. Olet kuin sukulaissielu Lasse Virénin kanssa - vaikka kaatuisit lähellä maaliviivaa, voitat silti koko kisan.
On paljon asioita, joista sinua on moitittu kautta vuosisatojen ulkopuolisten toimesta, mutta nykyään yhä enemmän omiesi kriittisen katseen näkökulmasta. Olet milloin ollut rähmällään, milloin taas tosikko ja liian vanhoillinen. Ehkä se on malttia - kykyä tarkastella rauhassa tilannetta samalla, kun helmasi liehuu kilometripolulla. Itse asiassa olet edelläkävijä, sillä olet antanut meidän pohtia, oletko ham…

Erehdyin lukemaan lehdestä artikkelin tehokkaasta joulusiivouksesta. Tunsin ahdistuspiikin välittömästi istuvassa kankussani. Toinen puoli minusta kysyy: jos nukumme elämästämme kolmasosan ja teemme työikäisinä töitä toisen kolmasosan, onko meidän pakko suunnata merkittävä osa arjen lyhyistä vapaahetkistä siivoamiseen? Ja erityisesti: miksi meille syötetään joulusiivouksen tarvetta joka joulukuu, jolloin ihmiset ovat muutenkin helisemässä kulkusista ja stressistä? Miksemme voi siivota kunnolla vaikka lokakuussa? Ehkä siksi, kun siihen ei ole muuta syytä kuin siisteys absoluuttisena hyveenä. Uskoisin, että suuri prosentti siivoaa jouluna paniikissa siksi, kun oma koti pitää esitellä lukuisille vieraille. Ja siksi, että vaalimme illuusiota tunnelmallisesta joulusta, joka olisi kaoottisesta arjesta poikkeava keidas. Muahhahah!


Entäs se toinen puoli? Kyllä minäkin haluaisin viettää jouluni puunatussa kodissa. Niinä harvoina kertoina, kun jaksamme (jaksan) siivota totaalisesti, myös olo o…

Pimeä vuodenaika voi olla koetinkivi ja se painaa itseänikin syvälle sohvankulmaan.  Näen kuitenkin pimeydessä sen hyvät puolet - kuten tunnelmalliset näkymät ikkunoissa, jotka hohkaavat lämpöä pakkasenpuremiin iltakävelyihin. Pimeän keskellä tuikkivassa valonlähteessä on jotain lohdullista - jotain ikiaikaista. 



Otin nämä kuvat yhden iltakävelyn aikana, juuri ennen lumisateita. Tunnelma oli lähes taianomainen. Ei vastaantulijoita yhtä keskellä tietä kävelevää kissaa lukuunottamatta. Kaukana vain horisonttiin loittoneva ihminen, joka ilmestyi tielle kuin tyhjästä täysin minusta tietämättömänä.




Taivaan tuikkivat tähdet näkyivät ihmeen hyvin näin lähellä kaupunkia, jopa yksinäisten katulamppujen loisteen alta. Rakastan iltaisia ja öisiä kävelyjä - niiden aiheuttamaa tunnetta ihmisen pienuudesta maailmankaikkeuden rinnalla.



Samaan aikaan mietin, miltä tuntuisi tehdä näitä kävelyjä yksin, mutta yksinäisenä - ilman rakkautta, perhettä ja ystäviä. 



Miltä tuntuisi se mieleenpainunut, lähes …

Vihreistä kuulista tulikin heti mieleeni joulun toinen pakkosaatava, eli perinteiset joulupasteijat. Mummoni jaksoi vääntää taikinankin itse, mutta minä olen leiponut jauheliha-sipuli-riisi-täytteiset pasteijat tyytyväisenä valmiiseen lehti- tai voitaikinaan.
Mummoni keitti pasteijoiden kaveriksi lihaliemen naudan luista. Ei mikään kiireisen ihmisen homma, mutta maku oli vaivan väärti. Isäni teki pasteija+liemi-alkupalan meille mummoni viimeisenä jouluna. Olen iloinen, että mummo pääsi tätä viisi tuntia keitettyä herkkua vielä syömään ennen elämänsä ehtoota. Liemi täydentää upeasti pasteijoiden makua, mutta liemi on toki herkullista sellaisenaankin. Yhdistelmässä maistuu perinne, turva ja hartaus. Eikös tätä kombinaatiota jouluun aina toivota enemmän tai vähemmän?
Ehkäpä keitän tänä vuonna sipulikeiton pasteijoille, kun luuhommille ei taida olla aikaa. Turun kauppahallista ja varmasti mistä tahansa palvelevasta lihakaupasta saa kuitenkin luita tilauksesta, jos haluaa kokeilla perinte…

Mitä olisi joulu, joulukuu, marraskuu - tai no, koko vuosi ilman legendaarisia Vihreitä kuulia? Tämä klassikkomakeinen ei ehkä kuulu herkkujen top kolmoseeni, mutta siitä huolimatta kuulia on saatava heti, kun niitä ilmestyy kauppojen massamyyntipömpeleihin.



Alunperin Vihreät kuulat ilmestyivät markkinoille aivan 1900-luvun alkuvuosina nimellä Päärynäkuulat. Resepti oli venäläinen ja sen toi Suomeen Pietarista kukapa muu kuin Karl Fazer. Kuulia alettiin valmistaa tehdastuotannolla Suomessa vuonna 1929. Nykyään kuulia valmistuu vuodessa 25 miljoonaa kappaletta, joista 17 miljoonaa imuroidaan joulun alla parempiin suihin. Lisää Fazerin marmeladimakeishistoriaa täällä.
Syy Vihreiden kuulien suosioon on varmasti niiden huikea nostalgia-arvo, aisteja kutkuttava kuulanhalkaisuprosessi ennen syömistä sekä kuulien esteettisyys ja monikäyttöisyys.

Ylempänä Riihimäen Lukki-malja todennäköisesti 1930-luvulta, alempana saman sarjan mustalasinen sokerikko. Rakastan näitä maljoja ja yritän aina lö…