Esmeraldan eetos

Intuitiivinen kirjoittaminen on parasta etenkin silloin, kun aikaa sille ei ole. Tällöin kokee vain tarvetta suoltaa jonkin kuvan tekstillä tai tekstin kuvalla. Ihmiskuntaa ei olisi olemassa ilman tarvetta kirjalliseen ja kuvalliseen ilmaisuun. Ihmisyys on kiinni kulttuurista, jonka teemme jollain tavoin näkyväksi.  Kuluneen kolmen kuukauden aikana olen matkustanut enemmän kuin viiteen vuoteen. Viiden vuoden aikana käytin vain kerran passiani Georgiassa. Toisella kerralla Euroopan rajalla sitä ei tarvittu kuin lentokentän automaattiin, jota onneksi kompensoi palvelu määränpäässä. Helsinki-Vantaasta on tullut sieluton tiskittömyys, joka jostain syystä on valittu maailman parhaaksi. Itse toivon, ettei minun tarvitse enää katsoa välkkyviä valoja passintarkistuksessa, johon naamatauluni ei kuitenkaan kelpaa. Lopulta tarvittiin elävä ihminen arvioimaan, että olen ihminen, ja oikea sellainen.  Yllä oleva kuva on otettu suolajärveltä Kyproksella. Sain miltei lämpöhalvauksen sinne talsiessani.

Aikoinaan ihmiset pitkästyivät tv-ohjelmien puhuvista päistä. Nykyisin niitä vaaditaan somessa. Jopa uutismediat ovat sortuneet Tiktok-vaikuttajien tielle, jolla toki saavuttaa klikkauksia. Paitsi että reelsejä ja videoita ei käsittääkseni tarvitse klikata. Riittää, kun tippahuulena tuijottaa ruutua. Ihmiset eivät jaksa enää lukea sanomalehtiä, paitsi hyvällä tuurilla sunnuntaisin. Silloin panostetaankin lukemistoon, johon arkena ei riitä aika ja keskittymiskyky. Näitä kumpaakin kyllä olisi, jos arjen priorisoisi toisin. Syyllistäminen ei kuitenkaan auta printtimedian ahdingossa. Lopulta on mentävä sille lavealle tielle, jolla kaikki huutavat kenenkään kuulematta. Kuuntelematta? Sosiaalisen median algoritmit pelittävät parhaiten, kun ruudussa on puhuva pää. Jos tämä pää kertoo vielä minämuodossa asioita, olivat ne sitten faktoja maailmasta tai kokemuksia meikkivoiteesta, kuulija on koukutettu. Mietin, kuinka paljon on meitä, jotka vaihtavat heti levyä. En kestä ainuttakaan puhuvaa p

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos . Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä. Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi . On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on. Kuva: Hertta Kustannus Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia

Yhtäkkiä tunsin valtavaa tarvetta tarttua kirjaan, joka on koristanut keittiöni pöytää, veikkaisin, Tuhkamarkkinoista lähtien. Silloin hankin Gabriel Carcía Márquezin (kuka keksi heittomerkit ja miksi?) klassikon Naantalin Taidehuoneelta kahdella eurolla. Rakkautta koleran aikaan.  Kaikin tavoin trooppinen tunnelma.  Heti lukiessa johdannon, kylmät väreet kulkivat läpi helteestä horkkaisen ruumiini, jota olin juuri ulkoiluttanut Turun kolerahautausmaalla. Käyn siellä usein, kuten monilla muillakin hautausmailla. Kiinnostuin aikanaan tästä teoksesta kolera edellä - olin nähnyt ehkä jo lapsena otoksen jostain Aasian ajankuvasta, olisiko siinä ollut jopa sairaanhoitaja Florence Nightingale ja reiällinen puinen kolerasänky. Todennäköisesti muistan väärin, mutta muistan, miten näky yhtä aikaa kammotti ja kiehtoi - kuten sairauksien historia tekee edelleen.  Heti johdannon alussa on kasaripainoksessa piirros Márquezista tekstillä "maailma ei olisi sama ilman Gabriel Carcia Márquezia&quo

Aikani on rahaa, eli nolla euroa. Otetaanpa siis pieni kuvapläjäys, vaikka tahtoisin raportoida elämysmatkastani Tartossa laajemmin. Haluaisin käyttää myös Viron kansallismuseoon kahden tunnin sijaan kaksi päivää. Mutta mennään samalla vauhdilla kuin kulunut vuosi, ja kohta jo rimpuilemme kohti hautaa.  Tarttohan on aivan upea kaupunki. Olen käynyt siellä viimeksi tasan 20 vuotta sitten, paitsi silloin oli syksy. Joten, onko se sitten 19,5 vai 20,5 vuotta sitten, tiedä häntä. Ehkä keski-ikä ja keli vaikuttivat kokemukseeni, jossa Tartto tarjoili itseään kuin sutenööri Ladan luukulla. Kaupat tuli.  Tällainen mielleyhtymä minulle tuli, kun isäni muisteli Eesti Rahva Hääliä, eli juoksukilpailuja neuvostoaikaan. Koko matkan ajan Ladat olivat kruisailleet vieressä ilotyttöineen ja tarjoilleet soomimiehille palveluja.  Muistan myös, että kylpylöiden vesi oli levästä vihreää.  Paljon on muuttunut sen jälkeen. Tartto oli suljettu kaupunki neuvostoaikaan, mutta sitä ennen maailmalle avoin. Kaik