Esmeraldan eetos

 ...ja minä olen viljaa.  Miltei kirjaimellisesti, niin ovat viljavainiot kehystäneet sielunmaisemaani koko kesän. Tuulessa huojuva syysvehnä, jota ei erota keväästä. Silti tuleva syksy on täysin toinen kuin kulunut kevät. Iltalenkillä syke nousee ja laskee. Yritän kirjoittaa edes muutaman rivin jotain muuta kuin työtä. Lakanat peseytyvät koneessa, ikkunasta leijuva kuulaus on vallannut makuuhuoneen. Ymmärrän kirjoittamisen olevan enteilevää. Kuin palaisi nykyhetkeen, kun lukee viisi vuotta sitten kirjoitettua. Alitajunta on aina tätä hetkeä viisaampi. Ostin oikein brunssiainekset, eli pekonin, munia ja avokadon. En tiennyt, että senkin kypsyysasteen mittaamiseen on kehitetty masiina. Kaikkea ihminen kuvittelee tarvitsevansa. Siihenhän markkinatalous perustuu.  Yllä kumit kirkuivat enemmän kuin lokit.  Seuraava loma on vasta ensi vuonna, mutta elämänmuutoskin voi olla loma. En ole vuosikausiin ollut näin palautunut. Yli kymmeneen vuoteen? Jotain hyvää tälläkin rintam...

Aloitin juuri ensimmäisen kirjan yli kuukauteen. Olen kyllä kuunnellut Liisa Keltikangas-Järvisen läksytystä itsekkyydestä autossa, mutta fyysisesti en ole lukenut kuin sanomalehtiä toukokuun jälkeen.  Kun olin lukenut ensimmäisestä luvusta puolet teoksesta Paljastuskirja. Nyt., tajuankin yhtäkkiä lukeneeni jo sen. Olen siis lainannut uudelleen kirjan, jota en siinä kohtaa muistanut jo lukeneeni.  Aloin miettiä, onko tämä jokin vertauskuva. Vai mikä lie allegoria, jokin hieno sana ilmiölle, jossa juuri nyt tuutataan jatkuvalla syötöllä vaihdevuosikirjallisuutta, etenkin esi-liitteellä ja keski-iällä. Yhtäkkiä siitä on tullut niin paksu ilmiö, että naiset oireilevat eri tavoin esivaihdevuosissa ja vaihdevuosissa, että jutut toistavat samaa kaavaa.  Luin. Näin. En lukenut. Luin (sanomalehden). Jatkoin lukemista. Olenko todella lukenut tämän aiemminkin? Kalevalamittainen vaihdevuosiruno uuvutti minut heti alkuunsa. Sitä en kuitenkaan muista lukeneeni. Jostain syystä silti, n...

Niin se kevät tai hetkellinen kesä saapui. Jonkinlainen lomakin. Olen yrittänyt ottaa kaiken "ilon" irti nukkumalla tai tekemällä muita töitä. Se on kuulkaas kuin laittaisi rahaa pankkiin. Laitankin, ja käytän terassilla. Joskus on pakko elää kuin viimeistä päivää. Etenkin siinä kohtaa, kun tulevaisuus tuntuu sinetöidyltä. Ehkä kaikella on jokin tarkoitus, vaikka kaikki historiaan perehtyneet tietävät, ettei ole. Roskis on aina väärässä paikassa, sitä ei ole, tai sitten oikeassa, mutta sitä ei käytetä.  Aika haihtuu askeliin, joita ei edes ymmärrä ottavansa. Ihminen ohjautuu "autopilotilla" moneen eri paikkaan vain viettiensä ja perustarpeidensa varassa. Sisko Savonlahdella on muistaakseni kirja "Kai minä halusin tätä", jonka nimi triggeröi osuen juuri oikeaan. En ole lukenut kirjaa voidakseni kommentoida sisältöä, mutta mietin, että todella usein ihminen juuri ei halua jotain, mutta tekee sen tai tavoittelee sitä silti. Koska tietämättömyyden hinta on use...

Luin sattumalta peräkanaa kaksi Tieto-Finlandia-teosta. Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? ja Paavo Teittisen Pitkä vuoro: Kuinka moderni orjuus juurtui Suomeen ovat kumpikin ansiokkaita toimittajien kirjoittamia teoksia. Kai niissä hommissa kehittyy tietty taito penkoa laaja määrä aineistoa. Ei tosin kaikille. Täytyy olla myös tietty palo aiheeseen, jotta sen parissa jaksaa väkertää vuodesta toiseen.  Itse asiassa kuuntelin Pitkän vuoron, kun kyllästyin odottamaan sitä kirjastosta. Se toimi erinomaisesti myös äänikirjana. Nyt lopusta on aikaa muutama viikko, ja minulla piti olla kovastikin aiheesta ruodittavaa. Nyt kuitenkin tuntuu, että pää ja takki ovat tyhjät.  Tyhjentävä kuuntelukokemus todella olikin. Olen tiennyt ehkä verrattain paljon, minne kaikkialle ihmiskaupan lonkerot ulottuvat. Olen siitä huolimatta käynyt esimerkiksi eräässä paikassa lounaalla, jossa epäilin aina olevan työntekijöitä orjapalkalla. Siellä oli sama perhe töissä aamusta iltaan, kuutena-seitse...

On kirjoitettava joka päivä. Näin kertoi Monika Fagerholm Suomen Kuvalehden  haastattelussa . Kelpaako kaikki kirjoittaminen? Jos kyllä, tämä täyttyy minulla kirkkaasti jo neljättä vuosikymmentä. Näinä aikoina on joko hulluutta tai hyväosaisuutta "valita" kirjailijan ura. Monelle se on ollut itsestään selvä kutsumus nuoresta saakka. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Ville-Juhani Sutinen kertoo, ettei edes harkinnut B-vaihtoehtoa, kuten opettajaksi kouluttautumista. En minäkään. Olen opettaja. Olin. Ehkä otin, ehkä en. Kaikista kuvista voi löytää yhtymäkohtia kirjailijuuteen, mutta minua ei kiinnosta pohtia tätä ohjatuissa kirjoitusharjoituksissa. Vaikka ne osalle toimivatkin. Tässä kuvassa on Suomen vanhimman kaupunkipuiston Kupittaanpuiston empirekaivo, joka on ihmeen kaupalla säästynyt. Siellä juotiin virkistävää ja parantavaa lähdevettä. En tiedä eheydyttiinkö yhtään. Loput paviljongista tuhoutui talvisodan pommituksissa. Sitä ennen siellä oli kuulemma vietetty aika rietast...

Yhtäkkiä on kulunut kuukausi aiemmasta blogikirjoituksesta. Takki on ollut tyhjä, mutta vetskari sentään pysynyt kiinni eiliseen asti. En ole halunnut saada joka toisella olevaa flunssaa tai noroa, mutta vielä en voi nuolaista.  Helmi-maaliskuussakin yleisin matkakohteeni on ollut hautausmaa, joko Katariinan, Turun vanha tai Naantalin. Usein vain lenkit johtavat niihin paikkoihin, joissa on hyvä hengittää. Naantalin Ailostenniemellä on aina, se on todella tuulinen paikka. Turussahan ilmanlaatu on ollut viime aikoina surkea, mutta sitä se on puulämmitteisellä alueella aina lämmityskaudella. Huomaa savun väristä, missä talouksissa poltetaan roskia, märkää puuta tai muuten vaan puuta väärin. Mitenkään ei yllätä, että lähin sellainen savupiippu löytyy naapurista.  Ainoa populakuva Raatihuoneentorilta, pahoittelut kaljuzoomista ja julkisuudesta Piti vain nostaa kädet ylös ja ottaa kuva sokkona.  Naantalissa ei piipuista savu tuprunnut Tuhkamarkkinoiden aikaan edes leipuri Hiiv...

Elämäni pitkäaikaisin ystävä on sanomalehti. On minulla pari muutakin miltei yhtä kauan rinnalla pysynyttä ystävää, joista toinen asuu eri maanosassa. Tapasimme eilen ja muistelimme tämän vuoden alussa menehtynyttä lapsuudenystäväämme. Toivotimme hänelle hyvää ystävänpäivää Viking Linen halvinta kuoharia skoolaten. Se olisi ollut toki teinivuosina sellaista luksusta, jonka päälle ei olisi vielä silloin ymmärtänytkään. Juomista katsottiin alkoholiprosentti ja onko se kuiva vai makea. Linda kyykkäsi viuluineen korvamatona päärynän valinneiden etiketissä. Tuo aikakausi oli monin eri tavoin naisvihamielinen, kuten tämäkin. Vaikka kehitys kehittyy, some nostaa esiin ilmiöitä valtavirran ruodittavaksi. Nyt on ollut trendikästä nostaa esiin, kuinka tänäkin vuonna kuusi naista on kuollut Suomessa lähisuhdeväkivallan uhrina. Tällaisia jakoja minäkin kannatan, koska todennäköisesti moni jaon lukija on kokenut, kokee, tai tuntee jonkun, joka on kokenut väkivaltaa.  Kukaan ei voi tietää, mitä ...