Esmeraldan eetos

On kirjoitettava joka päivä. Näin kertoi Monika Fagerholm Suomen Kuvalehden  haastattelussa . Kelpaako kaikki kirjoittaminen? Jos kyllä, tämä täyttyy minulla kirkkaasti jo neljättä vuosikymmentä. Näinä aikoina on joko hulluutta tai hyväosaisuutta "valita" kirjailijan ura. Monelle se on ollut itsestään selvä kutsumus nuoresta saakka. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä Ville-Juhani Sutinen kertoo, ettei edes harkinnut B-vaihtoehtoa, kuten opettajaksi kouluttautumista. En minäkään. Olen opettaja. Olin. Ehkä otin, ehkä en. Kaikista kuvista voi löytää yhtymäkohtia kirjailijuuteen, mutta minua ei kiinnosta pohtia tätä ohjatuissa kirjoitusharjoituksissa. Vaikka ne osalle toimivatkin. Tässä kuvassa on Suomen vanhimman kaupunkipuiston Kupittaanpuiston empirekaivo, joka on ihmeen kaupalla säästynyt. Siellä juotiin virkistävää ja parantavaa lähdevettä. En tiedä eheydyttiinkö yhtään. Loput paviljongista tuhoutui talvisodan pommituksissa. Sitä ennen siellä oli kuulemma vietetty aika rietast...

Yhtäkkiä on kulunut kuukausi aiemmasta blogikirjoituksesta. Takki on ollut tyhjä, mutta vetskari sentään pysynyt kiinni eiliseen asti. En ole halunnut saada joka toisella olevaa flunssaa tai noroa, mutta vielä en voi nuolaista.  Helmi-maaliskuussakin yleisin matkakohteeni on ollut hautausmaa, joko Katariinan, Turun vanha tai Naantalin. Usein vain lenkit johtavat niihin paikkoihin, joissa on hyvä hengittää. Naantalin Ailostenniemellä on aina, se on todella tuulinen paikka. Turussahan ilmanlaatu on ollut viime aikoina surkea, mutta sitä se on puulämmitteisellä alueella aina lämmityskaudella. Huomaa savun väristä, missä talouksissa poltetaan roskia, märkää puuta tai muuten vaan puuta väärin. Mitenkään ei yllätä, että lähin sellainen savupiippu löytyy naapurista.  Ainoa populakuva Raatihuoneentorilta, pahoittelut kaljuzoomista ja julkisuudesta Piti vain nostaa kädet ylös ja ottaa kuva sokkona.  Naantalissa ei piipuista savu tuprunnut Tuhkamarkkinoiden aikaan edes leipuri Hiiv...

Elämäni pitkäaikaisin ystävä on sanomalehti. On minulla pari muutakin miltei yhtä kauan rinnalla pysynyttä ystävää, joista toinen asuu eri maanosassa. Tapasimme eilen ja muistelimme tämän vuoden alussa menehtynyttä lapsuudenystäväämme. Toivotimme hänelle hyvää ystävänpäivää Viking Linen halvinta kuoharia skoolaten. Se olisi ollut toki teinivuosina sellaista luksusta, jonka päälle ei olisi vielä silloin ymmärtänytkään. Juomista katsottiin alkoholiprosentti ja onko se kuiva vai makea. Linda kyykkäsi viuluineen korvamatona päärynän valinneiden etiketissä. Tuo aikakausi oli monin eri tavoin naisvihamielinen, kuten tämäkin. Vaikka kehitys kehittyy, some nostaa esiin ilmiöitä valtavirran ruodittavaksi. Nyt on ollut trendikästä nostaa esiin, kuinka tänäkin vuonna kuusi naista on kuollut Suomessa lähisuhdeväkivallan uhrina. Tällaisia jakoja minäkin kannatan, koska todennäköisesti moni jaon lukija on kokenut, kokee, tai tuntee jonkun, joka on kokenut väkivaltaa.  Kukaan ei voi tietää, mitä ...

Tänään vietetään Lukurauhan päivää. Ilman somea en asiaa edes tietäisi, mutta tuli parempi omatunto olla tekemättä mitään. Olen silti nukkunut, syönyt, kirjoittanut ja tietenkin lukenut. Aamulla luin loppuun todella virkistävän poikkeaman nykykirjallisuuteen verrattuna. Mitä tarinankerrontaa, mitä sivistystä ja aitoutta siitäkin huolimatta, että nykylukijoille pitäisi laittaa sisältövaroitus nöpöttävistä nänneistä ja rullatuolista. Ai että, naurattaa! Richard Forrest oli minulle ennen täysin tuntematon kirjailija, mutta nyt aion ehdottomasti lukea hänen toisenkin suomennetun teoksen - mikäli sen vain yhtä hyvällä tuurilla jostain löydän. Tämä löytyy ainakin Turun pääkirjaston varastosta ja kirjastoautosta, joten pistäkääpä lainaten.  Ostin taannoin Ekotorilta 1970-luvun dekkareita ja muita kirjoja, kuten minulla tapana on. Sariolan Susikoskea, Philip Rothia ja kaksi minulle aivan uutta tuttavuutta. Palaan tähän toiseen myöhemmin, kun olen ne kirjat lukenut.  Richard Forrestin ...

Nyt se on puraissut minuunkin. Taas uusi kirjallinen tai temaattinen vaihe, jota vuoroin on seurattava. Jo pidempään olen lukenut valtavasti tietoa jälleenrakennusajan Suomesta, ja vasta nyt uppouduin Kalle Päätaloon.  Oli se Kalle nuorna komia miäs, ja naisiakin vissiin riitti ensimmäiseen avioeroon asti. Miten riipivästi hän kuvaa epäonnista avioliittoa, jossa ihmiset eivät aidosti kohtaa.  Kuva: Gummerus.  Tietenkin olen tiennyt hänen ikonisuudestaan aina. Olen "aina" tiennyt Iijoki-sarjan, virtaahan se minussakin. Mutten ole koskaan aiemmin ajatellut lukevani sitä. Nyt aion. Olen niin innostunut Päätalon kirjallisista tuotoksista "sukupuolitouhuja" ja kirjoittajan ahdingon kuvaamista myöten, etten malta olla lukematta lisää. Samalla teosten järkälemäisyys ahdistaa. Mutta mietin, miten monelle sotaveteraanille ne ovat tuoneet lohtua. Kalle Päätalo oli ehkä yksi harvoista, joka kykeni sanoittamaan sodan aiheuttamat tunteet välittömästi sodan jälkeen. Ei sitä varma...

Miksei aidsista enää puhuta? No, se ei aiheuta enää samanlaista fobiaa kuin niinä vuosina, jolloin kuljin matkojani kouluun kondomimainosten katveessa. Siinä kohtaa oli jo päästy eroon yhä monen pääkopassa soivista iskulauseista, joissa HIV-pelkoa lietsottiin ja tartunnan saaneita syyllistettiin irtosuhteista. Siinä kohtaa oli jo tajuttu, että "homoruton" voi saada heterokin. Siinä kohtaa, kun olisin jo 8-vuotiaana luetella nimeltä Suomen kondomitarjonnan, oli jo kehitetty aidsiin ensimmäiset parantavat lääkkeet. Mutta valistuksessa tultiin yhä perässä. Asenteet laahasivat pahasti jäljessä, kuten yhä tänään. Minua on aina kiinnostanut aids ja kaikki sairaudet, koska niihin linkittyy niin paljon pelkoa ja asenteita. Tähän väliin suosittelen Eino Jutikkalan klassikkoteosta Kuolemalla on aina syynsä. Luonnonmullistuksilla ja sairauksilla on valtava vaikutus yhteiskuntaan ja perheiden inhimilliseen taakkaan. HIV on ainakin ollut yksi surullisimmista taakan aiheuttajista. Jos kuol...