Tekstit

Viha ei lopu

Kuva
Katsoin loistavan elokuvan Mississipi palaa ( Mississippi Burning ). Se sai ensi-iltansa miltei päivälleen 35 vuotta sitten, vuonna 1988. Elokuvassa käsitellään tositapahtumia Yhdysvaltain rotusorron kulminaatiopisteessä. Vuonna 1964 tuomittiin myös poliiseja viharikoksista, jotka tehtiin vain ihonvärin tähden. Veri, jota vuodatettiin, on koko ihmiskunnalla yhtä punainen. Saman värinen. Elokuvan dialogi on kerrassaan vaikuttavaa, kuten myös Gene Hackmanin ja Willem Dafoen näyttelijänsuoritukset. Kaikessa koskettavuudessaan on yhtä aikaa järkyttävää, miten ajankohtainen elokuvan sanoma on. Viha vähemmistöjä, kansallisuutta ja ihonväriä kohtaan vain yltyy. Historia toistaa itseään, eikä siinä ole mitään uutta ihmiskunnan taivaan alla. Kuinka kukaan kuvittelee täällä pääsevänsä taivaaseen? Nekin uskovaiset, jotka taivaspaikkaa kiivaimmin julistavat, sortavat usein ihmisoikeuksia yhteisössään, kääntävät selkänsä eri tavoin ajatteleville, hylkäävät oman lihansa ja veren. Yhdysvalloissa mu

Akku hyytyy, minä en

Kuva
Joskus päätin kirjoittaa blogijutun tunnissa. Syntyi teksti Suomen tilasta. Muistaisinpa otsikon, niin löytäisin sen suosta. Nyt aion kirjoittaa blogitekstin kännykällä, jossa on 12 prosenttia akkua jäljellä. Sitten kun se hyytyy, ladataan luuri seuraavan kerran halvan sähkön aikaan huomenna, jolloin aion mennä myös saunaan. Kärpäset ovat jo kuolleet, joten ne eivät voi pörrätä ympärilläni. En usko, että habitukseni myöskään erottuu puberteettihiestä, jota olen nuuhkinut pitkin syksyä. Kunhan nyt koronalta välttyisi ainakin ennen joulua. Tuli tuossa kuvattua neljän ruuhkaa. En ole ehkä maininnut aiemmassa ärsyttävät sanat -julkaisussani, että pop upin lisäksi minua ärsyttää myös termi ruuhkavuodet. Ruuhkaahan tämä koko elämä on. Aina joku haluaa jotain ja jollei halua, vaatii. Minä en anna, ellei huvita. Neuvottelen lisäaikaa tai lamaannun muumioksi. Juuri päätin, että karsin loppuvuodesta yhden työn pois, en jaksa. Käytän tuon ajan ja rahanmenetyksen sohvalla lojuiluun normaalilla hin

Ikuinen lama

Kuva
Tunnen keuhkoissani painon. Olen yskinyt sitkeää limaa sisuksistani jo toistamiseen tänä syksynä, mutta vasta nyt rintaan on pesiytynyt raskas ahdistus. Päätinhän sairausvuoteessa katsoa vihdoin välttelemäni Politiikka-Suomen seitsemännen jakson  Ikuinen lama . Tiesin, että suomalaisen politiikan ja yhteiskunnallisen kehityksen draaman kaarta mustaava jakso painaisi myös mielen matalaksi. En silti osannut odottaa, mitä tekee jo tunnin mittainen dokumentti alkuperäisellä kuva-aineistollaan. Leipäjonot uudelleen silmien edessä, tuntemattomien nuorten hakkaaminen teräskärkisillä maihareilla, vihatun Viinasen joulushoppailun veitsenterävä loppukaneetti, kaikkensa menettäneen perheenisän silhuetti ulosmitatussa kiinteistössä, jonka huoneessa on jäljellä enää toivottomuuden sinetöivä avioerohakemus.  Tämän saman painon rinnassa koin silloin, seuratessani vierestä yhteiskunnan murentumista, jakautumista voittajiin ja häviäjiin. Nyt digitalisaatio jatkaa siitä mihin lama jäi (tätä Noora Vallin

Pelastukoon ken voi

Kuva
Kun on riittävän pitkään toiminut flipperipallona kolmen työn ristipaineessa, alkaa silti tai juuri siksi tuntea jossain kohtaa tarvetta kirjoittaa blogiin. Päässä on lähinnä mustaa puuroa, joten intuitiivinen kirjoittaminen toimii parhaiten. Aloitin sen kolumnilla, varmasti väärä järjestys vailla suodatinta. Jatkan blogilla  jäsentelemättömämmin - ja ah, vailla merkkirajoitusta.  Pelastukoon ken voi syntyi otsikoksi tiedostamattomista syistä (ei nyt kovin pitkälle päästy pelastusveneestä ). Muistan lukeneeni lausahduksen Aku Ankasta jo hyvin nuorena. Olisivatko Tupu, Hupu ja Lupu olleet pulassa? Toisaalta kommentti kuulostaa eniten Aku Ankalta, yhteiskuntamme antisankarilta. Margariinitehtaan epäonninen työntekijä on voittanut inhimillisyydellään joka vuosikymmen lukijoiden sydämet. Siihen harva yritysjohtaja pystyy.  Kupittaan juna-aseman betoniseinä kuvastaa hyvin kirjailijoiden työtilanteen näkymiä. Kuva on toisellakin tavalla ajankohtainen. Vain päivä työkeikkani päätepysäkiltä p

Luokkajako parisuhteissa

Kuva
Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvisen ja

Lukijan aikakausi

Kuva
Luin eilisestä Suomen Kuvalehdestä erinomaisen esseen Vastentahtoinen palvelija (SK 41, 13.10.2023). Sen on kirjoittanut kolmisenkymmentä teosta julkaissut Ville-Juhani Sutinen . Esseessä käsitellään muutosprosessia, jonka nykyistä ristiriitaisuutta Sutinen nimittää lukijan aikakaudeksi. Lukija siis määrittelee, minkälainen kirjallisuus on hyvää, vaatien jopa muutoksia kirjan rakenteeseen. Lukija on se, joka ostaa yhden niistä top sataan kuuluvasta teoksesta, jota edes kirjallisuuden ammattilainen ei tunnista. Esseessä on todella hyviä nostoja, joskin siitä huokuu myös lukijoiden pitäminen jotenkin epäsivistyneenä roskasakkina, jota kirjailija ei halua lähelleen. Niin. Ennen kirjailijat työskentelivät enemmän norsunluutorneistaan, johtuen toki myös sosiaalisen median poissaolosta maailmaa ja ajattelua mullistavista keksinnöistä. Nykyisin kirjailijan pitää olla lähellä lukijoita, jotta myyntiluvut kasvaisivat. Kirjailijoita suositellaan liittymään Instagramiin, ehkä kertomaan kaikesta

Turun kirjamessut ja koko kansan Ike

Kuva
Kokeilenpa nyt suvereenisti yhdistää kirja-arvion ja messuraportin Turun kirjamessujen perjantaista. Lauantaikin piti kokea, mutta ansiokkaasti saalistettu luokkahuonepöpö teki tehtävänsä ja kaatoi minut sänkyyn. Nyt kirjoitan tätä unettomana kuumeessa, joten virheet ja rönsyt sallittakoon. Ensin Ike, koska hän valtasi tilan karismallaan astuessaan saliin.  En malttanut odottaa Iken vapautumista kirjastosta (kolminumeroinen varausjono), joten ennen kirjamessuja tiskasin hänen kanssaan. Olen alkanut kuunnella äänikirjoja tiskatessa, jotta kestän homman paremmin. Kuva on kuitenkin osuvampi näin, Ikestä kansan parissa. Minulla oli kunnia kohdata Ike aiemmassa naapurustossa, eivätkä kohtaamisten tietyt, toki muodollisen ystävälliset tasot jääneet epäselviksi. Sanon tämän täydellä kunnioituksella ja haikeudella! On surullista, miten moni muistaa Iken vain heikkoudestaan naisiin. Eikös se nyt ole aika luonnollista, että ihminen on ihminen? En ole ainut, joka kaipaa Ikeä takaisin päivänpoli

Vaaleanpunaisia asioita

Kuva
Joskus olin auravalokuvauksessa Hengen ja tiedon messuilla. Sain varmaan lipun ilmaiseksi yliopistolta tai jostain yhtä tieteellisestä lähteestä kuin nämä messut. Höpöhöpöä ja humpuukia, moni ajatteli ja sanoi, mutta minua lähtökohtaisesti kiinnostaa aivan kaikki. Miksen siis menisi katsomaan, mitä hengellä ja tiedolla on tarjottavaa.  Messuilla istui kojuissaan yhtä sun toista ennustajaeukkoa ja povaajaa. Oli myös kädestä katsoja ja aurakuvaaja. Löysin hiljattain kuvan, joka minusta otettiin. Ympärilläni säteilivät kaikki sateenkaaren värit, paitsi vaaleanpunainen, rakkauden tai rakastumisen väri. Siksipä kompensoinkin kuvituskuvien puutetta Aurajoen vaaleanpunaisin sävyin.  Värejä oli myös yksi ylimääräinen, musta. Olin juuri selvinnyt vakavasta äkillisestä sairastumisesta, joka entisaikoina olisi johtanut kuolemaan. Muistan kuvaajan hämmästyksen. Lähtökohtainen oletus aina on, että nuori ihminen on terve, eikä mikään menneisyydessä paina riuskaa selkää kumaraan.  Jos menisin auraval