Esmeraldan eetos

Myönnän kiinnostuneeni yhden Italian kuuluisimman kirjailijan Domenico Starnonen tuotannosta osittain siksi, että hänen on huhuttu olevan kirjoittaja Elena Ferrante -salanimen taustalla, tai sitten vaimonsa Anita Rajan . En kuitenkaan olisi löytänyt kirjailijaa ilman  Kirja ja keittiö  -blogia, jossa esitellään ihastuttavasti italialaista kirjallisuutta vuoroin italoherkkujen kera. Menemättä varsin aiheettomiin spekulaatioihin Ferranten henkilöitymästä, jo ensimetreillä Kepponen tuntui olevan kuin Ferranten kynästä. Aah, aaah, tätä lisää, aah.  Tämän vuoden paras lukukokemus Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi.  Mistä Kepposessa on kysymys? Iäkkäämpi ja menestynyt kuvittaja Daniele Mallarico saapuu Napoliin tyttärensä Bettan luo hoitamaan tämän poikaa - omaa lapsenlastaan siis (napolilaisempi tapa kertoa asia vaikeamman kautta?). Vanhemmat lähtevät matkalle ja kontrolloivat vaarin (tytär siis isänsä) hoitamaan varsin pikkuvanhaa ja silti herttaista poikaa Mariota. Tämä osaa es

No niin. Eilen on katsottu vaalimatsi vol. sata. Voi niitä aikoja, kun puolueet tekivät vielä saumatonta konsensuspolitiikkaa käyttämättä pyykkipoikia ja herneitä poliitikkojen nenissä. Huutaminen toisten päälle on nykyisin taitolaji myös toimittajilla. Eilinen Ylen kolmen suurimman puolueen taisto oli silti viihdyttävin tähän asti katsottu keskustelu. Minulla jäi pienpuoluepaneeli väliin migreenin takia, mutta ehkä olisin ollut vielä syvemmässä suossa telkun ääressä. Politiikka vaatii asioihin perehtymistä ja laajaa yleissivistystä. Sitä ei todella kaikilla ehdokkailla ole. Mikäs minä olen suuta paukuttammaan? Olen vain poloinen äänestäjä, joka on onneksi työssäkin päässyt jauhamaan vaaliasiaa aivan toisesta näkökulmasta kuin joskus aiemmin. Nyt kirjoitan tätä blogitekstiä aamulla, koska odotan, milloin on eniten kansaa torilla. Turha minun on sinne mennä pyörimään yksinäisen puliveivarin kanssa, jonka varmaan tunnistan elämäntarinallisine yksityiskohtineen. Journalismi ei saa koskaan

Tässä viime aikoina olen huomannut, että pidän usein sovinistien kirjoittamista kirjoista. En nyt väitä Milan Kunderaa sovinistiksi, mutta ainakin hänen miespuolisissa henkilöhahmoissaan on havaittavissa tietynlaista anteeksipyytelemätöntä käytöstä naissukupuolta kohtaan. Philip Roth taas taitaa olla kohujen puolesta oikeastikin mieskirjailija . Tunnustan myös pitäneeni Lauri Törhösen teoksesta Elämäni banaaninkuorena ( arvio, klik ), vaikken haluaisi pitää mistään Törhöseen liittyvästä. Seuraavana sovinismikirjallisuuden helmenä tahi painajaisena minua odottaakin saamani suositus: Alberto Moravian Minä ja hän , joka on miehen vuoropuhelu peniksensä kanssa. Takuuvarmaa viihdettä vai sielua riipivää masokismia!? No, ihan tälle tasolle ei mennä Kunderan teoksissa, ainakaan lukemissani. Aloitin tämän Elämä on toisaalla (WSOY 1973/2022) -teoksen arvion kirjoittamisen muistaakseni jo viime vuoden puolella. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tässä tekstissä minun piti suoltaa dadavirtaa

Blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa, sillä tietokoneessani on vika. Se ei yhdistä nettiin. En saa siis kuvia koneelta blogiin. Kun taas yritän näpyttää puhelimella kuten nyt, puhelimessani ei ole niitä kuvia, jotka ovat koneella. Mitä siis tehdä? Aivopierahdella vailla kuvia, kuten joskus aiemminkin.  Olen mennyt ostamaan koneeni Gigantista, takuuta on vielä tovi jäljellä. Voitte varmasti kuvitella, mikä kynnys on astua siniseen digimanalaan "palveltavaksi". Todennäköisesti minulle pakkomyydään jotain kolmen sadan euron lisäpalvelua ylikireillä housuilla ja leveällä haara-asennolla. Yritän siis ratkaista vielä itse ongelmaa, johon liittyy DNS-palvelin. Saisinko rannesahan, kiitos.  Tässä kohtaa onkin hyvä pohtia, mikä on blogini nykyinen agenda. Olen jatkanut samalla sekasikiölinjalla alusta lähtien. Mietin, pitäisikö tämän olla selkeämmin jotain "genreä". Toisaalta, genreuskollisuus ei ole tyyliäni. Voiko elämää muutenkaan lokeroida?  Minun piti kirjoittaa tä

Olen käsittelyt blogissani jonkin verran, ehkä enemmänkin, yhteiskunnassa vallitsevaa eriarvoisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota aiheeseen lapsuudesta lähtien ja lukenut myös paljon luokkaeroihin liittyvää kirjallisuutta. Sellaista vain ei ennen 2000-lukua kovin paljon ollut.  Marraskuussa sain vihdoin luetuksi ikuisuuden lukulistalla olleen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007). Sen sisällössä ei ole mitään muuta vanhentunutta kuin KappAhl ja muutamat muut liikkeet, jotka eivät enää palvele keskuudessamme. Kirjassa tuodaan hyvin esille, millaista on eläminen rivien väleissä Suomessa, jossa luokkaa ei näkyvästi alleviivata. Se tekee kiistatta vallitsevan luokkajaon olemassaolon hyväksymisestä vielä vaikeampaa. Kuulut johonkin, joka vaikuttaa kaikessa mitä teet ja miten sinuun suhtaudutaan, mutta aiheesta ei puhuta.  Asuntovaunu: toisille osoitus hyvinvoivaan keskiluokkaan noususta, toisille alaluokkaisen junttiuden symboli? Ennen kun nyt. Luokkajaosta on tullut aih

Ukrainan sota syttyi tasan vuosi sitten, oikeastaan jo vuonna 2014. Mutta varsinainen Venäjän aloittama hyökkäyssota 24.2.2022. En ollut osoittamassa mieltä, mutta näidenkin tapahtumien suhteen olen ollut välittämässä tietoa. Arvostan sitä tässä maailmanajassa vielä enemmän kuin joskus olisin voinut kuvitella. Ja siltikin, alitajuntako sen tiesi: teininä ottamani tatuointi, joka näyttää nykyisin linnakundin tekemältä, on viestinviejän symboli. Disinformaatio, se on nykyisin yksi sodankäynnin välineistä. On toki ollut yhtä kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Vihollisesta keksitään uskomattomia väitteitä, niitä painetaan perhepotretteihin, mieliin ja julisteisiin. Mutta someaikakausi on tehnyt tästä kaikesta väkevämpää. Ihmisten kyvyttömyys lähdekritiikkiin. On todella pelottavaa, kun hyväntahtoiset sinisilmät jakavat Facebookiin MV-lehden "totuuksia" maailmasta. Tapahtuuko ihmiskunnan rappio aivosoluissa? Vastaus on kyllä, jos mietin omaa kehitystäni. Onneksi älykännykkäeläm

En muista koska olisin ollut viimeksi penkkariyleisössä. Tänään se toteutui. Saihan show´sta ihmeellisen piristysruiskeen harmaan tammikuun masennuttamaan mielentilaan.  Omaa abivuottani en halua edes muistella, sillä se tuntuu lähinnä ylähuuleen pakkasessa tarttuneelta viiksiliimalta. Meillä nimittäin oli rekan teemana amis ja asiaankuuluvasti kaikilla oli naamiaisliikkeestä ostetut amisviikset. Kova pakkanen muutti ilon pitkäksi itkuksi. Terminaaliin mennessä (ainakin rannikolla kaikki lähtevät aina abiristeilylle) tyttöabit (silloin kaikki olivat yleisesti tyttöjä tai poikia) olivat tehneet kaikkensa irrottaakseen pakkasessa huuliin jäätyneet tekoviikset. Meillä kaikilla oli punainen rohtunut iho, mutta ilo Linda-siiderin johdosta ylimmillään. Tai jonkin muun ajankohtaisen juoman. Olisiko ollut Elephant Beeria ja Karhu kolmosta camping-majan etkoissa. Ja jotain ällömakeaa likööriä rekassa.  Olemmeko samaa mieltä? Abiristeilyllä sitten yksi meistä luuli olevansa supermies ja hyppäsi