Esmeraldan eetos

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on näi

Löysin vanhoja kuvia vuodelta 2009, joita en todellakaan saisi jäädä nyt pläräämään, saati kirjoittamaan niistä blogiin. Näin huomaan kuitenkin tekeväni. Vierailin tuona vuonna Münchenissa, varsin kiehtovassa ja kulinaarisessakin kaupungissa, jolla on raskas historia. Kuten nyt koko Saksalla. Koska matkaan liittyi synttärijuhlinta, vain osa porukasta lähti masentumaan Dachaun keskitysleirille. Minä kuuluin tietysti heihin.  Paikalla oli myös saksalainen koululuokka, ehkä kuului jopa opetussuunnitelmaan tehdä vierailu Konzentrationslagerille . Osa teineistä räki siihen aikaan (ehkä vieläkin) tuttuun tapaan kivetykselle keskellä rinkiä, mutta kyllä siellä myös monen oppilaan puntti tutisi. Saksa on tehnyt merkittävää työtä menneisyyden työstämisen eteen, paljon enemmän kuin monet muut maat. Vaikkapa Belgia, syytä olisi katsella peruutuspeiliin etenkin siirtomaapolitiikan suhteen.  Se mikä Dachaussa oli erityisen karmivaa, on paikan tunnelma ja sijainti keskellä pittoreskia kyläasutusta.

Tiedättekö, mikä on pisimpään roikkunut blogikirjoitukseni? Se on kahden vuoden takainen juttu Paaskunnanpuistosta eli käytännössä Paaskunnan kalliosta, josta näkee Turun ylle. Yllätänkin teidät tiedolla, että tämä kirjoitus ei edelleenkään ole se alkuperäinen - en nimittäin ole löytänyt muistikuvissani kruunun mallista kivikaiverrusta, jota tälläkin lenkillä etsin. Ehkä näin vain unta, mutta luonteeltani en ole luovuttaja.  Paaskunnanpuisto on kuulunut Paaskunnan kartanon maihin, alla kulkee historiallinen Kuninkaantie. Nykyisin taitaa kyse olla Hämeen valtatiestä. Helpoiten paikalle pääsee toiselta puolelta yllä olevan kuvan pöpeliköstä Haapatieltä.  Usein täällä saa olla täysin rauhassa. Tässä paikassa on jotain kiehtovaa, tietyssä valossa jopa maagista. Kirjoitan enemmän lopulliseen juttuun, jos se jonain armon vuonna valmistuu.  Pidän paikoista, josta näkee kauas. Turkua ympäröi seitsemän kukkulaa. Kun laajentaa skaalaa, päästään paljon suurempiin lukemiin.  Näin pitkä oli instast

Näemmä kirjoitan sittenkin Suomen hypetetyimmän dekkaristin Satu Rämön trilogiasta, josta olemme nyt saaneet nauttia tai rämpiä läpi kaksi osaa. Ensin ajattelin, etten halua tarttua arviomielessä niiden kirjailijoiden teoksiin, jotka saavat muutenkin laajaa näkyvyyttä kaikkialla. Puhumattakaan siitä, miten kärsin blogien että Instagramin kirjagramin keskittymisestä vain uutuuskirjallisuuteen. Minua kuitenkin kiehtoo kaksijakoinen suhtautuminen Rämön teoksiin. Toisaalta, ainahan mielipiteet jakautuvat. Myönnän silti Hildurin  (WSOY 2022) jälkeen  (jonka luin jo viime vuoden kesällä) ihmetelleeni, mikä tässä on tehnyt tästä Suomen suosituimman kirjan.  Teos oli ihan sujuva, se eteni. Kaksosten katoaminen oli täky, joka sai lukemaan kirjan loppuun. Pettymys oli suuri, kun jo puolessa välissä tajusin, että tämä asia selviää vasta kolmannessa osassa. Kuinka paljon se on tietoinen valinta, sitä minä olen toki väärä ihminen analysoimaan. Mutta tämä yhdistettynä heti muotoiltuun trilogiapaket

Suuri ja mahtava kirppispostaus on jäänyt roikkumaan, sillä asiat jäävät kuuluisasti...roikkumaan? Nyt kuitenkin megaluokan järkytysuutinen aktivoi minut kirjoittamaan kirpputorikirjoituksen. Minähän nyin aivan epätoivoisena viime sunnuntaina lempikirppikseni Kirppiskeskus Hassisen ovea. Olin varustautunut kunnon kirppisralliin juoksulenkin päätteeksi, jolloin olisin voinut lisätä myös kirppiksille ominaista nihkeyttä vaaterekkien viidakkoon. Turha toivo! Kirppis oli sulkenut ovensa lopullisesti vain muutamaa päivää ennen.  Niin monet hyvät löydöt tein Hassiselta, usein sain myös ilmaiset huutonaurut. En tästä opuksesta sentään, mutta vaikkapa ylihinnoitellusta avatusta kokistölkistä ja nukkaisesta haarakiilabodysta neppareilla. Vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ihmiset pistivät myyntiin.  Tiesin kyllä, että Hassinen suljetaan jossain vaiheessa, alueelle kun on tulossa rakennustyömaa. Uusia kerrostaloja, joiden alta lanataan ilmeisesti koko teollisuushallikortteli. Niitä rakennuksia

Rakkaani ei tuota puhetta (Avain 2023) on ontuvasta ja järkyttävän todenperäisestä otsikosta huolimatta - juuri siksi - lukemisen arvoinen terapiateos. Päiväkirjamainen "tapauskertomus" tuo esiin, miten koko perheen elämä tuhoutuu yhden sairastuessa vakavasti. Kirjailijan mies on saanut aivoinfarktin 46-vuotiaana, ja se oli sitten siinä. Elämä, vaikka eloon jäinkin. Täällä teoksen nimi voisi olla: Rakkaani ei tuota energiaa.  Lainasin kirjan, koska omaishoitajan kokemus jää usein paitsioon kaikkialla. Yhteiskunnassa vallitsee myös oletus, että omaishoito on ylevä valinta. Tosiasiassa suurin osa varmasti harkitsee jossain vaiheessa eroa. Siinä ei ole mitään hienoa, että sairas menettää terveytensä, omaishoitajakin elämänsä, perhe kaiken. On myös ihmisiä, jotka sairastuvat tai jäävät omaishoitajiksi niin nuorina, etteivät ehdi perhettä perustaa. Koko tukijärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti sille, että omaishoitaja on jo iäkäs, perhe on tukemassa ja oletusarvo on muussa kuin

Jälleen syyllistyn kirjapostaukseen lukematta opusta vielä loppuun. Ei auttanut, vaikka luin Tommi Liimatan Serkkuteoriaa aamukahdesta neljään, en silti saanut kiehtovien aiheiden sarjatulta päätökseen. Mutta mietin kyllä takuulla aina, kuinka Liimatta pesi vauvansa kakkapyllyä Sagrada Familian edessä Evian-lähdevedellä. Koska parasta meidän lapselle.  Kuinka tällaiseen tapahtumaan on päästy Ankkalinna- ja autostereoanalyysin jälkeen? Sen loistavan kysymyksen, koska saamme kirjallisuuskaanoniimme perussuomalaisen romaanin? Ellei Seitsemän veljestä sitä jo ollut. En ole lukenut, eikä valitettavasti kiinnosta vieläkään. Mutta Ryysyrannan Joosepin sentään aloitin.  Liimatan teoksessa on viehättävää, ettei siinä tavallaan ole päätä eikä häntää. Vain punaisen langan korvaava c-kasetin ruskea magneettinauha, jonka kemiallisen koostumuksen hän tuntee itseäni paremmin. Mutta tiedän kyllä, mitä on kuunnella ovikellon soittoa, koiran haukuntaa ja äidin huutoa Bon Jovin kanssa samalla äänitetyllä