Kirjoittaja kirjoittaa

Viime aikoina on puhuttu paljon tavoitteellisen kirjoittamisen edellytyksistä. Usein se on rikas puoliso, etuoikeutettu työasema ja sellainen työ, josta ylipäätään on mahdollista saada vaikkapa monen kuukauden tauko, ilman että menettää työpaikkansa. 

Tässä kärpäsen suristessa vasten kahvikuppiani harvinaisesti kirjoitan vapaapäivänä - toimenpide, jolle ei ole minkäänlaisia paukkuja normiarjessa. Olen jo sanonut sanottavani töissä. Onhan se jotenkin sairasta, että näitä rahoja pitäisi sitten säästää kirjoittamiseen, jota mistään muualta ei tueta. Teet sen palkattomasti omalla ajalla. Vasta kymmenen menestyskirjaa kirjoittanut alkaa saada jotain ennakkoa, ja olisikohan joku Sofi Oksanen maamme harvoja täysin kirjallisuudella eläviä ihmisiä. Hänkin kirjoittaa Suomen Kuvalehteen, kuten moni kirjailija johonkin lehteen. Tai pitää kirjoituskursseja, joihin hyvissä työpaikoissa olevilla milleniaaleilla on varaa osallistua. Itseäni ei nämä kerhot kiinnosta siitäkään huolimatta ja juuri siksi, että niissä pyörii kustannusalan väkeä poimimassa kermaa kakusta. En halua olla osa tällaista. 

Siksi en olekaan. Minulla ei ole oikeastaan enää motivaatiota kirjoittaa pitkälle edenneitä kirjoja julkaistavaksi, paitsi apurahallinen toki on pakko tehdä. Mutta kaikki muu saa puolestani jäädä. Voin kyllä kirjoittaa kirjat valmiiksi omalla tavallani ja pitää ne itselläni, vaikka samaan aikaan olisi toki kiinnostava tietää, mitä joku niistä sanoo. En silti jaksa sitä kustannuslimboa, joka parhaimmillaan voisi toki olla hedelmällistä. Minulla ei ole sellaiseen varaa. 

Niinpä, lupaan printata kaikki käsikirjoitukseni kasoiksi, kuten olen tehnytkin. Joku voi ne joskus löytää ja tehdä niille mitä haluaa. Huomaan ehkä näin sanoessani olevani selvästi innostunut August Pyölniitusta, jonka kirjoja olen viime aikoina lukenut. Hän ei koskaan tuonut esiin omaa kirjoittamistaan, vaan vasta kuoleman jälkeen mökin aarreaitta avautui. 

Pidän kirjoittamista enemmän vuoropuheluna muiden asioiden kanssa kuin maailman. En myöskään tule sanomaan, että kirjoittaminen on tapa elää, vaikka se onkin. Kirjoittamisessa ei ole toisaalta mitään maagista, se on pahimmassa tapauksessa taloudellista tekstin tuottamista, joka typistää elämänmahdollisuuksia. Joillain se typistää myös kykyä luovaan tarinankerrontaan. Tunnistan toimittajakielen ja suren, miten yksioikoiseen suuntaan se on kehittynyt. Sitä tietenkin selittää kiire, mutta myös se, että koulutettuja toimittajia on opetettu kirjoittamaan.  

Toimittajan työ on yksi niitä harvoja, joihin ei kuitenkaan tarvita koulutusta. Riittää, että osaa kirjoittaa (nopeasti) ja on kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista pintaa syvemmältä. Kaikki eivät ole, mutta lukijatkin lukevat eniten niin sanottuja kevyitä aiheita. Ei niiden kirjoittaminen ole yhtään vähäpätöisempää. Joissain toimituksissa kuitenkin rankataan toimittajia sen mukaan, mitkä ovat heidän suuntautumisalansa, taustansa tai statuksensa palkan- tai palkkionsaajina. Joissain paikoissa tehdään hyvin selväksi, että freelancer ei kuulu "aitojen toimittajien" joukkoon. Nämä ihmiset osoittavat suhtautumisellaan vain oman naurettavan pienuutensa. 

Itse olen tehnyt molemmilla puolilla "leiriä" töitä, enkä näe minkäänlaista eroa työn merkittävyydessä. Usein freelancereiden juttuja luetaan eniten, koska ehkä ne edustavat myös useammin niin sanottua featurejournalismia. Saattaa olla myös tekstin laatua lisäävää, ettei tarvitse kuunnella pikkumaista nahistelua tai pelätä yt-neuvotteluja meluisassa avokonttorissa. Siihen päälle soittaa vielä jantunen, joka kokee tulleensa kaupungissa väärinkohdelluksi. Niinhän me kaikki. 

En tiedä, tulenko ensi vuonna kirjoittamaan lainkaan. Tietenkin tätä blogia ja päiväkirjaa, mutta olen alkanut kyllästyä kirjoittavien ihmisten maailmaan. Jäätävää besserwisseröintiä, mielensä pahoittamista, milleniaalitraumatilitystä, nokittelua ja kuplautumista. Tuntuu, että kaikki kopioivat toisiaan tai jotain oletettua ilmiötä, jota kuuluu seurata kuin uskonnollista johtajaa. 

Judas Priestin Rob Halford oli sellainen. 

En väitä olevani yhtään sen parempi, olen vain musteenpisara valtameressä. Minulla ei ole tavoitteita, vaikka elämä itsessään on tavoite. Pidän vain tämän kafkamaisen genren seuraamisesta eri vinkkeleistä. Kaipaan yhä useammin hernekeittopurkin latomista pyramidiksi. Sitäkään ei saa kaupan alalla työntekijät tehdä, vaan firmojen konsulentit hoitavat sen ostetulle mainospaikalle. Useammin kyse on hyllynpäädystä kuin Aku Ankan pyramidista, mutta kun näkee työelämän margariinitehtaana, on helpompi jäsentää sen muutoksia. 

Joskus näin unta, että kävelin keskellä öistä pimeyttä kohti Raision tehdasta. Kuljin ramppia alas, josta aukeni iso liukuovi tehtaaseen. Sisältä kajasti valo kuin yhdessä lempitaulussani Yökahvila Arles´ssa, jossa sininen ja keltainen vuoropuhelevat värejään. 

Värin tunnustaminen onkin se asia, joista lukija usein kirjoittajaa syyttää. Toimittajat ovat vihervassareita ja varmaan kaikki kirjailijatkin, joiden teokset julkaistaan. Paitsi Keskisarja ehti julkaista jo ennen PS-saagaa. Luin hänen kirjansa Kyllikki Saaresta, enkä innostunut siitä niin paljon, luin siis sen muistaakseni ennen tietoani poliittisesta jäsenyydestä. Jolla ei ole minuun minkäänlaista vaikutusta lukiessa tekstiä, paitsi toki lähdekriittinen. Riippuu kontekstista. 

Nyt kuitenkin luin verrokiksi Puolustusvoimien entisen ylivääpelin (tai on hän varmaan vieläkin) Jukka Kyöstin teoksen Kyllikki Saaresta. Tai oikeammin kuuntelin. Tiesin odottaa laatua, koska Kyöstin aiempikin tuotanto on ollut tasokasta. Paljastuksia suohaudasta oli Kyöstin ansioitunut projekti eläköitymisen myötä, ja hän saikin ehkä taustansa ansiosta kaikki KRP:n aineistot tietokoneella eteensä. 

Uskon, että Kyllikki Saaren murhasta ja sen mahdollisista tekijöistä on nyt miltei kaikki kerrottu, tekijän ollessa kateissa. Yrittäkää nyt muistaa, ettei pappi voi olla syyllinen, vaikka tämä nuoriin naisiin olikin mieltynyt. Aikalinja jo sen todistaa. Teoksesta käy myös ilmi, etteivät kaikki Keskisarjan teoksessa kerrotut asiat pidä paikkansa. Mutta se ei ole Keskisarjan vika, vaan sen, että tarinat ovat niin paljon eläneet ja muuttaneet muotoaan. 

En tiedä, miksei Kyllikki Saari true crime -tarinana ole aiemmin herättänyt minussa sellaista kiinnostusta kuin moni muu rikos Suomessa. Kyllikin hauta kuitenkin on oikea turistikohde, kuten Bodominjärvikin. Tästäkin kuuntelin juhannuksena hyvän kirjan. Minulla on ammatilliset syyt kuunnella ja lukea tämän alan teoksia. Helinä Häkkäsen Profiloijan kuuntelin myös hiljattain. En enää edes muista, mitä en olisi kuunnellut. Joistain on saanut todella hyviä ahaa-elämyksiä. Aiemmin en ollut yhtään kiinnostunut tästä formaatista, joka usein yllättää laadullaan. Ihmiset ovat kuitenkin aina kaihtaneet näitä aiheita, vaikka samaan aikaan ne kiehtovat. 

Se on aina niin, että jaetaan hyviin ja huonompiin. Ja se huonoin usein kiinnostaa eniten. Hyvät ovat tästä pahoillaan, ja pitävät huonompaa alempana kulttuurina. Mutta silloin kulttuurista keskustellaan. Se on saavutus tässä maassa. Se ei kuitenkaan ole, että joutuessa kaltoinkohtelun tai rikoksen uhriksi, ihmisestä tulee "huono", osa "törkykirjallisuutta". Silloin on helpoin unohtua. Etenkin uhrien omaisten asemassa. Olla hiljaa ja odottaa, että elämä joskus seuraavassa todellisuudessa levittäytyisi oikeudenmukaisempana eteen. 

Juhannus. Kukko löytyi ruusupuskasta eilen. 

Kesän kohokohta on ollut Dr. Alban ja E-type Allsång på Skansenilla. Se osoittaa, että minunkin kokemalla korkeakulttuurilla on paikkansa Ruotsin televisiossa, ei vain sittemmin tuhopoltetun diskon tahmeisen sirpaleisella lattialla. 

Minun piti lähteä Salon Veturitalliin katsomaan Erika Adamssonin näyttely, sekä kiertämään kirpputoreja. Ajatelkaa, että minulla on tällaiseen vapaapäivänä nykyisin energiaa. Sitä se työsuhde teettää, kun ei tarvitse, anteeksi ranskani, perse ruvella takoa. Mutta unohdin, että Salossa on nyt herättäjäjuhlat. Valo ikkunasta heijastuu tänne asti, mutta onko se sittenkin peräisin 20 000 karavaanarin autosta? Mene ja tiedä, toisaalta olisi kiinnostavaa nähdä nekin karkelot. Toinen kerta, ja Kuiron banaanileivos päälle. 

Hyvää heinäkuuta ja lomaa kaikille, joilla sellainen on! Lopuksi muutama kuva juoksulenkiltä eli löntystelyltä, mistäpä muualta kuin pronssikautisten hautakumpujen lähettyviltä. 

Joku oli jättänyt heinikkoon pitsitäkin ja vesipullon. Oliko noro yllättänyt, vai joutuiko henkilö rikoksen uhriksi? Tällaisia mietteitä tulee aivan liikaa aiemmin esiteltyjen kirjojen jälkeen. 

Komosten kummut eivät ole hautakumpuja, vaikka ne siltä näyttävätkin. Muinaismuistoalue kuitenkin. 

Vastarannalle rakentuu massiivinen Halisten varavesilaitos. Siellä oli portinvartijana komea punarintainen fasaani, joka kävi vuoropuhelua minun ja ketun kanssa. 

Vielä en ole Aurajoessa uinut tänä kesänä, mutta talviturkki lähti Littoistenjärvessä muutama päivä sitten. Heinäkuussa se on ennätys. Katsotaan, koska mereen asti ennättää. Minua ei haittaa yhtään viileämpi kesä, mutta ravintoloitsijoita käy sääliksi. 

P.S. Milleniaalitraumatilityksestä herneen nenään vetäjille suositelen lukemaan loistavan teoksen Vuorten laulu. Kesä-heinäkuun parhaat kirjat ovat alla:

Tästä kirjoitin arvion instaan. Koska siellä olisi hyvä löytää tämänlaista kirjallisuutta enemmän. Loistava teos, joka pohjautuu kirjailijan väitöskirjaan ja Suomen historian mustaan aukkoon.  

Tämä taas on erinomainen luettavaksi juuri edellisen jälkeen. Upeaa tarinankerrontaa, olin niin kaivannut tätä tunnetta, että unohdan kaiken muun. Tuo hienosti esiin lapsen näkökulman, joka ei vielä ymmärrä sodassa tramatisoituneita vanhempiaan. 

Hermoihin tämäkin liittyy, ja edellisten jälkeen saattaa kaivata pientä hermolepuutusta. Nautin!