Esmeraldan eetos

  Varmaan yksi epäsuomalaisin suomalainen on Jorma Uotinen. Silti aina yhtä ylpeä juuristaan Porissa, jota Turussa saa luvan symboloida Varissuo. Yhtä räikeä kontrasti on elinympäristössään on ollut Jorma, jo nuoresta pitäen taiteilija. Hän ei välittänyt kiusaajista, vaan kulki omaa catwalkiaan pitkin Porista Pariisiin.  On harvinaista, että opettajat koulussakin suhtautuivat myötämielisesti Jormaan ymmärtäen tämän erityislaatuisuuden. Miten moni olisi unohtanut tyylinsä ja haaveensa, tukahduttanut ne betoninharmaaseen massaan, mutta Jorma teki toisin. Hän saavutti kaikki työelämän unelmansa ja enemmänkin, suhtautuen silti aina nöyrästi vastoinkäymisiin. Jorma on ollut minulle usein esikuva, myönnettäköön, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seurauksena. Vasta silloin hänestä tuli niin sanottu kansanmies, jota on helppo lähestyä. En valitettavasti ole tehnyt niin, mutta Jorman kanssa joisin kernaasti samppanjaa jossain hänen vakiokahviloissaan, mieluiten toki Pariisissa. Muista...

Joskus viime vuonna tein harvinaisen päätöksen. Lähdin kameran kanssa ulos kävelemään. Yleensä juoksen tätä reittiä, ja saatan kännykällä kuvata jonkin muka ainutlaatuisen auringonlaskun Kuuvuorelta, jotka eivät mitenkään eroa toisistaan. Nyt huomaan järkkärin säätöjen olleen aivan pielessä, mutta minua masentavat elämässä suuremmat asiat.  Mietin heitä, jotka astelevat sillalla synkemmissä vesissä.  Maailma on heidän, jotka ajavat katkoviivaa pitkin.  Rakastan liikenteen kuvaamista. En tiedä, mikä siinä on. Verenperintökö? Olen niin kaukana autoihmisestä kuin voi ja olla. Auto on minulle väline, jolla matkustetaan paikasta A paikkaan B - jos on aivan pakko. Yleensä käytän bussia, pyörää tai apostolinkyytiä.  Parempi silta kuvata on Turun rautaesirippu, joka siintää tuolla Tyksin T-sairaalan takana. Ennen sen ympärillä oli Kupittaan Saven tehdas Kallenkuljun hiekkakuopat. Nyt vain hälinää, pahoinvoivia ihmisiä ja liikennettä. Eivätpä tehtaan olot kyllä Kupittaan Save...

Myönnän kiinnostuneeni yhden Italian kuuluisimman kirjailijan Domenico Starnonen tuotannosta osittain siksi, että hänen on huhuttu olevan kirjoittaja Elena Ferrante -salanimen taustalla, tai sitten vaimonsa Anita Rajan . En kuitenkaan olisi löytänyt kirjailijaa ilman  Kirja ja keittiö  -blogia, jossa esitellään ihastuttavasti italialaista kirjallisuutta vuoroin italoherkkujen kera. Menemättä varsin aiheettomiin spekulaatioihin Ferranten henkilöitymästä, jo ensimetreillä Kepponen tuntui olevan kuin Ferranten kynästä. Aah, aaah, tätä lisää, aah.  Tämän vuoden paras lukukokemus Elena Ferranten Hylkäämisen päivien lisäksi.  Mistä Kepposessa on kysymys? Iäkkäämpi ja menestynyt kuvittaja Daniele Mallarico saapuu Napoliin tyttärensä Bettan luo hoitamaan tämän poikaa - omaa lapsenlastaan siis (napolilaisempi tapa kertoa asia vaikeamman kautta?). Vanhemmat lähtevät matkalle ja kontrolloivat vaarin (tytär siis isänsä) hoitamaan varsin pikkuvanhaa ja silti herttaista poikaa Ma...

Näemmä olen siirtänyt kymmenittäin kuvia tiedostoon, jonka tarkoitus on sisältää kuvia myöhempiin blogijuttuihin. En vain koskaan kirjoita niitä. Havaitessani kuvat muistan kyllä hyvin, mitä olen ajatellut. Ei kuvaaminen koskaan ole turhaa, mutta voisi kyllä itseltä kysyä, tarvitseeko joka kohteesta ottaa niin monta otosta. Kuitenkin mummelina katson todennäköisesti vain niitä albumeita, joissa olin alle 27-vuotias.  Siltä ajalta ovat peräisin viimeiset paperikuvat. Ellei hääalbumia lasketa mukaan. Epäilen vahvasti, että kukaan palaa kovin usein digitaalisten tiedostojen äärelle. Kuvien pläräys sukulointiseurassa koneelta saattaisi tuntua pikemminkin moukkamaiselta (toisaalta onko TV.n huudatus kahvipöydässä sitä yhtään vähempää?), kun taas albumia konkreettisesti selatessa tapahtuma toimii seurallisena ja yhteisenä tarinankirvoittaja. Onko näin? En tiedä. Ehkä vain hiihdän perässä kehityksestä, kuten aina.  No, ei mennä syviin vesiin, mennään Littoistenjärvelle. Minulle monin...

Pika-analyysi: Alaston salissa (2022, Esmeralda, miltei Lypyrtissä, Anna Domino-keksi). Intro: Luin Volter Kilven legendaarisen paksua ja puuduttavaa, mutta upean kielenrikasta armonlahjaa Alastalon salissa (1933) aiemman lupaukseni mukaan kaksi tuntia ja julkaisen näin hartaasti odotetun pika-analyysin Alaston salissa. Tämän luettuanne tiedätte, mistä kaikessa on kysymys.  Asiaan: Aloitamme kysymyksellä, joka on lausuttu Kustavin kirkossa Volter Kilven teoksen ilmestymisvuonna 1933 sekä teoksen esipuheessa: "Ihminen, sinä syntymähetkesi ja kuolemanpäiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka? " Nukahdettuaan, herättyään ja huomattuaan lehterin penkiltä tiet...

Napolilaista älämölöä, liikennetorvien toitotusta ja Pompeijin rumpujen pärinää! Vesuviuksen purkaus, parit Lacryma Christit ja liihottelua pitkin kujia hallitsemattomalla italopassionella! Pavarottin laulua päälle ja jonkun käytetyt kalsarit! Toisin sanoen: olen vihdoin saanut Elena Ferranten Napoli-sarjan luettua!  Suren, että jo nyt, puolentoista vuoden venytyksen jälkeen, minulla ei ole enää tätä sarjaa uudelleen luettavana, samanlaisena, täydellisenä mysteerinä kuten Napoli ja ystävyys, ihmisyyden syvimmät sopukat ja rikokset, jotka eivät vanhene koskaan. Olisin niin kovasti halunnut tätä vielä ahmia, vielä hetken miettiä turhia sivuseikkoja kirjailijan todellisesta henkilöllisyydestä, vielä yhden illan mainita sängyssä: yksi luku vielä. Mutta nyt tämä kaikki on ohi. Jäljellä on vain Elena Ferranten koko lopputuotanto, sen jokainen osa ja opus.  Tunnistaako joku kirjanmerkkini lieskan alkuperän? Miten loistavasti se sopiikaan juuri Napoli-sarjan väliin. Lieskan alkuperän...

Kuriton liha kaipaa ruoskaa. Ilmeisesti. Painitteko muut itsenne työllistäjät tai luovat kirjoittajat (tällähän harvemmin työllistää itsensä) aloittamisen vaikeudesta? Vaikka innostaisi, jopa tietäisitte mistä aloittaisi? Minä kaipaan selvästi treenausta tämän itsekurini kanssa, myös tyhjenevien pullapitkopussien näkökulmasta. Luulin olevani järkevä, ambitiossani kaikin puolin edistyvä. Mutta istun ja katson pihaa, noroa ikkunalasissa. Silmät puhkovaa led-poroa naapurin pihalla. Mietin ja kysyn itseltäni, miksi. Vastauksen kai muistatte, sipsi. Viimeisen vuoden yksi voimakkaimmista taide-elämyksistäni taulun äärellä. Sopii mainiosti taustoittamaan tätä kirjoitusta. Päiviö Pyöttiälä , Ikkunat sivilisaatioon (1970), öljy kankaalle. Turun taidemuseon taidehankinta:  Kertokaa siis minulle keinot ruoskia istumapakaroita riittävän kurittavasti, muttei kuitenkaan työtehoa heikentävästi. Tällä hetkellä olen vain takertunut ajatukseen "luovuus tarvitsee luppoaikaa" ja toteutan ete...