Esmeraldan eetos

Olen jo tehnyt muistokirjoituksen lankapuhelimelle , enkä haluaisi joutua näppäilemään itkuvirttä myös postilaitoksellemme. Sellainen kuitenkin ilmestyi päähäni välittömästi suru-uutisen jälkeen: Turun viimeinen palveleva postikeskus lakkautetaan . Sama tragedia koskee monia muitakin Suomen kaupunkeja. Paikallissanomia mukaillen Turun postitalo kesti talvisodan pommitukset, muttei kirjejakelun näivettymistä ja tiedonkulun lähes kokonaisvaltaista digitalisaatiota.  Vanhat kuvat Postimuseon nettisivuilta: postimuseo.fi. Myönnänhän minä sen itsekin - jopa minä vannoutunut paperisanomalehden tilaaja käytän postin pakettiautomaattia. Tänä vuonna unohdin kirjoittaa joulukortitkin ja näin ollen tukea keltaisten pömpelien toimintaa. Kun näin tekee tai jättää tekemättä noin kolme miljoonaa suomalaista, alkaa olla turha pitää puuvenettä passissa laiturissa. Postihan kuljetettiin veneyhteydellä Ruotsiin 1600-luvulla ja piiiitkään sen jälkeen. Parempi irrottaa köysi ja jättää pursi oman onnens...

Jokaisella meistä on varmasti jonkinlainen kokemus työnhausta. Vaikka olisit syntynyt keskelle perheyritystä, ei ainakaan meidän luokalla TET-harjoittelupaikkaa saanut etsiä turvaetäisyydeltä omien sukulaisten hoivista. Tarkoituksenahan on edelleen oppia itsenäisen työnhaun ja työssä pärjäämisen ensiaskeleet. Parhaassa tapauksessa luoda jopa pysyvämpi suhde kyseiseen työpaikkaan.  Työmarkkinat ovat aika erilaiset tällä vuosituhannella kuin tuona ysärivuonna, jolloin hinnoittelin naulaimia ja kärräsin esimiehen tissikuvioisia kahvikuppeja toimistosta tiskialtaaseen. Sain jokaisen kesätyöpaikan ja ensimmäiset varsinaiset työpaikkani joko marssimalla "johdon puheille" tai soittamalla kera rehellisen kysymyksen: Onko teillä tarvetta hyvälle työntekijälle? Vain kahdesta liikeestä sain kuulla epäasiallisen vastauksen. Toista liikettä ei ole enää olemassa, toisen omistaja taas on tätä nykyä vartijoiden, liikkeenharjoittajien ja tavallisten kansalaisten hyvin tuntema murheenkryyn...

Käykö muille kirjoittaville ihmissieluille näin, että jostain alitajunnan uumenista kumpuaa otsikko, joka ei jätä rauhaan? Yleensä se tapahtuu keskellä yötä, juuri kun olisi törkeää herättää toinen turvallisesta sikiöasennosta (huom, kuorsaus ei ole tässä kohtaa vielä alkanut). Lopulta, yön ja kaiken arkivelvollisuuden jälkeen, otsikko on pakko kirjoittaa tabula rasaan. Otsikon alle ilmestyy tekstiä, vaikkei yhtään tiedä vielä näppäilyn alussa, mitä tuleva höpötys tulee pitämään sisällään. Tai mitä koko otsikko edes tarkoittaa. Ehkä tätä kutsutaan inspiraatioksi, tai ainakin luovuuden epätoivoiseksi pyristelyksi keskellä arjen kuralätäkköä (näillä helteillä hiekkakuoppaa). Jos sieltä jotenkin onnistuu hilautumaan kuivalle maalle (tai aaah, kostealle keitaalle), edessä on riemunkiljahdusten jälkeen elämän lait toteava piikkilanka-aita. Staattisena, jylhänä, ahdistavana. Sillä näet, että aidan toisella puolella on jotakin, jonne sinun on päästävä. Muuri olisi ehkä armollisempi peittä...