Esmeraldan eetos

Jonkin verran olen nähnyt hypetystä vastikään suomennettuun Olivia Laingin Yksinäisten kaupunki - tutkimusmatka yksinolon taiteeseen liittyen. Kiinnostuin teoksesta itsekin jo otsikon puolesta, olenhan aina tuntenut olevani kaikkialla ulkopuolinen. Sitä voidaan pitää myös yksinäisyyden yhtenä tunteena. Usein syyn nähdään löytyvän yksilöstä, vaikka etenkin Laing tuo näkyviin ongelmat yhteiskunnan rakenteessa. Länsimainen yhteiskunta suorastaan ruokkii eriytymistä, ulkopuolisuuden tunteen kehittymistä ja sitä kuuluisaa yksinäisyyttä. Se tapa, jolla Laing tuo tämän teoksessaan näkyviin, on parempi jättää tähän erittelemättä. Silloin kaikki eivät ehkä lukisi kirjaa, vaikka ehdottomasti kannattaa.   Usein pelkään esseemäisten teosten olevan liian tekotaiteellisia tai ärsyttävän trendikkäitä, jotenkin kieleltään liikaa eri lukijakuntiin rajaa tekeviä. Tämä oli kuitenkin harvinaisen älykäs, inhimillinen ja upeasti asioita yhteen nivoava teos. Sortumatta liialliseen akateemisuuteen, vaikk...

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos . Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä. Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi . On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on. Kuva: Hertta Kustannus Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia ...

Aurinkoisena sunnuntaiaamuna en jaksaisi kirjoittaa koronasta, vaikka se hallitsee tavalla tai toisella päivittäistä elämää. Silti on pakko hieman avautua. Kotona yritämme olla ruotimatta näitä asioita liikaa. Olemme vähentäneet uutisten seuraamista huomattuamme, miten merkittävästi yksi kymmenminuuttinen voi latistaa loppuillan tunnelman ja viedä ajatukset positiivisista negatiivisiin. Parasta onkin, jos voi olla koko viikonlopun kotona siten, että kaappi on täynnä ruokaa ja naapurit ovat mökeillään tai koko päivän kestävillä shoppailukierroksillaan. Tuntuu, että korona vaikuttaa hyvin eri tavoin ihmisten elämään. Toiset jatkavat lähes kuten ennenkin. Tunnustan olevani itse enemmän  kyttääjä kuin slarvi . Ehkä meilläkin olisi erilaista, jollei mieheni kuuluisi riskiryhmään. Ehkä emme olisi niin tarkkoja esimerkiksi siinä, että äitini jättää tuomisensa oven taakse sen sijaan, että avaisimme oven ja juttelisimme puoli tuntia reilun metrin päässä toisistamme. Ehkä tilaisimme...

Kun viimeksi jaoin blogini epäsuosituimmat tekstit , tuo postaus nousi hyvin suosituksi. Meitä ihmisiä taitaa kiinnostaa "epäonnistuminen" niin kohtalona kuin mysteerisenä kysymysmerkkinä - näin bloggaajan näkökulmasta kysynnän ja tarjonnan lakeihin liittyvänä ilmiönä. Monelle bloggarille on varmasti tuttua, että "diipadaapaa" luetaan yli odotusten, kun taas oikeasti syvälliset ja itselle tärkeät jutut voivat jäädä paitsioon. Näin alkuun onkin pakko lisätä tähän pieni vertaileva tilastotietopläjäys : Seiskan lukijamäärä vuonna 2019 oli 280 000 ja Suomen Kuvalehden 270 000. Kuitenkin kokonaistavoitettavuus Seiskalla oli 749 000 ja Suomen Kuvalehdellä vain 328 000. Myös verkkojulkaisujen lukemisen kestoissa oli - luonnollisesti jo sisältöjen syvyyden ja pituuksien erojen takia - suuri ero. Kepeät kuulumiset (tai juorut) ovat helpommin lähestyttäviä kuin keskittymistä vaativat aiheet. Molemmille on paikkansa. Itse taisin lukea Seiskaa viimeksi saadessani sen ty...

Kuolema ei ole Suomessa tabu, mutta kovin mielellään siitä ei puhuta saati lueta siitä kertovaa kirjaa. Nyt kuitenkin kannustan jokaista lukemaan toimittaja Henna Mäkelinin kokoaman teoksen Kuolema - kaikki mitä olet aina halunnut tietää .  Löysin tämän vuonna 2018 ilmestyneen kirjan kirjastoauton valikoimasta, jossa odottelin rankkasateen loppumista. Oli aikaa kahlata hyllyjä läpi ja todeta ilahtuneena, miten moni eri ikäinen ja taustainen ihminen kohtaa toisensa tuolla pysäkillä. Kirjastoautoon astui vuorotellen koko elämänkaari pienoiskoossa. Kuvakirjoja imevästä taaperosta on lopulta lyhyt matka palvelukodin dekkarinlukijaan, joka ei ehkä lopun lähestyessäkään odota kuolemaa vaan elää kuin viimeistä päivää.  Mitä muuta meillä on kuin tämä hetki? Tämä kysymys nousi mieleeni jatkuvasti lukiessani kirjaa, jonka ilmestymisestä yöpöydälle mieheni oli aluksi hieman tuskissaan. Edustamme kahta ääripäätä - siinä missä kuolema on minulle jokseenkin pelkoa herättämätön...

Tällä viikolla vietetään valtakunnallista yksinäisyysviikkoa . Vihdoin esille nostetaan tärkeä teema kaikkien "pidetäänkö meitä tyhminä"-päivien jälkeen. Black Friday härpäkkeineen aiheutti kulutuskrapulan, josta toipuminen saa aikaan aiheellista pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Lehtien sivut ovat jo täyttyneet erinäisitä jouluartikkeleista, joissa peräänkuulutetaan aikaa läheisten kanssa lahjahamstraamisen sijaan. Vaan entä, jos läheisiä ei ole? Tällöin ei ole myös ihmistä, jolle ostella lahjoja tai jolta niitä voisi saada. Joulu ilman seuraa on hyvin monelle surullinen joulu. Entä elämä ilman seuraa? Yksinäisyys tappaa.  Yksin elävät ihmiset kuolevat aiemmin moniin eri yksinäisyyden seurauksista johtuviin sairauksiin tai tekoihin verrattuna perheellisiin ihmisiin, joilla ihmissuhteet ovat tukena. Pitkään jatkunut yksinäisyys saa aikaan myös sen, että kynnys lähteä "ihmisten ilmoille" kasvaa vuosi vuodelta. Miksi mennä ravintolaan olemaan se ihmi...