Esmeraldan eetos

Last but not least - museokortin ja kohutun taidenäyttelyn jo lähestyessä umpeutumisaikojaan sain vaihdoin hilattua itseni Turun taidemuseoon. Olen käynyt katsomassa jokaisen tämän vuoden vaihtuvan näyttelyn, mutta tämä tämä viimeinen alakerran show  oli vähällä jäädä näkemättä. Ei vain kulttuurielämää vastaan sotivien työaikataulujen takia, vaan myös taiteilija Emil Nolden kansallissosialistisen taustan vuoksi. Nolden natsimenneisyys on ollut esillä mediassa ja blogimaailmassa kiitettävästi ja herättänyt paljon keskustelua (linkit postauksen lopussa). Sitähän taide parhaimmillaan on - jopa silloin, kun kritisoija ei ole teoksia vielä edes nähnyt! Hehkuva iltataivas (1945), yksi näyttelyn suosikeistani. Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että taiteella on itseisarvonsa, johon muiden tekijöiden ei pidä antaa liikaa vaikuttaa. Jos vaikkapa kärjistetysti Pohjois-Korean johtaja, "aikuislapsi" Kim Jong-un piirtäisi valloittavan Disney-hahmon, teos on silti hieno, vaik

Olen taas satojen räpsittyjen kuvien äärellä päivittelemässä, miten yhden hetken murto-osa voi vaatia kymmenen lähes samankaltaista otosta. Silti vain yksi kymmenestä on ehkä juuri sellainen, joka miellyttää.   Mietin tätä vasten viikon aiempaa kokemusta, Imogen Cunninghamin valokuvanäyttelyä Turun Taidemuseossa. Millaisella hartaudella ja keskittymiskyvyllä oli otettava kuvia vielä pari vuosikymmentä sitten, puhumattakaan viime vuosisadan alussa, jolloin Cunningham aloitti valokuvataiteellisen kohtalontiensä kulkemisen. Yksi asia on kuitenkin yhdistävä, tarvittava tekijä onnistuneen kuvan taustalla - riippumatta aikakaudesta tai siitä onko kuva räpsäisty vai harkiten visualisoitu. Valotus tai tunnelman kannalta optimaali luonnollisen valon määrä. Lisäksi hyvän kuvan on herätettävä tunne. Valikoin tähän postaukseen sattumanvaraisia kuvia kesästä, jotka puhuttelevat minua juuri nyt, aamukahvin äärellä ennen töitä. Huomaan, että minua puhuttelee vapaus. 

- tai pikemminkin päinvastoin: korttia ei ole juuri vingutettu. En ole käynyt museossa kuin kolme kertaa tämän vuoden aikana. Hankin museokortin tammikuussa Ateneumissa , kun huomasin, että sisäänpääsymaksu oli huikeat 17 euroa. Ajattelin olevani niin kultturelli, että 69 euron museokortti tulisi paljon halvemmaksi investoinniksi vuoden mittaan, etenkin kun voin maksaa sen työpaikan edulla eli kulttuuriseteleillä. Tiskillä huomasinkin, että kulttuurisetelit jäivät kotiin enkä kehdannut enää perua museokortin ostoa. Brava! Maksoin siis museokortin omasta kukkarostani ja kulttuurisetelitkin ovat yhä käyttämättä. Miksi näin? Jos kiinteistövälittäjät hokevat aina "sijainti, sijainti ja sijainti", minä voin hokea "aika, aika ja terveys".  Jos joskus suunnittelen vapaapäiville ohjelmaa, vaikkapa juuri museo-option, poden todennäköisesti migreeniä tai olen vain työviikon jälkeen liian väsynyt lähtemään erikseen mihinkään. Viihdyn niin hyvin kotona, että minusta on hyv