Esmeraldan eetos

Entisaikaan vielä kehitettiin kymppikuvat. Ei mennä tähän nostalgisointiin. En tiedä oliko siinä lopulta mitään gloriaa, että puolituttu valokuvaamon myyjä näkee henkilökohtaisen elämäsi käänteet. Nyt lataamme ne vapaaehtoisesti nettiin ikuisesti nähtäväksi. No, sieluni on jo turta.  Niin on luurinikin. Herätystoiminto ei enää toimi kuten pitäisi ja kuvagalleria näyttää harmaita neliöitä kuvien tilalla (en tiedä liittyykö jouluinen jäälle putoaminen asiaan). Niinpä päätin nyt toteuttaa blogiin tällaisen täysin sattumanvaraisen otannan kuvista. Ihmeen seesteinen kokonaisuus sieltä tupsahti. Elämänihän näyttää varsin zeniltä niiden perusteella. Kaikkea muuta. Mutta pidemmittä puheitta katsotaan, mitä luuri ammensi (osallistuin juuri Elisa -kirjapalvelun kyselyyn, jotta voisin voittaa huhtikuussa 800 euron uuden puhelimen. Pitäkää peukkuja).   Kuva-arvoitus. Miten mahtavaa, että juuri tämä kuva valikoitui ekaksi! Mitä erikoista huomaatte kuvassa? Miten ihana muisto kesästä. Sormustinkukka

Otsikko kuulostaa kyynisen toimittajan viimeiseltä luovuuspuuskalta ennen irtisanoutumista, mutta ainakaan klikkiotsikko ei liity säähän. Ehkä kuitenkin liittyy, edellyttäähän flunssapöpön aktivoituminen usein myös vilustumista. Nyt mietinkin, kuinka järkevää minun oli seilata viikonloppuna puuvajan, roskiksen ja verannan muodostamaa Bermudan kolmiota ilman kaulaliinaa. Ilman takkia. Ilman pipoa. Ajattelin, nopeasti vain.  Nyt olen ollut maanantaista lähtien kipeä. Toinen kerta kolmen vuoden aikana, ensimmäinen oli pari kuukautta sitten. Eli juuri tämä aika, kun ei enää käytetä maskeja kuten ennen, ei ole rajoituksia ja flunssapesäkkeet liikkuvat turuilla ja toreilla varsin huoleti. Näinkö lyhyt on muistimme? Ei mennä kipeänä minnekään. Jos on aivan pakko mennä, käytetään maskia ja desinfioidaan käsiä.  Vaikka kuinka olen jatkanut mahdollisimman hygieenisellä linjalla, nyt kun ei ole enää ollut mahdollista vältellä lähikontakteja, olen valmis maalitaulu viruksille. Jos joku vailla mask

Kyllä kolmen vuoden koronakurimuksen keskeyttänyt  elokuvanautinto ansaitsee oman kirjoituksen. Kolme vuotta, pitkä aikaa elää vailla osallistuvaa kulttuuria. Toki olen käynyt taidenäyttelyissä ja museoissa, mutta ahtautuminen puolitäyteen elokuvakuutioon kahdeksi tunniksi on tuntunut liian isolta riskiltä. Etenkin, kun olen ennen korona-aikaakin saattanut saada flunssatartunnan kipeänä elokuviin tulleelta satunnaiselta vierustoverilta. Tämä olkoon pohjustuksena valinnalle, jota arvoin viimeiseen asti seuratessani salikartan täyttymistä. Minulla ei ole varaa sairastua. Nytkin pitäisi kirjoittaa kässäriä, mutta aloitan tällä. Koska on halpa sähkö ja nettiyhteyskin siten halpaa! Ajatelkaa. Kirjakansa varmasti tietää, mistä vastikään näkemässäni elokuvassa on kysymys. Kolmiodraamasta, jolla on todellinen pohja.  Alex Schulmanin kirjoittama arvostelumenestys, alkuperäiskielellä  Bränn alla mina brev, kohahdutti Ruotsissa heti ilmestyessään. Schulman lähtee tutkimaan lapsuutensa kirjelöytö

Nyt täytyy käyttää tätä blogialustaa Otavan lukupäiväkirjana. Sellaisen otin omakseni edellisvuonna kirjamessuilla, enkä muistanut käyttää. En siis kirjaa ylös lukemiani mihinkään, ellen sitten kirjoita niistä jotain tänne tai Instagramiin. En jaksaisi kirjoittaa kaikesta lukemastani jotain. Mielestäni on oltava tila myös sille, että tuntemukset ovat vain oman itsen ja kirjan välisiä. Siihen tuo armoitettu lukupäiväkirja olisi ollut varsin hyvä kapistus. Nyt olisi korkea aika löytää se.  Vihje kahden parhaan kirjan sisällöstä. Kuka arvaa mitkä ja miten ne liittyvät tähän kuvaan? (Kerron lopussa.)  Ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja on Esa Pesosen runoteos Tänä yönä olen yksin (omakustanne, 2022). Suosittelen sitä jokaiselle, joka kaipaa ajatuksia eriarvoisuudesta, köyhyydestä, rakkaudesta, yksinäisyydestä Helsingissä tai missä hyvänsä. Ajattomanakin teos on aikansa kuva, viimeistelemättömänä hiomaton timantti. Pidän useammin sellaisista (joilla on vahva sanoma) liian tekotaiteelli