Esmeraldan eetos

Niin katoaa maine ja mammona, jää jäljelle rakkaus. Sitä Alli Wiherheimo ei päässyt koskaan palavasta kaipuustaan huolimatta kokemaan.  Luin juuri Kotilieden päätoimittajan, aikansa tunnetuimman ladyn Alli Wiherheimon (1895-1978) päiväkirjamerkintöihin perustuvan elämäkertateoksen. En tehnyt sitä kyynelittä. Nykyisin todella harva kirja saa minut itkemään, mutta aiheen ollessa täyttymätön rakkaus, yksinäisyys, ikuinen täyttymyksen sivustaseuraaminen, en voi olla eläytymättä. Saman tunteen aiheutti minussa ikisuosikkini, Juhani Ahon Yksin.  Nuori Alli Wiherheimo nelikymppisenä, jolloin hän oli jo joutunut luopumaan perhehaaveestaan. Kuva SKS. On järkyttävää, miten yleistä on kohtalo, jossa rakkautta toivova ei saa sitä koskaan kokea. Ehkä juuri katsomani dokumentti incel-miehistä vain korosti lukukokemusta ajassa, jolloin nainen oli täysi ja kunnollinen vain aviovaimona ja äitinä. Silloinkin jokainen on varmasti joka ajassa toivonut hyväksyvää rakkautta ja sitä, että saa rakast...

Muistatteko kirjoitukseni kirjahyllyni mielenkiintoisesta löydöstä, Morsiamen kirjasta ? Siinä anonyymit kaksi rouvaa antavat neuvoja tuleville sota-ajan morsmaikuille varsin perinteiseen tapaan. Kannattaa lukea linkin analyysini teoksesta, mutta lyhyesti ja ytimekkäästi summaten sisältö koostuu naisen tehtävästä synnyttää lapsia ja palvella aviomiestään. Tasa-arvoa kannattavan nykynaisen on haasteellista lukea teos ilman sisäistä uhmaa, mutta todellinen jymy-yllätys on, että toiseksi kirjoittajaksi paljastui naimaton ja lapseton nainen, joka kannatti vakaasti naisten urakehitystä! Alli Wiherheimo (1895-1978). Kuva Wikipediasta.  Morsiamen kirjan toinen kirjoittaja on nimittäin Alli Wiherheimo , Kotilieden perustaja ja päätoimittaja yli neljänkymmenen vuoden ajalta (1922-1963). Luin hiljattain saamastani Kotiliesi-näytenumerosta Allista kertovan laajan artikkelin , josta minua pitkään kiehtonut Morsiamen kirja -mysteeri selvisi täysin sattumalta!  Työssään äärettömän vaatima...

Nyt SE on vihdoin luettu. Olisiko vuoden 2019 kirjailmiö ollut Sofi Oksasen Koirapuisto ? "Sofi Oksanen tekee sen taas ja osoittaa kuuluvansa maailmankirjallisuuden valioliigaan" on yhdistelmä takakannen alta löytyvistä kehusitaateista. Koirapuistosta on kirjoitettu paljon kaikkialla, eikä tietenkään suotta. Onhan kirjassa hyvä juoni ja aikatasot polveilevat laadukkaan elokuvamaisen kuvakerronnan tavoin eli koukuttavasti. Olen lähes varma, että Koirapuistosta tehdään vielä elokuva. Mitenkään tähän kirjaan liittymättä pohdin, onko meidän lukijoiden helpompi pitää kirjasta, kun joku toinen on sen ensin ylistänyt taivaisiin, oikein painetusti. Yksilöt seuraavat massaliikettä, suositukset ohjaavat valintoja ja niin edelleen. Sofi Oksanen on kuitenkin jo saavuttanut aseman, jossa ei tarvita kirjaan liitettyjä korupuheita. Oksanen ei myöskään tarvitse pahinta luovan ihmisen painajaista: myyntivertauskuvaa itsestään vaikkapa hatustatemmatusti Suomen Liza Marklundina tai Poh...

Pitäisipä otsikko paikkaansa myös pilkun jälkeen. Tai no, oikeastaan vuosi 2019 oli lopulta aika staattinen jopa mielitekojen suhteen. Mielialanikin on pysynyt positiivisen turtuneena päivittäisen työnteon lomassa - edellisvuonna olin enemmän negatiivisella tavalla turtunut. Positiivista kehitystä on siis tapahtunut! Olen ehkä oppinut tänä vuonna tyytymään   ja suhtautumaan maltillisemmin elämänkulkuun. En voi saada kaikkia toivomiani asioita juuri silloin, kun itse haluaisin. Sen olen jo oppinut aikoja sitten, mutta asian hyväksymistä täytyy vielä harjoitella. Vuoden 2019 uutisotsikot olivat pääsääntöisesti aika masentavia. Hyviinkin ilmiöihin, kuten Greta Thurnbergin näkyvyyteen tärkeiden ilmastoasioiden puolesta, liitettiin hirveästi vihapuhetta. Niin ikään Sanna Marinin nousu pääministeriksi kohautti maailmaa, mutta myös joidenkin sovinistien pääkoppaa. Uuden-Seelannin isku moskeijaan taas nosti jälleen keskiöön uskonnolliset ja kulttuuriset kiistat. Ja niin edelleen....

Ennen olivat miehet rautaa ja naiset synnytyskoneita, jotka yleensä jäivät kotiin hoitamaan lapsia. Nykyisin miehet on monilla aloilla korvattu automatisoiduilla rautaroboteilla ja naiset taas ovat työelämän monitoimikoneita ilman tarvetta, halua tai jaksamista synnyttää (mikäli on edes onnistunut löytämään sopivan kumppanin). Kun vihdoin biologia pakottaa tekemään ratkaisun, voi olla jo liian myöhäistä kokea kahden jakautuminen kolmeksi. Tässä ongelmallinen kuvio näin kärjistetysti.  Työelämä on muuttunut yhä vaativammaksi - se heikentää valtavasti parisuhdetyytyväisyyttä ja mahdollisuutta panostaa kumppanin etsintään . Työn ja multitaskaamisen uuvuttamat ihmiset eivät jaksa tehdä kotona enää muuta kuin lojua sohvalla, katsoa huonoja tv-sarjoja, syödä pakastepizzaa ja mennä nukkumaan. Aamulla hyrrän voi laittaa pyörimään uudelleen. Jotain on vialla, jos mahdollista perheenperustamista joutuu miettimään näiden ajatusten kautta : -koska voisi ylipäätään olla sellainen aika, et...

Tänä vuonna en poikkeuksellisesti saa kuulla äitienpäivätoivotuksia ja hämmästelyjä siitä, että minulla ei olekaan lapsia, koska olen maalauslomalla (lue: laiskottelen aamutakissa päivästä toiseen). Kun työpaikkamme oli taannoin täynnä nuorehkoja lapsettomia naisia, eräs asiakas laukoi: Mikäs vika tässä paikassa on, kun ei kellään ole lapsia? Itse asiassa varsin osuva kysymys, vaikka utelun lähtökohta olikin tahditon. Vaativa työelämä ja epäinhimilliset työvuorot ovat omiaan vähentämään kukkatäkin heiluntaa ja siten myös tarvetta siirtyä yövalvomisen puolelle. Kun vertaa moniin muihin naisvaltaisiin aloihin, omalla alallani saadaan todella vähän lapsia. Jos saadaan, se tapahtuu ehkä puoliksi hätähuutona. Joko kello tikittää lujaa tai halutaan hetken hengähdystauko töistä ennen aamusireenin syntymää. Aika moni ei tule äitiyslomalta takaisin enää samaan työpaikkaan.  Eivät asiakkaiden äitienpäivätoivotukset mitenkään epärelevantteja sinänsä ole. Äitienpäivää toki viettävät myös ...