Esmeraldan eetos

Niin katoaa maine ja mammona, jää jäljelle rakkaus. Sitä Alli Wiherheimo ei päässyt koskaan palavasta kaipuustaan huolimatta kokemaan.  Luin juuri Kotilieden päätoimittajan, aikansa tunnetuimman ladyn Alli Wiherheimon (1895-1978) päiväkirjamerkintöihin perustuvan elämäkertateoksen. En tehnyt sitä kyynelittä. Nykyisin todella harva kirja saa minut itkemään, mutta aiheen ollessa täyttymätön rakkaus, yksinäisyys, ikuinen täyttymyksen sivustaseuraaminen, en voi olla eläytymättä. Saman tunteen aiheutti minussa ikisuosikkini, Juhani Ahon Yksin.  Nuori Alli Wiherheimo nelikymppisenä, jolloin hän oli jo joutunut luopumaan perhehaaveestaan. Kuva SKS. On järkyttävää, miten yleistä on kohtalo, jossa rakkautta toivova ei saa sitä koskaan kokea. Ehkä juuri katsomani dokumentti incel-miehistä vain korosti lukukokemusta ajassa, jolloin nainen oli täysi ja kunnollinen vain aviovaimona ja äitinä. Silloinkin jokainen on varmasti joka ajassa toivonut hyväksyvää rakkautta ja sitä, että saa rakast...

Joogaan Elvistä kuunnellen. Yritän löytää omenapuiden leikkaamisesta jäykistyneeseen lantiooni notkeutta, jonka vain Elviksen musiikki voi tuoda. Yleensä siivoan Elviksen tahdissa, tai toisessa mentaalisessa mielentilassa Children of Bodomia, joka toimii paremmin imuroinnissa. Itse asiassa oivin kappale tähän on Queenin I want to break free, jonka musiikkivideossa Freddie Mercury imuroi.  Avasin koneen avatakseni käsikirjoitustiedoston, mutta jotenkin kummasti jumituin katsomaan tätä Elviksen Comeback-keikkaa vuodelta 1968. Vaihtoehtoisia klippejä löytyy toki yhtä monia kuin Elviksen faneja maailmassa.  Kuva: NBC/Getty, 27.6.1968 Comeback Special. Onkin järkyttävää, että Elviksen musiikkia ei enää kuunnella kuten ennen, eikä keino-Elviksille ole enää tilausta. Itse menisin kernaasti vaikka naimisiin tuon vuoden 1968 Elviksen kanssa feikki-Elvis-papin siunaamana. Voisimme muuttaa Gracelandiin elämään ikuista elämää.  Elvis on uskonto. Siitä ei liene epäselvyyksiä. Tämän ...

Harvoin tulee luettua näin puhuttelevaa, huvittavaa, traagista, raivostuttavaa ja ajan hampaaseen osuvaa tietoteosta kuin Yksin, kiitos . Se on toimittaja Marika Riikosen kirjoittama ylistys ja pamfletti yksinolon auvosta. On järkyttävää, miten yhä edelleen tässä maassa toistetaan vain parisuhdemantraa, ja tehdään politiikkaa sen ehdoilla. Kuitenkin neljäosa maassa tai Turun seudulla jopa kolmasosa on yksineläjiä. Niin, täällä on paljon opiskelijoita, joten yksin asuminen on ohimenevä vaihe. Vaiko ohi menevä, aivan sama, kunhan se menee ohi . On kiusallista, jos joku oikeasti viihtyy yksin olematta erakko tai säälittävä. Yksin asuva tai oleva ei välttämättä kaipaa parisuhdetta, tai sitten kaipaa, mutta sen ei pitäisi määrittää ihmisen yksinolon tarvetta. Jokaisella se jonkin vahvuisena on. Kuva: Hertta Kustannus Voisin kirjoittaa teoksen annista loputtomiin. Myönnän, että aihe menee tunteisiin. Harvoin enää yllätyn minkään kirjan aiheesta, mutta tämä oli sellainen. Vaikka olen vuosia ...

Kevät koittaa aina uudelleen. Valon säteet viestivät toivosta tai toivottomuudesta, riippuen kärsiikö kevätmasennuksesta vai öljyämättömästä terassista. Riittävätkö rahat ruokaan, herjataanko kadulla tai osuuko juuri kevään korville se kaikein raskain vuosipäivä menetyksestä.  Minua on aina kiinnostanut höyryävät viemärit. Ehkä samaistun niihin. Lapsuudestani on olemassa yksi video. Siinä osoitan kuvan kaltaista törötintä nelivuotiaana kysyen mummultani, mikä toi on. Ymmärrän olevani yhä sama ihminen perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Tämä taitaa olla kaukolämpöön liittyvä putki.  Itselleni kevät on usein vaikeampi kuin syksy, jonka pimeyttä rakastan. Olen tehnyt epävirallista gallupia. Minusta tuntuu näin mutuotannalla, että ihminen nauttii eniten siitä vuodenajasta, jolloin on syntynyt. Itse kun olen joulun lapsi, en muista koskaan valittaneeni hangista ja nietoksista. Päinvastoin nautin talvesta ja elokuun pimenevistä illoista. Kevään valo tuntuu väkivaltaiselta riis...

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä. Ehdin rakastaa häntä  (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytöks...

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvise...

En ole jaksanut kirjoittaa kuluneesta hallituskesästä, äärioikeistolaisuuden noususta, ärtymyksestä kiihtyvää kuplautumista kohtaan. Sen sijaan luin aika lailla omia ajatuksia käsittelevän upean teoksen Yli-ihmisiä , joka on ollut ilmestymisvuonnaan 2021 Saksan myydyin teos. Eikä todella suotta! Teoksen on kirjoittanut aiemminkin kirjoillaan ansioitunut, oikeusalalla työskentelevä Juli Zeh. Yli-ihmisiä on polttavan ajankohtainen teos suhteellisuudentajuttomuudesta. Se tuntuu olevan jopa koronaa suurempi pandemia aikamme yhteiskunnassa. Ihmiset eivät osaa enää elää kultaista keskitietä, eivätkä halua edes tavoitella sitä. Vaan pitää valita, vielä voimakkaammin kuin 60-luvulla, kenen joukoissa seisot. Yli-ihmisiä ottaa kantaa moniin nyky-yhteiskunnan ilmiöihin, kuten äärioikeistolaisuuden nousuun, kasvissyöntiin, koronan ja auktoriteettien pelkoon tai järjestyksen palvontaan. Sanoisin, että monelle someaktiiville tämä kalikka saattaa kalahtaa varsin kivuliaasti.  Me olemme itse luone...

Kirja, jossa mainitaan ihmiskohtaloiden etsiminen puhelinluettelosta, ei voi olla huono. Teos, jossa kertojaan vaikuttaneita ihmisiä muistellaan osin heihin assosioituvien kirjojen kautta, on vähintään mielenkiintoinen, ah, olematta tekotaiteellinen. Ia Genberg on "suoltanut" August-palkitun  romaaninsa pysyväksi kirjahyllyyni, sillä ostin tämän lahjakortilla. Voi, siinä arpomisessa kesti kauan! Tässä kuitenkin intuitio puhutteli, tämä voisi olla hyvä. Kun unohtaa paikoin ylipitkät lauseet ja taas sen pilkuttomuuden, antaa tämän anteeksi juuri siksi, kun kyseessä on "laiskan" kirjoittajan loppurutistus, Yksityiskohdat on mehevää luettavaa. Paikoin samaistuin jopa huolestuttavan paljon kertojaan, toisinaan myös hänen kuvailemiinsa ihmisiin. Nikin kanssa olisi piinaavaa asua, mutta tunnistan tämän ihmistyypin täysin! Olen jättänyt itsekin avonaisen matkalaukun keskelle lattiaa ja saanut siitä pedantimmalta kaverilta noottia, mutta Nikin ryönätunnelit hakevat vertais...

Rakkaani ei tuota puhetta (Avain 2023) on ontuvasta ja järkyttävän todenperäisestä otsikosta huolimatta - juuri siksi - lukemisen arvoinen terapiateos. Päiväkirjamainen "tapauskertomus" tuo esiin, miten koko perheen elämä tuhoutuu yhden sairastuessa vakavasti. Kirjailijan mies on saanut aivoinfarktin 46-vuotiaana, ja se oli sitten siinä. Elämä, vaikka eloon jäinkin. Täällä teoksen nimi voisi olla: Rakkaani ei tuota energiaa.  Lainasin kirjan, koska omaishoitajan kokemus jää usein paitsioon kaikkialla. Yhteiskunnassa vallitsee myös oletus, että omaishoito on ylevä valinta. Tosiasiassa suurin osa varmasti harkitsee jossain vaiheessa eroa. Siinä ei ole mitään hienoa, että sairas menettää terveytensä, omaishoitajakin elämänsä, perhe kaiken. On myös ihmisiä, jotka sairastuvat tai jäävät omaishoitajiksi niin nuorina, etteivät ehdi perhettä perustaa. Koko tukijärjestelmä perustuu lähtökohtaisesti sille, että omaishoitaja on jo iäkäs, perhe on tukemassa ja oletusarvo on muussa kuin...

Tässä viime aikoina olen huomannut, että pidän usein sovinistien kirjoittamista kirjoista. En nyt väitä Milan Kunderaa sovinistiksi, mutta ainakin hänen miespuolisissa henkilöhahmoissaan on havaittavissa tietynlaista anteeksipyytelemätöntä käytöstä naissukupuolta kohtaan. Philip Roth taas taitaa olla kohujen puolesta oikeastikin mieskirjailija . Tunnustan myös pitäneeni Lauri Törhösen teoksesta Elämäni banaaninkuorena ( arvio, klik ), vaikken haluaisi pitää mistään Törhöseen liittyvästä. Seuraavana sovinismikirjallisuuden helmenä tahi painajaisena minua odottaakin saamani suositus: Alberto Moravian Minä ja hän , joka on miehen vuoropuhelu peniksensä kanssa. Takuuvarmaa viihdettä vai sielua riipivää masokismia!? No, ihan tälle tasolle ei mennä Kunderan teoksissa, ainakaan lukemissani. Aloitin tämän Elämä on toisaalla (WSOY 1973/2022) -teoksen arvion kirjoittamisen muistaakseni jo viime vuoden puolella. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Tässä tekstissä minun piti suoltaa dadavirtaa...