Esmeraldan eetos

Napolilaista älämölöä, liikennetorvien toitotusta ja Pompeijin rumpujen pärinää! Vesuviuksen purkaus, parit Lacryma Christit ja liihottelua pitkin kujia hallitsemattomalla italopassionella! Pavarottin laulua päälle ja jonkun käytetyt kalsarit! Toisin sanoen: olen vihdoin saanut Elena Ferranten Napoli-sarjan luettua!  Suren, että jo nyt, puolentoista vuoden venytyksen jälkeen, minulla ei ole enää tätä sarjaa uudelleen luettavana, samanlaisena, täydellisenä mysteerinä kuten Napoli ja ystävyys, ihmisyyden syvimmät sopukat ja rikokset, jotka eivät vanhene koskaan. Olisin niin kovasti halunnut tätä vielä ahmia, vielä hetken miettiä turhia sivuseikkoja kirjailijan todellisesta henkilöllisyydestä, vielä yhden illan mainita sängyssä: yksi luku vielä. Mutta nyt tämä kaikki on ohi. Jäljellä on vain Elena Ferranten koko lopputuotanto, sen jokainen osa ja opus.  Tunnistaako joku kirjanmerkkini lieskan alkuperän? Miten loistavasti se sopiikaan juuri Napoli-sarjan väliin. Lieskan alkuperän...

Kaunosielut ovat aina surreet maailman rumuutta. Mutta ajatelkaa, miten karmea ympäröivä todellisuus on pessimististen inhorealistien mielestä. He eivät näe romantiikkaa edes siellä, missä sitä puhtaimmillaan ja aidoimmillaan on, vaan niputtavat moisen siirapin tekaistuksi välineeksi, jota vaaleanpunaisiksi silmälaseiksikin kutsutaan. Maailma näyttää lohdullisemmalta niiden läpi. Mutta romantiikka on kaukana vaikkapa toksisesta positiivisuudesta. Se on sairaus, romantiikka vain jalo  elinehto, yhtä luonnollinen tarve kuin syöminen ja hengittäminen.  Eikö ole vaikea päätellä, kumpaan karsinaan kuulun? Usein luulen olevani ainoa, lähes sukupuuttoon kuoleva laji tässä hyytävässä maailmassa, jossa yleisin läheisyyden muoto on katsoa sohvalla lätkää ja heittää laudanpätkiä toista päin taloremontin keskellä. Siis tämä kaikki on valovuosien päässä minusta: lätkä- ja rempparomantiikka. En todellakaan katsonut Suomen peliä vaan kuuntelin korpien kuisketta Lapissa. Sitä teen edelleen, v...

Tämä lause hiipii nykyisin mieleeni jatkuvasti, toistuvina muistutuksina siitä, että emme voi hallita tapahtumien tarkoituksellista kulkua. Ja samaan aikaan tuolle kululle voi löytyä kaikkeuden siimeksestä kuin ennalta määrätty polku. Kun sille astuu, jokainen askel pelottaa pimeässä, mutta kuun valo ilmestyy pilviverhon takaa juuri oikeaan aikaan luomaan johdatusta. Tällöin voi nähdä valot ja varjot, asiat jotka ovat estäneet meitä näkemästä ja jotka ovat vieneet meitä aiemmin vääriin suuntiin. Tai ei ehkä vääriin, mutta liian pitkään pois itsestä, oman itsensä ytimestä. Koin jonkinlaisen valaistumisen 9.9.2021 Maarian kirkon edustalla, eikä se ollut uskonnollinen muussa mielessä kuin uskossa itseeni, uskossa muutokseen. Minun oli pakko pysähtyä, nousta pyörän selästä ja kirjoittaa pulppuavat sanat ylös kännykän muistioon. Kirjoitin runon myös Instagramiin, ehkä muistutukseksi itselleni siitä, etten voi enää paeta sitä mikä on edessä.  Ja miten tämä liittyy elämän salattuun magiik...

  Itkumuurilla on tungosta Kaikilla on kiire itkeä jotta pääsee illallispöytään Kaikilla on kiire rukoilla jotta saa syödä ja juoda Tarpeensa joka päivä uudelleen luoda Ja seuraavana päivänä joku kysyy Miksi itkette Emme tiedä itsekään Kai temppelin tuhoa Mutta eikö aina sanota Älä sure asioita joille et voi enää mitään E. P. /  18.7.2021 Kenties valtaosa maailman uskonnollisista juhlista perustuu jonkin tragedian muistelemiseen. Näin ainakin Abrahamin lasten eli kirjan kansojen vuotuisessa ajankierrossa. Muistellaan sitä, että temppeli tuhoutui. Ei ollut aikaa kohottaa hiivaleipää pakomatkalla orjuudesta. Sitten vielä yksi kuoli meidän kaikkien puolesta. Marttyyrikuoleman ylistysmuistelu on yhä voimissaan etenkin islamilaisessa kulttuurissa (en tarkoita nyt fundamentalismia, jossa marttyyrikuolemasta tehdään pahimmassa tapauksessa tavoite), mutta luterilaisuudessa työnteosta on tehty marttyyrimaisen uhrautumisen ilmenemismuoto. Mikä muu yhdistää meitä kirjan ka...

On aika itsestäänselvän kirjoitusaiheen, vaikka Suomen itsenäisyys on kaukana itsestäänselvästä. Se on iskostettu kollektiiviseen tajuntaamme sinivalkoisella eetoksella ja hyvä niin - on hyvä, ettemme elä enää 1970-luvun ilmapiirissä, jolloin veteraanien uhrauksia vähäteltiin tyyliin "mitäs menitte sinne". Eipä paljon kyselty. Ei kyselty yhdeltätoista minun ja mieheni yhteenlasketulta sukulaiseltamme, jotka taistelivat rintamalla. He olisivat varmasti mieluummin hoitaneet metsää, uittaneet tukkia, soittaneet pianoa hotellin aulabaarissa tai jatkaneet torppansa rakentamista nykyisin menetetyllä maalla, jos olisivat itse saaneet valita. Yksi heistä olisi varmasti halunnut ollut läsnä lomilla taiotun tyttärensä syntymässä sen sijaan, että saapuu paikalle vainajana arkun uumenissa. Näiden tositarinoiden täyttämä maa on Suomi, jossa taistellaan nyt näkymätöntä vihollista, koronapandemiaa vastaan.  Suomalaista sinnikkyyttä Turun jokirannassa. Paljain jaloin läpi hangen kohti toivot...

... vaikka epäonnistujien maailma on usein kiinnostavampi. Tällainen lause piirtyi mieleeni ja kuului lopulta lannistuneina sanoina keskustellessamme mieheni kanssa epätasaisesti jaetuista onnen palikoista. Tuurista, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Silti lahjakkaatkin tarvitsevat onnenkantamoisen ennemmin tai myöhemmin. Liityttyäni Instagramiin ja alettuani ensimmäisen kerran katsoa oikein kunnolla mitä ihmiset siellä julkaisevat, yllätyin, miten kovatasoista tekstiä kaiken kuvakaaoksen ja "tiktok-pelleilyn" keskeltä löytyy. "Heippahei ja ihanaa viikonloppua" on yleinen julkaisun sisältö, mutta kyllä Instasta löytyy paljon pureksittavaakin, jopa täysin julkaisukelpoista purukumia. Ja miksei löytyisi? Vaikkei minulla ole asiasta vielä juurikaan omakohtaista kokemusta, uskon, että kustannustoimittajat heittävät ö-mappiin todella lahjakkaiden kirjoittajien tyylinäytteitä. Sellaisia, jotka joku toinen lukija julkaisisi aivan ehdotto...

Aamun uutiskatsauksesta silmiin pomppasi Jörkka-analyysin ja etätyön päättymisruodinnan jälkeen erityisesti suomalaisten lukuinto kesällä. Adlibriksen teettämän kyselyn mukaan kahdeksan kymmenestä on lukenut tai aikoo lukea painetun kirjan tänä kesänä. Se on paljon - etenkin, jos aikomukset toteutuvat niiden monien muiden suunnitelmien rinnalla. Jos edes nämä... Lukeminen on suosituinta naisten keskuudessa ja ikäryhmistä erityisesti 18-35-vuotiaat ilmaisivat kiinnostuksensa lukemista kohtaan kasvaneen. Tämä ilahduttaa minua maailmassa, jossa aitoa sivistystä (myös sydämen) saa peräänkuuluttaa yhä useammin. Vai johtuuko tunteeni kenties lisääntyneistä Trumpin edesottamuksista, jotka päätyvät satelliittien ja tukiasemien välityksellä omaan olohuoneeseen harva se ilta? Sen verran utelias kuitenkin olen, että Trumpin veljentyttären (psykologian tohtori Mary L. Trump ) kirjoittama analyysi  on lisätty ajan X lukulistaan.  Itsensä sivistäminen ei tietenkään ole vain ti...

Ylen jokin aika sitten julkaisema  uutisartikkeli  käsitteli, miten korona on vaikuttanut läheisiin ihmissuhteisiin. On täysin relevanttia kysyä, ovatko nuo suhteet enää läheisiä - tai ovatko olleetkaan. Tiedän jo muutamia henkilöitä, joilla välit lähisukulaisiin tai ystäviin ovat viilentyneet vastakohtaisten koronasuhtautumistapojen ja -toimien vuoksi. Toivotaan kuitenkin, että tulehtuneet välit ovat vain väliaikaisesti punottavat. On surullista, jos poikkeusaika repii rikki sen sijaan, että se liimaisi yhteen  - toistaiseksi henkisesti, ei fyysisesti, vaikka liian monissa perheissä rikki repiminen tapahtuu myös fyysisesti. On selvää, että ensi viikolla höllentyvät koronarajoitukset tarkoittavat suurelle kansanosalle lähes täydellistä kesävapautta toisten jatkaessa kotiin linnoittautumista. Sentään hallitus on nyt kehottanut "ikäihmisiäkin" (kaikillahan on ikä, minusta termi on aina ollut hassu) ulkoilemaan ja tapaamaan läheisiä etäältä, joten täydelliseen itsensä b...

Hyvää naistenpäivää kaikille, myös miehille ja muunsukupuolisille! Minun piti kirjoittaa jotain hauskaa tai älykästä, mutta totesin, ettei minulla ole oikeastaan mitään lisättävää  vuosi sitten kirjoittamaani postaukseen . Voisin oikeastaan postata saman tekstin joka naistenpäivä. Oikeastaan joka päivä. Ei huolta kuitenkaan, yritän pitää blogini jatkossakin moniaiheisena foorumina. Palataan nyt kuitenkin tuohon postaukseen, jossa pohdin monin eri avoin naisen asemaa yhteiskunnassame, osin omakohtaisten kokemusten pohjalta. Ainoa asia, joka on vuoden ikäisen postaukseni jälkeen muuttunut, tulee tässä: tuo mieskollega, jonka käytöksestä kirjoitin, ei ole enää meillä töissä. Osia teoksesta Naistenpäivä, jonka tein tasan vuosi sitten öljypastelleilla. Kävisi melkein sääliksi, ellen olisi nyt vapautettu rasvaisista vitseistä ja kaikista niistä työtehtävistä, jotka "jouduin" tekemään hänen puolestaan. Silti miehinen johtajastatus elää ja voi hyvin. Ei viikkoa ilman ...