Esmeraldan eetos

Viime aikoina on puhuttu paljon tavoitteellisen kirjoittamisen edellytyksistä. Usein se on rikas puoliso, etuoikeutettu työasema ja sellainen työ, josta ylipäätään on mahdollista saada vaikkapa monen kuukauden tauko, ilman että menettää työpaikkansa.  Tässä kärpäsen suristessa vasten kahvikuppiani harvinaisesti kirjoitan vapaapäivänä - toimenpide, jolle ei ole minkäänlaisia paukkuja normiarjessa. Olen jo sanonut sanottavani töissä. Onhan se jotenkin sairasta, että näitä rahoja pitäisi sitten säästää kirjoittamiseen, jota mistään muualta ei tueta. Teet sen palkattomasti omalla ajalla. Vasta kymmenen menestyskirjaa kirjoittanut alkaa saada jotain ennakkoa, ja olisikohan joku Sofi Oksanen maamme harvoja täysin kirjallisuudella eläviä ihmisiä. Hänkin kirjoittaa Suomen Kuvalehteen, kuten moni kirjailija johonkin lehteen. Tai pitää kirjoituskursseja, joihin hyvissä työpaikoissa olevilla milleniaaleilla on varaa osallistua. Itseäni ei nämä kerhot kiinnosta siitäkään huolimatta ja juuri si...

 Je suis Sirkka. En nyt ehkä ihan, mutta uskon, että jokaisessa meissä on pala Sirkkaa. Toivottavasti vai valitettavasti? Sirkka rakastaa järjestystä. Hän kammoaa ihmisiä, jotka tekevät itsestään groteskeilla tavoilla näkyviä. Vaikkapa tungeskelu paikalleen jähmettyneenä tattina eineshyllyn edessä piittaamatta muista on anteeksiantamatonta. Samoin ruoan mässyttäminen, liian kovaääninen puhe tai ylipäätään mikään, joka kuuluu, näkyy, haisee tai häiritsee.  Sirkan ihmisvihaan samaistun täysin. Mutta siinä ei ole mitään hienoa, ettei osaa herrasmieheltä ottaa ovenavausta tahi takkia vastaan. Se on kovin monelle suomalaisnaiselle vaikeaa, aivan kuten kehujen liittäminen omaan näkymättömään ja todennäköisesti joskus mitätöityyn itseen.  Sirkka on Sirkka, koska hän on suomalalainen. Läpi teoksen pohdin, onko Sirkkoja yhtä virkaintoisina muualla kuin Suomessa. Ehkä Saksassa, jossa ollaan pihejä ja pedantteja? Tämän ilmiön tavoittamisesta, sirkuudesta, toimittaja Anni Saastamoise...

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on...

Blogin kirjoittamisesta on tullut vaikeaa, sillä tietokoneessani on vika. Se ei yhdistä nettiin. En saa siis kuvia koneelta blogiin. Kun taas yritän näpyttää puhelimella kuten nyt, puhelimessani ei ole niitä kuvia, jotka ovat koneella. Mitä siis tehdä? Aivopierahdella vailla kuvia, kuten joskus aiemminkin.  Olen mennyt ostamaan koneeni Gigantista, takuuta on vielä tovi jäljellä. Voitte varmasti kuvitella, mikä kynnys on astua siniseen digimanalaan "palveltavaksi". Todennäköisesti minulle pakkomyydään jotain kolmen sadan euron lisäpalvelua ylikireillä housuilla ja leveällä haara-asennolla. Yritän siis ratkaista vielä itse ongelmaa, johon liittyy DNS-palvelin. Saisinko rannesahan, kiitos.  Tässä kohtaa onkin hyvä pohtia, mikä on blogini nykyinen agenda. Olen jatkanut samalla sekasikiölinjalla alusta lähtien. Mietin, pitäisikö tämän olla selkeämmin jotain "genreä". Toisaalta, genreuskollisuus ei ole tyyliäni. Voiko elämää muutenkaan lokeroida?  Minun piti kirjoittaa tä...

Noloa myöntää, en ole vieläkään lukenut Virginia Woolfin klassikkoteosta A Room of One's Own (Oma huone) vuodelta 1929. Silti ymmärrän, tänä vuonna paremmin kuin koskaan, millaisia tuntemuksia ja ajatuksia tuo kirja luultavasti pitää sisällään. Jokainen kirjailija, tutkija, kirjoittaja, taiteilija, tarvitsee kyvyn keskittyä luomistyöhönsä, jotta hommasta tulee yhtään mitään. Toisille tämä taito on siunattu keskellä huutavaa lapsikatrasta, romahtavaa tiskivuorta ja sirkkelöivää naapuria. Todennäköisemmin tilanteessa tarvitaan kuitenkin korvatulppien sijaan oma huone. Tällaisen kirjoitushuoneen haluaisin, voisin valita sisä- tai ulkopuolen tilanteen ja sään mukaan. Huoneessa olisi riittävästi inspiroivaa sielukkuutta, mutta mikään vaatimus se ei olisi. Kunhan siellä ei olisi mitään velvoittavaa.  Saahan oman huoneen nykyään jo lapsikin, vaikkei tämä edes tunnistaisi yksityisyyden ja rauhan tarvetta. Oma huone on nykyajan standardi, aikuisten kohdalla saatetaan puhua harrastehuonee...

Kuriton liha kaipaa ruoskaa. Ilmeisesti. Painitteko muut itsenne työllistäjät tai luovat kirjoittajat (tällähän harvemmin työllistää itsensä) aloittamisen vaikeudesta? Vaikka innostaisi, jopa tietäisitte mistä aloittaisi? Minä kaipaan selvästi treenausta tämän itsekurini kanssa, myös tyhjenevien pullapitkopussien näkökulmasta. Luulin olevani järkevä, ambitiossani kaikin puolin edistyvä. Mutta istun ja katson pihaa, noroa ikkunalasissa. Silmät puhkovaa led-poroa naapurin pihalla. Mietin ja kysyn itseltäni, miksi. Vastauksen kai muistatte, sipsi. Viimeisen vuoden yksi voimakkaimmista taide-elämyksistäni taulun äärellä. Sopii mainiosti taustoittamaan tätä kirjoitusta. Päiviö Pyöttiälä , Ikkunat sivilisaatioon (1970), öljy kankaalle. Turun taidemuseon taidehankinta:  Kertokaa siis minulle keinot ruoskia istumapakaroita riittävän kurittavasti, muttei kuitenkaan työtehoa heikentävästi. Tällä hetkellä olen vain takertunut ajatukseen "luovuus tarvitsee luppoaikaa" ja toteutan ete...

Poks. Näin on ilmat pihalla. Enkä tarkoita nyt useimmiten kuulemaani samppanjapullon korkin poksahdusta. Täytynee siirtyä kovaa vauhtia kuohuviineihin, sillä tätä menoa osakesäästötilini sisältö ei salli minun jatkaa valitsemallani samppadieettilinjalla. Onneksi on vielä kaksi samppanjaa kellarissa, slurrurps. Ja yksi jenkkikuohari. No, yksi piccolo-riesling myös Australiasta, jossa viinitarhat ovat pahoin vaurioituneet. Ilmastonmuutos ja sen aikaansaamat metsäpalot sekä satovauriot ovat todellisuutta lukuisilla viljelysaloilla jo nyt. Ja miten tämä liittyy sijoittamiseen? Älyttömästi. Me suomalaiset olemme kaikki jo varmasti huomanneet, että kahvin hinta on noussut. Paketti, joka maksoi ennen neljä euroa tai maagiset 3,99 euroa ( "annapas kun minä asiakas kerron oikean hinnan, säästö se on pienikin säästö, maksan pankkikortilla niin ei pyöristy väärään suuntaan, hehhehheh" ), maksaa nyt kuusi euroa. Kahvipapuja viljellään juuri niillä alueilla, jotka ovat äärimmäisen arkoja ...

Tämä lause hiipii nykyisin mieleeni jatkuvasti, toistuvina muistutuksina siitä, että emme voi hallita tapahtumien tarkoituksellista kulkua. Ja samaan aikaan tuolle kululle voi löytyä kaikkeuden siimeksestä kuin ennalta määrätty polku. Kun sille astuu, jokainen askel pelottaa pimeässä, mutta kuun valo ilmestyy pilviverhon takaa juuri oikeaan aikaan luomaan johdatusta. Tällöin voi nähdä valot ja varjot, asiat jotka ovat estäneet meitä näkemästä ja jotka ovat vieneet meitä aiemmin vääriin suuntiin. Tai ei ehkä vääriin, mutta liian pitkään pois itsestä, oman itsensä ytimestä. Koin jonkinlaisen valaistumisen 9.9.2021 Maarian kirkon edustalla, eikä se ollut uskonnollinen muussa mielessä kuin uskossa itseeni, uskossa muutokseen. Minun oli pakko pysähtyä, nousta pyörän selästä ja kirjoittaa pulppuavat sanat ylös kännykän muistioon. Kirjoitin runon myös Instagramiin, ehkä muistutukseksi itselleni siitä, etten voi enää paeta sitä mikä on edessä.  Ja miten tämä liittyy elämän salattuun magiik...

Lähes joka viikko media tarjoaa eteemme kohun, johon valveutuneen ihmisen pitäisi ottaa kantaa. Aiheestä pitäisi keskustella sekä somessa että kaupan kassalla, jossa myyjä haluaa yleensä tehdä vain työtään. Toisaalta mielipiderikas ajatustenvaihto, mikäli kustannustehokkuus sen sallii, voi rikastuttaa kummankin osapuolen päivää.  Onko mielipiteettömyys sittenkin suurempi uhka lajitovereille? Onko se mielen laiskuutta, haluttomuutta ottaa asioista selvää, silkkaa välinpitämättömyyttä? Vai onko kyse sittenkin väsymisestä maailmaan, jossa pitäisi aina olla jotain mieltä?  Nämä molemmat tarpeet kulkevat rinnakkain. Sitä haluaa ajatella, että Afrikan tähti on vain lempipeli, joka on osa suomalaisten kollektiivisia lapsuusmuistoja. Pelasin sitä ihan muutama vuosi sitten, jolloin löysin jälleen Afrikan tähden. Nyt muistin jo etukäteen, mitä sen tilalla sädehtii. Siskoni kirjoitus, jossa minä olen p'*ska. Esmeralda on p*aska. Itse timantti on revitty pois. Näin siskoni muunteli totuut...