Esmeraldan eetos

Miten olenkaan kaivannut merelle. Vihdoin se toteutui. Teiniangstissa olin haluton matkustamaan veneellä vanhempieni kanssa, pidin ennemmin kotibileet. En tosin tiedä, olisiko matkaseurani tuolloin edes ollut kaivattua. Mutta huomaan kaipaavani paattiamme yhä enemmän nyt, kun sitä ei enää ole.  Matka yhteysaluksella Nauvoon eli Naguun jäi lyhykäiseksi, mutta joskus paremman elämän aikana täytyy siellä myös yöpyä. Seilissä taas ei huvita käydäkään enää kolmatta kertaa nähtyäni, millainen somehitti saaresta on tullut. Olen vieraillut siellä 1990-luvulla ja vielä 2010-luvun alussa, jolloin tuotteistus oli jo päässyt orastavalla tasolla vauhtiin. Joskus taisin hakea sinne myös korkeakouluharjoitteluun tai kesätöihin, mutta kuultuani kirkko-opastuksen sisältävän myös huussintyhjennyksen, päätin valita rahakkaamman kesätyön kaupan kassalla. Oliko tämä elämäni virhe, tuskin. Hienoa ja traagista tietysti on, että vain turismin avulla paikkoja kunnostetaan. Valtakunnallisen tutkimuslaitokse...

Matkustusrajoitukset ja maailman tilanne ovat saaneet meidät kuuliaiset kansalaiset linnoittautumaan kotibunkkereihimme. Samaan aikaan kun orientoidumme pitkäkestoiseen kotoiluun tai mahdolliseen mökkikesään, katsomme haikeudella kuvia ja videoita menneisyyden matkoista ulkomaille. Jopa vihdoin järjestettyjä paperikuvia vuosikymmenten takaa ajalta, jolloin ulkomaanmatka oli vielä lähes ihme tavalliselle työssäkäyvälle.  Katsoessani appivanhempien kuvaamaa kaitafilmitallennetta  S/S Bore -laivan irtautumisesta Aurajoen laiturista kohti mahdollisuuksien maata Ruotsia, tunnen suurta haikeutta. Tuota aikaa ei enää ole - ei ehkä myöskään nauravia ihmisiä aurinkoisella kannella, joiden vilkutusta tahdittaa kameran sulkimesta aiheutuva kuvan välke. Olivatko he iloisia edessä siintävästä laivan legendaarisesta  voileipäpöydästä vai työmahdollisuuksista, joita Ruotsilla oli heille tarjota Suomea enemmän? Vai vain matkasta, elämyksestä itsestään? Kuva: Keijo Hakanen/...

Autolautta M/S Estonian uppoamisesta on kulunut tänään 25 vuotta . Hyvin moni muistaa edelleen, missä oli ja mitä teki kuultuaan tästä yhdestä maailman suurimmasta merionnettomuudesta, jossa kuoli 852 ihmistä. Minä luin tragediasta Teksti-TV:stä ennen koulupäivää. Koulussa seurasimme järkyttyneinä koko päivän suoraa uutislähetystä. Tiesin tätini olevan mukana pelastustoimissa. Hän työskenteli onnekkaamman laivan henkilökunnan riveissä, muttei kyennyt pitkään aikaan työhön tuon kauhean yön jälkeen. Pelastusveneiden laskeminen myrskyävään aallokkoon oli lähestulkoon mahdotonta ja valitettavasti myös turhaa, sillä valtaosa Estonian matkustajista oli jo kuollut.  Onnettomuudentutkintaan liittyvä sukelluskuva Estoniasta peräisin  täältä . Mietin Estoniaa yhä usein, etenkin syksyisen merimaiseman äärellä sekä niinä harvoina kertoina, kun olen uskaltautunut uimaan syysmereen. Ihminen selviää 10-asteisessa vedessä noin tunnin. Oma maksimissaan minuutin mittainen pulahdukseni...