Esmeraldan eetos

Nyt se on tehty. Matka Arttu Tuomisen Delta-sarjan parissa, eli jo tutuiksi kehittyneiden  henkilöhahmojen ja yhteiskunnallisten aiheiden vyyhdissä Porin yössä. Aiemminkin olen osista jotain kirjoittanut, esimerkiksi Häväistyistä ,   Vapahtajasta , ja kaikenlaisia kirjamessuraportteja löytyy Turusta ja Naantalista , jossa en siis Artun esiintymistä ehtinyt näkemään, itse kirjailijan kylläkin. Toivotaan, että ylipäätään ehdin tuleviin Turun kirjamessuihin, vaikka se hälinä ja kakofonia ahdistaa jo etukäteen.  Mutta asiaan. Aloitin etsimällä kuvituskuvan, jonka onnistuin jotenkin vahingossa blurraamaan sivuilta. Mutta sehän sopii loistavasti tunnelmaan ja myös tämän heti alusta ilmaisevan viimeisen osan Lavastajan sisältöön.  Teoksessa on kolme eri teemaa, jotka ovat minulle läheiset: autiotalot ja kohtaloiden selvittäminen, teatteri ja mikäköhän se kolmas sitten oli, no tietenkin kuolema siihen kuuluvine "oheistoimintoineen". En avaa juonta tässä sen enempää, si...

Näemmä kirjoitan sittenkin Suomen hypetetyimmän dekkaristin Satu Rämön trilogiasta, josta olemme nyt saaneet nauttia tai rämpiä läpi kaksi osaa. Ensin ajattelin, etten halua tarttua arviomielessä niiden kirjailijoiden teoksiin, jotka saavat muutenkin laajaa näkyvyyttä kaikkialla. Puhumattakaan siitä, miten kärsin blogien että Instagramin kirjagramin keskittymisestä vain uutuuskirjallisuuteen. Minua kuitenkin kiehtoo kaksijakoinen suhtautuminen Rämön teoksiin. Toisaalta, ainahan mielipiteet jakautuvat. Myönnän silti Hildurin  (WSOY 2022) jälkeen  (jonka luin jo viime vuoden kesällä) ihmetelleeni, mikä tässä on tehnyt tästä Suomen suosituimman kirjan.  Teos oli ihan sujuva, se eteni. Kaksosten katoaminen oli täky, joka sai lukemaan kirjan loppuun. Pettymys oli suuri, kun jo puolessa välissä tajusin, että tämä asia selviää vasta kolmannessa osassa. Kuinka paljon se on tietoinen valinta, sitä minä olen toki väärä ihminen analysoimaan. Mutta tämä yhdistettynä heti muotoiltuun...

Otsikko kuulostaa kyynisen toimittajan viimeiseltä luovuuspuuskalta ennen irtisanoutumista, mutta ainakaan klikkiotsikko ei liity säähän. Ehkä kuitenkin liittyy, edellyttäähän flunssapöpön aktivoituminen usein myös vilustumista. Nyt mietinkin, kuinka järkevää minun oli seilata viikonloppuna puuvajan, roskiksen ja verannan muodostamaa Bermudan kolmiota ilman kaulaliinaa. Ilman takkia. Ilman pipoa. Ajattelin, nopeasti vain.  Nyt olen ollut maanantaista lähtien kipeä. Toinen kerta kolmen vuoden aikana, ensimmäinen oli pari kuukautta sitten. Eli juuri tämä aika, kun ei enää käytetä maskeja kuten ennen, ei ole rajoituksia ja flunssapesäkkeet liikkuvat turuilla ja toreilla varsin huoleti. Näinkö lyhyt on muistimme? Ei mennä kipeänä minnekään. Jos on aivan pakko mennä, käytetään maskia ja desinfioidaan käsiä.  Vaikka kuinka olen jatkanut mahdollisimman hygieenisellä linjalla, nyt kun ei ole enää ollut mahdollista vältellä lähikontakteja, olen valmis maalitaulu viruksille. Jos joku va...

Nyt täytyy käyttää tätä blogialustaa Otavan lukupäiväkirjana. Sellaisen otin omakseni edellisvuonna kirjamessuilla, enkä muistanut käyttää. En siis kirjaa ylös lukemiani mihinkään, ellen sitten kirjoita niistä jotain tänne tai Instagramiin. En jaksaisi kirjoittaa kaikesta lukemastani jotain. Mielestäni on oltava tila myös sille, että tuntemukset ovat vain oman itsen ja kirjan välisiä. Siihen tuo armoitettu lukupäiväkirja olisi ollut varsin hyvä kapistus. Nyt olisi korkea aika löytää se.  Vihje kahden parhaan kirjan sisällöstä. Kuka arvaa mitkä ja miten ne liittyvät tähän kuvaan? (Kerron lopussa.)  Ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja on Esa Pesosen runoteos Tänä yönä olen yksin (omakustanne, 2022). Suosittelen sitä jokaiselle, joka kaipaa ajatuksia eriarvoisuudesta, köyhyydestä, rakkaudesta, yksinäisyydestä Helsingissä tai missä hyvänsä. Ajattomanakin teos on aikansa kuva, viimeistelemättömänä hiomaton timantti. Pidän useammin sellaisista (joilla on vahva sanoma) liian teko...

Kohta loppuu tämäkin piina. Sen kunniaksi printtasin juuri käsikirjoitukseni ensimmäisen kerran (se piti tehdä jo kauan aikaa sitten, juu). Olohuoneesta kantautuvan ääntelyn perusteella se herättää toivottuja tunnetiloja, voimakkaampia kuin kuvittelin. Toisaalta, jos itse huutonauraa tai parkuu omaa tekstiään, ehkä se silloin jotakuta lukijaakin liikuttaa. Elämä on parhaimmillaan ja pahimmillaan aika melodramaattinen ilmestys. Valmis tämä ei silti vielä ole.  Välipäivillä ei ole koskaan ollut minulle sellaista merkitystä ja sisältöä kuin valtaosalle. Olen aina ollut aamusta iltaan töissä sen sijaan, että lukisin rentoutuneena sohvalla ja hamuaisin konvehtirasiaa. Luin kyllä tosi-tv-tekstitystä ja kaadoin koko Aladdinin sisällön suuhuni, kun pääsin vuosi sitten kotiin. Oli vielä yksi päivä edessä, yksi ainoa. Sitten alkaisi loma ja "ikuinen vapaus".  Olen yllättynyt, miten nopeasti tämä vuosi on mennyt. Olen yllättynyt, miten vähän olen itse muuttunut, vaikka muutoksen tuulet ...

Kuinka ollakaan, tänäkin vuonna poljin betonilähiöiden läpi Artukaisiin Turun kirjamessuille, kun sain oikein Turkuseuralta ilmaisen piletin (kiitos jälleen) ja muutenkin. Minuahan ei luultavasti luokitella ilmaislippuun oikeutetuksi kirjasomevaikuttajaksi, siis kirjagram-aktiiviksi tai kirjabloggaajaksi, koska höpisen mistä aiheesta hyvänsä. En ole siis kustantamoille potentiaalista mainostajakuntaa, joka kirjoittaisi vain kirjallisuudesta. Ehkä saisin silti pyytämällä lipun, olenhan kuitenkin taukoamatta viljellyt dadaani sekä blogissa että somessa. Olen yleismaailmallinen sähköpörssi- ja kaali-influensseri, erästä kirjagram-kaveriani lainaten jopa elämän ylitarkastaja. Miten mieluisa titteli, kiitän tästä! Seurasin messuilla erityisesti kahta ohjelmanumeroa, joista toinen oli dekkaristi Arttu Tuomisen haastattelu. Mennään siihen myöhemmin! Muina ylitarkastajina suuntasin siis messuilla katsastamaan tarjontaa. Päiväksi valikoitui sunnuntai, koska se oli viikon ainut tyhjä päivä. Olet...