Esmeraldan eetos

Olen käsittelyt blogissani jonkin verran, ehkä enemmänkin, yhteiskunnassa vallitsevaa eriarvoisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota aiheeseen lapsuudesta lähtien ja lukenut myös paljon luokkaeroihin liittyvää kirjallisuutta. Sellaista vain ei ennen 2000-lukua kovin paljon ollut.  Marraskuussa sain vihdoin luetuksi ikuisuuden lukulistalla olleen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007). Sen sisällössä ei ole mitään muuta vanhentunutta kuin KappAhl ja muutamat muut liikkeet, jotka eivät enää palvele keskuudessamme. Kirjassa tuodaan hyvin esille, millaista on eläminen rivien väleissä Suomessa, jossa luokkaa ei näkyvästi alleviivata. Se tekee kiistatta vallitsevan luokkajaon olemassaolon hyväksymisestä vielä vaikeampaa. Kuulut johonkin, joka vaikuttaa kaikessa mitä teet ja miten sinuun suhtaudutaan, mutta aiheesta ei puhuta.  Asuntovaunu: toisille osoitus hyvinvoivaan keskiluokkaan noususta, toisille alaluokkaisen junttiuden symboli? Ennen kun nyt. Luokkajaosta on tullut aih

Ukrainan sota syttyi tasan vuosi sitten, oikeastaan jo vuonna 2014. Mutta varsinainen Venäjän aloittama hyökkäyssota 24.2.2022. En ollut osoittamassa mieltä, mutta näidenkin tapahtumien suhteen olen ollut välittämässä tietoa. Arvostan sitä tässä maailmanajassa vielä enemmän kuin joskus olisin voinut kuvitella. Ja siltikin, alitajuntako sen tiesi: teininä ottamani tatuointi, joka näyttää nykyisin linnakundin tekemältä, on viestinviejän symboli. Disinformaatio, se on nykyisin yksi sodankäynnin välineistä. On toki ollut yhtä kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Vihollisesta keksitään uskomattomia väitteitä, niitä painetaan perhepotretteihin, mieliin ja julisteisiin. Mutta someaikakausi on tehnyt tästä kaikesta väkevämpää. Ihmisten kyvyttömyys lähdekritiikkiin. On todella pelottavaa, kun hyväntahtoiset sinisilmät jakavat Facebookiin MV-lehden "totuuksia" maailmasta. Tapahtuuko ihmiskunnan rappio aivosoluissa? Vastaus on kyllä, jos mietin omaa kehitystäni. Onneksi älykännykkäeläm

En muista koska olisin ollut viimeksi penkkariyleisössä. Tänään se toteutui. Saihan show´sta ihmeellisen piristysruiskeen harmaan tammikuun masennuttamaan mielentilaan.  Omaa abivuottani en halua edes muistella, sillä se tuntuu lähinnä ylähuuleen pakkasessa tarttuneelta viiksiliimalta. Meillä nimittäin oli rekan teemana amis ja asiaankuuluvasti kaikilla oli naamiaisliikkeestä ostetut amisviikset. Kova pakkanen muutti ilon pitkäksi itkuksi. Terminaaliin mennessä (ainakin rannikolla kaikki lähtevät aina abiristeilylle) tyttöabit (silloin kaikki olivat yleisesti tyttöjä tai poikia) olivat tehneet kaikkensa irrottaakseen pakkasessa huuliin jäätyneet tekoviikset. Meillä kaikilla oli punainen rohtunut iho, mutta ilo Linda-siiderin johdosta ylimmillään. Tai jonkin muun ajankohtaisen juoman. Olisiko ollut Elephant Beeria ja Karhu kolmosta camping-majan etkoissa. Ja jotain ällömakeaa likööriä rekassa.  Olemmeko samaa mieltä? Abiristeilyllä sitten yksi meistä luuli olevansa supermies ja hyppäsi