Esmeraldan eetos

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa?  Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin.  Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin...

Elämän aallokossa on löydettävä pelastusvene.  Hyisenä syysyönä Utön edustalla vuonna 1994 moni etsi, muttei löytänyt. Ja jos löysi, se ei toiminut. Tuon vuoden ainut lohtu oli Jäätelöauto, joka tiluliluleerasi iloista tunnussäveltä hiekkatiellä, jota ei ollut vielä asfaltoitu. Ehkä tunnari oli jo tuolloin kuskin vihaama, mutta hyvin hän ainakin äsken osasi sapetuksensa peittää, vieläpä harvinaisen vilpittömästi hymyillen.  Kerrankin olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kirjoitan tätä toffeeveneen lohduttava maku suussani.   Toinen ysärivaihtoehto oli mansikkavene. Nyt vaihtoehtoja oli kuusi, aivan liikaa. Liian tuntemattoman edessä ihminen takertuu perinteisiin.  Tv-kuvat kalmanvärisistä ruumiista meressä sekoittuivat unissa toffeeveneisiin, joilla saattoi paeta loputonta ankeutta. Tuo kuorrute on väriltään lähes sama kuin päällystetty, tahmea oppikirja. En enää muista aihetta. Tuskin mitään muistettavaa. Jäätelöveneen avulla seilasin pakoon kouluelämäksi naam...

Viime aikoina olen kuvannut rollaattoripappoja ja kerrostaloja. Mikään ei ole siis muuttunut. Harmikseni en löydä kuvaa mammasta, joka kiiti rollollaan Varissuolta kohti Itäharjun Prismaa. Hän teki kaikkensa kiirehtiäkseen suojatiellä, nuorempien lampsiessa vieressä kuin ameebat. Ehkä ameebakin on nopeampi, kun kädessä ei ole älypuhelin.  Entisajan suomalaisuuteen kuului mahdollisimman vähäisen vaivan aiheuttaminen. Ihmiset tahtoivat olla harmittomia muille. Tällainen vaatimattomuus nimetään nykyisin huijarisyndroomaksi, jossa ihminen ei tunnista taitojaan. Tai ehkä tunnistaa, muttei pidä itseään "minään".  Sivistyksen mitta oli joskus lukeminen ja kyky kirjoittaa. Nyt yliopistolla ei osata tai haluta tehdä kumpaakaan. Omana opintoaikanani valitettiin eniten sitä, ettei opiskelijoiden käsialoista saa selvää. Kukaan ei kuitenkaan rutissut 600-sivuisten oppikirjojen lukemista edes englanniksi tai ruotsiksi. Lukemisen määrä oli tiedossa oppilaitokseen hakiessa.  Moni asia on...

Nyt on jälleen työn alla mielenkiintoinen SKS:n muistitietokeruu. Ihmisten muistoja lama-ajasta, Neuvostoliiton hajoamisesta, mistä tahansa 1990-luvun ilmiöstä, joka ehkä (?) vaikuttaa edelleen elämään. Sitä tässä varmaan haetaan, otaksun. Suomi voi nousta lamasta, mutta sen syvimmässä mudassa eläneet eivät. Jotain siitä jää sisuksiin, kolkkouden tunne, vieraus, juurettomuus, kyvyttömyys luottaa mihinkään ja kehenkään.  Minulle laman symboli on rikottu puhelinkoppi ankean alikulkutunnelin juurella. Puhelinluettelo tai itse asiassa Keltaiset sivut -katalogi on täynnä topless-baarien ilmoituksia. Isä ehdottaa vitsinä perheillallista sellaisessa Naantalin Kylpylän sijaan, johon hyväosaiset, vielä työssä käyvät tai käyneet, voivat tuhlata kertyneitä lounasseteleitään. Tulihan se halvemmaksi kuin ostaa ruokaa kaupasta, jonka maitojauhohyllyt olivat tyhjät yleislakkouhan alla. Nauroimme äitini kanssa ihmisten hamstrausmaniaa, jonka suora toisinto oli korona-ajan vessapapperiralli. No, eh...

Taas on aika ilmeisesti jo traditioksi käyneen maailman tilan tarkastelu mantelitumakkeeni ja tarot-korttien näkökulmasta. Puhutaan, että joillain ihmisillä on poikkeuksellisen voimakas intuitio. Tai sitten nämä ihmiset ovat vain rohkeita ajattelemaan aavistustensa kautta. Vanhan kansan mukaan kädestä näkee kuudennen aistin. Jos kämmenen sisäpuolella, etusormen juuren alla olevalla "kukkulalla" on risti, sinulla saattaa olla kyky nähdä tulevaan, tai ainakin riittävä omanarvontunto kirjoittaa sen suomin valtuuksin blogiin maailman näkymistä ja takaumista.  Olen käyttänyt todella vähän tarotkortteja tänä vuonna. Ehkä pari kertaa  tammikuun 2021 katsauksen  jälkeen. Tälle on monta syytä, joista yksi on luppoajattomuus. Jos tekee kunnon tarotpöydän, se vaatii tietyn mielentilan ja rauhan ajatella. Nyt olen käyttänyt kaiken vähäisen rauhan ajan kirjoittamiseen. Itselleni poiketen nostin nyt tätä kirjoitusta varten neljä korttia, katsoakseni mennyttä vuotta 2021 yhdellä kortill...

Autolautta M/S Estonian uppoamisesta on kulunut tänään 25 vuotta . Hyvin moni muistaa edelleen, missä oli ja mitä teki kuultuaan tästä yhdestä maailman suurimmasta merionnettomuudesta, jossa kuoli 852 ihmistä. Minä luin tragediasta Teksti-TV:stä ennen koulupäivää. Koulussa seurasimme järkyttyneinä koko päivän suoraa uutislähetystä. Tiesin tätini olevan mukana pelastustoimissa. Hän työskenteli onnekkaamman laivan henkilökunnan riveissä, muttei kyennyt pitkään aikaan työhön tuon kauhean yön jälkeen. Pelastusveneiden laskeminen myrskyävään aallokkoon oli lähestulkoon mahdotonta ja valitettavasti myös turhaa, sillä valtaosa Estonian matkustajista oli jo kuollut.  Onnettomuudentutkintaan liittyvä sukelluskuva Estoniasta peräisin  täältä . Mietin Estoniaa yhä usein, etenkin syksyisen merimaiseman äärellä sekä niinä harvoina kertoina, kun olen uskaltautunut uimaan syysmereen. Ihminen selviää 10-asteisessa vedessä noin tunnin. Oma maksimissaan minuutin mittainen pulahdukseni...