Esmeraldan eetos

Näemmä olen siirtänyt kymmenittäin kuvia tiedostoon, jonka tarkoitus on sisältää kuvia myöhempiin blogijuttuihin. En vain koskaan kirjoita niitä. Havaitessani kuvat muistan kyllä hyvin, mitä olen ajatellut. Ei kuvaaminen koskaan ole turhaa, mutta voisi kyllä itseltä kysyä, tarvitseeko joka kohteesta ottaa niin monta otosta. Kuitenkin mummelina katson todennäköisesti vain niitä albumeita, joissa olin alle 27-vuotias.  Siltä ajalta ovat peräisin viimeiset paperikuvat. Ellei hääalbumia lasketa mukaan. Epäilen vahvasti, että kukaan palaa kovin usein digitaalisten tiedostojen äärelle. Kuvien pläräys sukulointiseurassa koneelta saattaisi tuntua pikemminkin moukkamaiselta (toisaalta onko TV.n huudatus kahvipöydässä sitä yhtään vähempää?), kun taas albumia konkreettisesti selatessa tapahtuma toimii seurallisena ja yhteisenä tarinankirvoittaja. Onko näin? En tiedä. Ehkä vain hiihdän perässä kehityksestä, kuten aina.  No, ei mennä syviin vesiin, mennään Littoistenjärvelle. Minulle monin...

Pika-analyysi: Alaston salissa (2022, Esmeralda, miltei Lypyrtissä, Anna Domino-keksi). Intro: Luin Volter Kilven legendaarisen paksua ja puuduttavaa, mutta upean kielenrikasta armonlahjaa Alastalon salissa (1933) aiemman lupaukseni mukaan kaksi tuntia ja julkaisen näin hartaasti odotetun pika-analyysin Alaston salissa. Tämän luettuanne tiedätte, mistä kaikessa on kysymys.  Asiaan: Aloitamme kysymyksellä, joka on lausuttu Kustavin kirkossa Volter Kilven teoksen ilmestymisvuonna 1933 sekä teoksen esipuheessa: "Ihminen, sinä syntymähetkesi ja kuolemanpäiväsi välivaiheen vaeltanut, joka olet elänyt lapsuutesi sarastuksista nuoruutesi aamun ja miehuutesi päivänkaaren kautta vanhuutesi viileneviin ehtoisiin, leikkinyt huomenesi viattomat leikit, unelmoinut toivojesi nuoret kultaiset kangastelut, astunut pitkän työpäiväsi raskaat saranselät, saavuttanut kuihtuvan elämäsi tyventyvät ehtoot, mikä on elämäsi palkka? " Nukahdettuaan, herättyään ja huomattuaan lehterin penkiltä tiet...

Värit kertovat meistä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mietin usein värien symboliikkaa ja sitä, miksi jokin tietty väri toistuu useammin juuri tiettyinä ajanjaksoina. Aihe nousi taas mieleeni, kun  Akkablogin Annika kertoi oranssin hiipineen yllättävästi olohuoneeseensa. Palaan tähän oranssiin kohta auravalokuvauksen näkökulmasta.  Verannan vanha vaaleanpunainen seinä ja elämän perustarve: pullakahvit. Usein täytämme kotimme, astiastomme ja vaatekertamme lempivärisillä elementeillä. Saatamme kuitenkin yhtäkkiä tai hiljalleen innostua jostain uudesta väristä, josta emme ole aiemmin pitäneet lainkaan. Itselleni tämä on ehdottomasti roosaan taittuva vaaleanpunainen. Aivan ysäriväri, jota meillä oli kotona 1990-luvulla. Muistan, että olen saanut kenties yhden ensimmäisistä migreenikohtauksistani juodessa roosan värisestä savikupista vettä. Kupissa oli vieläpä räikeän mintun värinen raita lisäämässä migreenisilmille haitallista kontrastia. Muistan, miten tuo raita sahaili mukissa...

Tämä on nimitykseni ruokatauon jälkeiselle koomalle, jolloin pitäisi yleensä olla tehokkain. Jonkinlaista välikuolemaa elän nyt myös muilla elämänalueilla, enkä ole siksi jaksanut kirjoittaa tänne blogiin. Olen kyllä muuten kirjoittanut ihan sitä tavoitteellisinta tekstiä, mutta jälleen yksi hylky apurahoissa ja naapurisuhteissa on tehnyt tehtävänsä.  Taisteluväsymys olisi tilalleni varmasti armollisempi nimitys kuin välikuolema. Mutta väsymys voi kestää ikuisesti, välikuolema on vain väliaikainen. Ja sitä seuraa uudestisyntyminen ehkä jossain ylevämmässä todellisuudessa. Juuri nyt sellainen voisi olla vaikka kuningattaren rooli muurahaiskeossa, jossa minä vain nautin palveltavana muiden tehdessä hommat. Aika pitkään asetelma on ollut täysin päinvastainen. Onneksi välillä voin mennä äidille passattavaksi kyvyttömäksi teini-ikäiseksi taantuneena. Jopa nyt korona-aikana, kun äiti alkaa jäädä pois työelämästä ja on pitkiä aikoja ilman lähikontakteja. Olin tänään koko päivän yksin koto...

Nyt, kun olet löytänyt anonyymin blogini nettimeren syövereistä kulinaarisilla Google-hakusanoillasi, onnittelen sinua tasokkaasta löydöstä! Samalla toivon, etten ala harrastaa itsesensuuria blogissani sen tiedon takia, että tiedän. Mutta samapa tuo. Tieto lisää tuskaa ja minä olen omalla tiedonhalullani lähes masokisti. Sinä olet ehkä enemmän vain utelias, joka minun tapaani googletat myös omaa nimeäsi. Sekä todennäköisesti jokaisen muutaman ex-poikaystäväni ja ainoan aviomieheni, josta ymmärsit heti alkumetristalkkauksen valaisemana minulle huomauttaa: ei titteli X tarkoita, että hän olisi rikas . Kiitos isä, tämä oli kullanarvoinen huomio parinvalintaa koskien! Minun alaani onkin rappioromantiikka ilman etuliitettä. Onneksi et kuitenkaan löytänyt osumia Seiskan sivulle tai rikosrekisteriin, vaikka jälkimmäinen ei taidakaan olla julkinen. Kyllä minä arvasin, että joku erittäin tuttu käy näitä kirjoituksiani lukemassa. Tuolla jollain on aikaa edetä preussilaisella systemaattisuudella ...

Joskus miellän joulun ja koko joulukuun lasipurkkiin säilötyksi unelmatehtaaksi. Purkista löytyvät kaikki elementit, joista oman tai jonkun toisen näköinen joulu rakentuu. Veikkaan, että somella on nykyisin jonkin verran tekemistä tämän(kin) asian kanssa. Lopputulos kuitenkaan on harvoin sitä, mitä lasipurkkiin kuvittelemme. Minun purkistani ei löydy itse kuivattuja neilikanpistämiä appelsiinisiivuja, mutta joulusiivottu kuusikoti kyllä. Purkissa tuoksuu sopivasti kostea kuivakakku, lämmin kynttilätali ja juuri se lumisen talven tuulahdus, joka hiipii sieraimiin verannan läpivetoon astuessa. Joulupurkkiin pääsee varsin helposti sisälle eikä kukaan, varsinkaan työnantaja, riistä joulusta nauttivaa sielua purkista ulos. Joulukuu purkissa on eloa kuvitteellisessa hyggejuhlakuplassa, kunnes elo jälleen tammikuussa jatkuu tasaisen arjen ankeuttamana. Purkki on särkynyt tai viety kellariin odottamaan seuraavaa joulua.  Joulupurkin todellinen sisältö perjantaina. Onneksi en ollut "ehtiny...

Tarvitsen kohta megalomaaniseksi paisuneen kirjoitusprojektini vastapainoksi "aivotonta" kirjoittamista, joten viihdytän toivottavasti myös teitä lukijat jälleen kerran julkaistavilla hakusanoilla! Viimeisen viikon aikana on etsitty ylivoimaisesti eniten jouluaiheisia juttuja, lähinnä viime vuoden joulukalenterini sisältöjä. Skipataan ne tässä kohtaa ja mennään koko kuun antiin vielä ilman joulua. Muun muassa näillä huvittavilla fraaseilla blogiini on ilmestytty marraskuun aikana (Googlen kautta): mikael persbrandt laulaa instagram stalkkaus 2020 facebook stalkkaus 2020 loppuelämä yksin korona jäljittäjän palkka mitä on marsalakastike kulttuuriseteli väärinkäyttö khmeli suneli mauste Joukosta löytyy taas vakioteemoja, eli s talkkausta ja yksinäisyyttä ! Olenko siis yksinäinen stalkkeri? Joinain hetkinä saatan myöntää! Koska tämä on lähinnä traagista, siirrytään huvittavimpaan hakuun eli ylimpään. Toisaalta, jos Mikael Persbandt todella osaa laulaa, ei tässä taidossa ole mitä...

... vaikka epäonnistujien maailma on usein kiinnostavampi. Tällainen lause piirtyi mieleeni ja kuului lopulta lannistuneina sanoina keskustellessamme mieheni kanssa epätasaisesti jaetuista onnen palikoista. Tuurista, jolla ei ole välttämättä mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Silti lahjakkaatkin tarvitsevat onnenkantamoisen ennemmin tai myöhemmin. Liityttyäni Instagramiin ja alettuani ensimmäisen kerran katsoa oikein kunnolla mitä ihmiset siellä julkaisevat, yllätyin, miten kovatasoista tekstiä kaiken kuvakaaoksen ja "tiktok-pelleilyn" keskeltä löytyy. "Heippahei ja ihanaa viikonloppua" on yleinen julkaisun sisältö, mutta kyllä Instasta löytyy paljon pureksittavaakin, jopa täysin julkaisukelpoista purukumia. Ja miksei löytyisi? Vaikkei minulla ole asiasta vielä juurikaan omakohtaista kokemusta, uskon, että kustannustoimittajat heittävät ö-mappiin todella lahjakkaiden kirjoittajien tyylinäytteitä. Sellaisia, jotka joku toinen lukija julkaisisi aivan ehdotto...

Päivän ja koko vuoden marttailuvinkkini on itse tehdyt "pikahillosipulit"!  Tarvitset 80 senttiä rahaa ostaaksesi Lidlistä viimeisen alennetun hopeasipulin siemenpussin, noin neljä kuukautta aikaa, pitkiä piuhoja ja tolkuttomat määrät helteessä lämmennyttä, liejuista sadevettä. Lopputuloksen pitäisi silti olla kaiken vaivan väärti. Lähtöruutu. Maali! Tai no, oikeastaan se on tyhjä purkki yhdistettynä euforiseen sipulihönkään.  Ei mennä kuitenkaan asioiden edelle eli makuelämykseen ennen vaiheiden perusteellista läpikäyntiä. Pahoittelen jo tässä kohtaa laihanlaista kuvasaldoa - pihalla oli aina joko liian kirkasta, sateista tai siellä oli liian suuri mahdollisuus piinaavien ihmisten kohtaamiseen. Tajusin, etten ottanut ainuttakaan kuvaa sipuleista sulolaatikossaan! Korvikkeeksi laitan tähän kuvan kesäkurpitsastani. Olin niin innostunut ainoasta orastavasta pampusta, että unohdin kuvata viereiset sipuli- ja yrttiviljelykset. Nyt tämä orastava pamppu on kasva...