Esmeraldan eetos

  Varmaan yksi epäsuomalaisin suomalainen on Jorma Uotinen. Silti aina yhtä ylpeä juuristaan Porissa, jota Turussa saa luvan symboloida Varissuo. Yhtä räikeä kontrasti on elinympäristössään on ollut Jorma, jo nuoresta pitäen taiteilija. Hän ei välittänyt kiusaajista, vaan kulki omaa catwalkiaan pitkin Porista Pariisiin.  On harvinaista, että opettajat koulussakin suhtautuivat myötämielisesti Jormaan ymmärtäen tämän erityislaatuisuuden. Miten moni olisi unohtanut tyylinsä ja haaveensa, tukahduttanut ne betoninharmaaseen massaan, mutta Jorma teki toisin. Hän saavutti kaikki työelämän unelmansa ja enemmänkin, suhtautuen silti aina nöyrästi vastoinkäymisiin. Jorma on ollut minulle usein esikuva, myönnettäköön, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seurauksena. Vasta silloin hänestä tuli niin sanottu kansanmies, jota on helppo lähestyä. En valitettavasti ole tehnyt niin, mutta Jorman kanssa joisin kernaasti samppanjaa jossain hänen vakiokahviloissaan, mieluiten toki Pariisissa. Muista...

Harvoin, jos koskaan kehotan lukemaan jonkin tietyn kirjan. Näin olen toiminut ehkä vain Eddie Jakun kohdalla, josta tuli esikoiskirjailija 99-vuotiaana. En kuitenkaan nyt löydä tuota julkaisua, vain tämän sinne päin , jossa olen luetellut lukemiani vaikuttavimpia kirjoja.  Nyt mennään kuitenkin tämän vuoden parhaaseen tietokirjaan Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin , joka ilmestyi viime vuoden lopulla. Uskonpa, että olen samaa mieltä kirjan parhaudesta vielä tämän vuoden lopussa. Tiesin kyllä Ilta-Sanomien toimittajan Arja Paanasen ansioista, tiesin myös, miten helppoa on leimata tietyn lehden edustajan uutiset joksikin muuksi kuin mitä ne tosiasiassa ovat. Tinkimätöntä journalismia aikaansa edellä. Kuten Paananen itsekin sanoo, jälkiviisas on helppo olla - silti luku hänen tiedostaan Venäjän todellisesta luonteesta jo paljon ennen muita on erinomaisen osuvaa. Suomettumisen perinne ja trauma on maassamme vahva, ja on käsittämätöntä, että samaan ansaan astutaan vuosi tois...

 Je suis Sirkka. En nyt ehkä ihan, mutta uskon, että jokaisessa meissä on pala Sirkkaa. Toivottavasti vai valitettavasti? Sirkka rakastaa järjestystä. Hän kammoaa ihmisiä, jotka tekevät itsestään groteskeilla tavoilla näkyviä. Vaikkapa tungeskelu paikalleen jähmettyneenä tattina eineshyllyn edessä piittaamatta muista on anteeksiantamatonta. Samoin ruoan mässyttäminen, liian kovaääninen puhe tai ylipäätään mikään, joka kuuluu, näkyy, haisee tai häiritsee.  Sirkan ihmisvihaan samaistun täysin. Mutta siinä ei ole mitään hienoa, ettei osaa herrasmieheltä ottaa ovenavausta tahi takkia vastaan. Se on kovin monelle suomalaisnaiselle vaikeaa, aivan kuten kehujen liittäminen omaan näkymättömään ja todennäköisesti joskus mitätöityyn itseen.  Sirkka on Sirkka, koska hän on suomalalainen. Läpi teoksen pohdin, onko Sirkkoja yhtä virkaintoisina muualla kuin Suomessa. Ehkä Saksassa, jossa ollaan pihejä ja pedantteja? Tämän ilmiön tavoittamisesta, sirkuudesta, toimittaja Anni Saastamoise...

Vuosia sitten kirjoitin blogiin työuupumuksesta uutena kansantautina. Sitten alkoivat telkkarin studiot täyttyä, tietysti minun ansiostani. Kameroiden edessä pohdittiin, onko työuupumus uusi kansantauti . Yleensä, jos ihminen esittää kysymyksen, hän vastaa siihen jo itse kysymyksellään. Siksi kysymyksiä on hyvä esittää. Auttaako iltalenkki?  Nyt kysynkin, toipuuko työuupumuksesta koskaan. Tutkimusten mukaan uupumus näkyy aivokuvissa, se ei siis ole mikään keksitty juttu. Tällaista suhtautumista osa saa osakseen. Nyt on trendikästä olla uupunut, ja sitä rataa. Tuskin kukaan tässä maailmassa valitsee mitään ikävää trendin takia.  Jälkiviisaana voin itse sanoa innostusjargonkielellä, että energiapankki hupenee nykyisin nopeammin, jos se ehtii edes täyttyä. Viikossa voi olla yksi tai kaksi päivää, jolloin tunnen olevani pirteä. Jatkuva väsymys on kestänyt nyt viisi vuotta, enkä ole palautunut siitä koskaan. Sain tuolloin aivan selvän varoitusmerkin, joka johti aivokuviin saakka. K...

Siinäpä pohtimani pulma. Ehkei ongelmasta kuitenkaan ole kyse, pikemminkin haasteesta, joka toisinaan on valinta. Työskenneltyäni pienen ikuisuuden *timanttisessa tiimissä* ja tultuani jo allergiseksi jargonille, olen nauttinut suunnattomasti työnteosta yksin. Se vapauttaa minussa energiaa, joka tietysti jossain kohtaa näivettyy aivosumuksi. Työssä tarvittava pitkäjänteisyys on toista kuin kirjan kirjoittamisessa. Ongelmana tietysti on jatkuva sillisalaatin virta, joka pitää pilkkoa ja jalostaa. Tarjoilla herkkullisena ateriana. Työpäivän välissä menin uimaan (eli syömään lounasta ja pullaa) . En voisi tehdä näin missään näin sanotusti perustyöntekijänä.  Hallitusta suomitaan milloin mistäkin, mutta yhtä hyvää asiaa se edistää. Se yrittää luoda (verotuksellista?) mallia, jossa ihminen voi olla yhtä aikaa palkansaaja ja yrittäjä. Tällainen yhdistelmä on esimerkiksi työvoimatoimistolle täyttä hepreaa, etenkin jos palettiin sekoitetaan vielä veroton apuraha. Nyt olenkin onnellinen, ku...

Aikoinaan ihmiset pitkästyivät tv-ohjelmien puhuvista päistä. Nykyisin niitä vaaditaan somessa. Jopa uutismediat ovat sortuneet Tiktok-vaikuttajien tielle, jolla toki saavuttaa klikkauksia. Paitsi että reelsejä ja videoita ei käsittääkseni tarvitse klikata. Riittää, kun tippahuulena tuijottaa ruutua. Ihmiset eivät jaksa enää lukea sanomalehtiä, paitsi hyvällä tuurilla sunnuntaisin. Silloin panostetaankin lukemistoon, johon arkena ei riitä aika ja keskittymiskyky. Näitä kumpaakin kyllä olisi, jos arjen priorisoisi toisin. Syyllistäminen ei kuitenkaan auta printtimedian ahdingossa. Lopulta on mentävä sille lavealle tielle, jolla kaikki huutavat kenenkään kuulematta. Kuuntelematta? Sosiaalisen median algoritmit pelittävät parhaiten, kun ruudussa on puhuva pää. Jos tämä pää kertoo vielä minämuodossa asioita, olivat ne sitten faktoja maailmasta tai kokemuksia meikkivoiteesta, kuulija on koukutettu. Mietin, kuinka paljon on meitä, jotka vaihtavat heti levyä. En kestä ainuttakaan puhuvaa p...

Suuri märkä salaisuus. Kuin juuri se vasten kasvoja tai palaneena rippileirin kiukaseen. Ei moni tahdo tätä lukea, osaa ahdistaa elämän ytimen löytyminen ostarilta.  FilmTownista, parempiosaisen kaverin maksamista karkeista. En edelleenkään käsitä, miten moinen kaveruus oli mahdollista. Toisaalta, päättyihän minunkin läheinen ystävyyssuhde siihen, että kaverini joutui tarkkiksen kautta lastenkotiin. Ehkä vanhempani olivat huojentuneita. "Vesiputket seinien takana jaottelevat juomavettä ja jätettä." Aina vanhemmat toivovat lapsilleen "tasokkaampaa" seuraa, opettajien kersoja, joiden luona voi syödä vanukasta yökylässä vesisängyllä pomppien. Valinnanvaraa ei aina ole. Joskus kaikilla meni yhtä huonosti kuin päähenkilöllä, joka omistaa teoksen kaikille, joilla meni huonosti vuosina 1996-2005. Kuulun varhaisempaan sukupolveen, mutta tunnistan nämä kaikki kirjassa kuvatut asiat. Ehkä yksi onneni oli hammasalan äiti, joka ei ostanut karkkia ja limsaa lohduksi. Mutta Te...

Kevät koittaa aina uudelleen. Valon säteet viestivät toivosta tai toivottomuudesta, riippuen kärsiikö kevätmasennuksesta vai öljyämättömästä terassista. Riittävätkö rahat ruokaan, herjataanko kadulla tai osuuko juuri kevään korville se kaikein raskain vuosipäivä menetyksestä.  Minua on aina kiinnostanut höyryävät viemärit. Ehkä samaistun niihin. Lapsuudestani on olemassa yksi video. Siinä osoitan kuvan kaltaista törötintä nelivuotiaana kysyen mummultani, mikä toi on. Ymmärrän olevani yhä sama ihminen perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Tämä taitaa olla kaukolämpöön liittyvä putki.  Itselleni kevät on usein vaikeampi kuin syksy, jonka pimeyttä rakastan. Olen tehnyt epävirallista gallupia. Minusta tuntuu näin mutuotannalla, että ihminen nauttii eniten siitä vuodenajasta, jolloin on syntynyt. Itse kun olen joulun lapsi, en muista koskaan valittaneeni hangista ja nietoksista. Päinvastoin nautin talvesta ja elokuun pimenevistä illoista. Kevään valo tuntuu väkivaltaiselta riis...

Vastaamo-kohun ryönä hymyilee salissa ripulit housuissa. Hän kuvittelee olevansa voittamaton, vaikka on jo hävinnyt. Seitsemän vuotta aikaa pelata Nintendoa. Eikä häntä istuteta edes kiukaaseen. Sellainen fiilis saattaa olla niillä yli kymmenellä tuhannella suomalaisella, jotka eivät tehneet Kivimäen kiristyksestä rikosilmoitusta. Se osoittaa, että hän osui haavoittuvimpiin kansanosiin. Nämä ihmiset eivät jaksa tavoitella oikeuksiaan, kun ovat jo ne ehkä tunteen tasolla menettäneet. Tuomiokirkko ei viittaa oikeuslaitokseen vaan kotiin. Domus. Kuvassa kaksin kappalein. Rikolliset ovat aina iskeneet henkilökohtaisimpaan. Jos kotiin ei pääse, identiteetti on digitalisoituneessa yhteiskunnassa tehokkaasti saatavilla. Haavat ovat avoinna kaikkien löydettävissä.  Suomalaisen kulttuurin päivänä nostaisin esiin oikeustajun. Meillä on myös mahdollisuus tavoitella oikeutta silloinkin, kun se ehkä on henkilökohtaisesti liian raskasta. Mutta yleisesti se tieto, ettemme käytä oikeuksiamme, on...

Möykky sisälläni on painanut pitkään. Tämä on se musta raskaus, joka imee tulevaisuuden sisäänsä kuin musta aukko. Nämä tarinat on kerrottu jo moneen kertaan. Silti hätkähdän, miten Sun-Maid rusinan yksityiskohtaisuudella se voi olla sama. Ei yhtä paha kuin Westendin päähenkilöllä, joka minä-kerronnalla reflektoi laman runtelemaa nuoruuttaan. Sitä tulevaisuutta, joka toisilla oli edessä itsestäänselvyytenä toisten jäädessä tuntemaan ikuista ulkopuolista ja osattomuutta.  Itse en ole näitä menestystarinoita juuri kuullut. Pikemminkin päinvastoin. Myös menestyjillä meni huonosti. Espoossa oli ehkä riittävästi variaatiota. Miten myös Hyvää iltaa  (2023) pohjautuu Espoo-muistoihin? Mikä Espoossa saa ihmiset muistelemaan lamaa? Onko se väkiluku, prosentuaalinen osuus Suomen työttömistä? Jyrkät kontrastit kaupunginosissa? Espoolaiset kustannustoimittajat? Vai vain kupla, joka puhkesi kaikkialla Suomessa, mutta jonka pahimman niiton nopeus kävi radikaaleimmin ilmi pääkaupunkiseudul...

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään.  Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin. Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edel...