Esmeraldan eetos

Tällainen lausehirviö on parhaillaan edessäni toisella välilehdellä. Minun on pakko kirjautua blogiin ja vuodattaa tuskani ulos. Kuvittelen ymmärtäväni taloudesta paljonkin, mutta tästä en tajua mitään. Miksi en tajua? Olenhan minä hoitanut itsenäisesti inventaariot, tilaukset, sijoitukset, erinäiset rahankäytön vastuutehtävät ja niin edelleen. Ja kirsikkana kakussa, joudun opettamaan matematiikkaa. Väitän ymmärtäväni siitäkin enemmän peruskoulutasolla kuin taloustieteestä yliopistossa.  Eräällä tunnilla käyttämäni uutisdia.  Niin, miksi en tajua? Kysymys on ammattikielestä tai tieteenalan kielestä, jota toisinaan kutsutaan jargoniksi. Kirjoitinkin joskus erinomaisesta lukukokemuksestani Työelämän tyhjänpuhujat. Laura Niemi osui kultasuoneen, kun myös media innostui kirjasta. Esimerkiksi Ylellä voi testata, ymmärrätkö jargonia . En silti ymmärrä, miksi minun on ymmärrettävä, mitä otsikko tarkoittaa. Otsikko on myös kutsu kauppakorkealaisille eksymismatkaan humanismin pariin. M...

KuntaRekry kaatuu kesken hakemuksen alituiseen kuvan osoittaman peukun tavalla, ilmeisesti kunnallispolitiikan jatkeena. Päätän luovuttaa alapeukusta inspiroituneena ja käsitellä polttavinta paikalliskohua, Ilpoisten koulun ruokalan häpeälinjaa. Varmasti somessa tätä jo ruoditaan, mutta olen tästä onneksi autuaan tietämätön. En halua tietää, miten syvälle peukalo on tungettu ja mihin. Varmaa kuitenkin on, että koulun ruokalasta se on nyt poistettu.  KuntaRekry toimii kuin junan vessa. Ilahduin ajankohtaisesta symbolista.  Mistä on kysymys? Turun Ilpoisten koulussa tehtiin ruokahävikin minimointiin ja ruokala-asioinnin jouhevuuteen liittyvä kokeilu. Laitetaan erilliset baanat astiapalautukseen heille, joilla on jotain pois kipattavaa ja heille, joiden lautanen on "nuoltu tyhjäksi". Ensimmäisen baanan yllä on alapeukku, jälkimmäisen ylöspäin osoittava peukku. Papukaijamerkkiä tai merkintää tulevasta taivaspaikasta ei kuitenkaan mainita.  Jo muinaiset roomalaiset -aloitus o...

Olen käsittelyt blogissani jonkin verran, ehkä enemmänkin, yhteiskunnassa vallitsevaa eriarvoisuutta. Olen kiinnittänyt huomiota aiheeseen lapsuudesta lähtien ja lukenut myös paljon luokkaeroihin liittyvää kirjallisuutta. Sellaista vain ei ennen 2000-lukua kovin paljon ollut.  Marraskuussa sain vihdoin luetuksi ikuisuuden lukulistalla olleen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007). Sen sisällössä ei ole mitään muuta vanhentunutta kuin KappAhl ja muutamat muut liikkeet, jotka eivät enää palvele keskuudessamme. Kirjassa tuodaan hyvin esille, millaista on eläminen rivien väleissä Suomessa, jossa luokkaa ei näkyvästi alleviivata. Se tekee kiistatta vallitsevan luokkajaon olemassaolon hyväksymisestä vielä vaikeampaa. Kuulut johonkin, joka vaikuttaa kaikessa mitä teet ja miten sinuun suhtaudutaan, mutta aiheesta ei puhuta.  Asuntovaunu: toisille osoitus hyvinvoivaan keskiluokkaan noususta, toisille alaluokkaisen junttiuden symboli? Ennen kun nyt. Luokkajaosta on t...

En muista koska olisin ollut viimeksi penkkariyleisössä. Tänään se toteutui. Saihan show´sta ihmeellisen piristysruiskeen harmaan tammikuun masennuttamaan mielentilaan.  Omaa abivuottani en halua edes muistella, sillä se tuntuu lähinnä ylähuuleen pakkasessa tarttuneelta viiksiliimalta. Meillä nimittäin oli rekan teemana amis ja asiaankuuluvasti kaikilla oli naamiaisliikkeestä ostetut amisviikset. Kova pakkanen muutti ilon pitkäksi itkuksi. Terminaaliin mennessä (ainakin rannikolla kaikki lähtevät aina abiristeilylle) tyttöabit (silloin kaikki olivat yleisesti tyttöjä tai poikia) olivat tehneet kaikkensa irrottaakseen pakkasessa huuliin jäätyneet tekoviikset. Meillä kaikilla oli punainen rohtunut iho, mutta ilo Linda-siiderin johdosta ylimmillään. Tai jonkin muun ajankohtaisen juoman. Olisiko ollut Elephant Beeria ja Karhu kolmosta camping-majan etkoissa. Ja jotain ällömakeaa likööriä rekassa.  Olemmeko samaa mieltä? Abiristeilyllä sitten yksi meistä luuli olevansa supermies ja...

Tämä vuosi on ollut sanalla sanoen masentava. Alakulo vaivaa ehkä kahdeksaa miljardia ihmisitä tällä pallolla, osalla tosin murhe koskee lähinnä oman napanöyhdän ympärillä pyöriviä asioita. Tuntuu pahalta sanoakin, että samaan aikaan olen tässä yrittänyt nauttia vapaasta vuodesta. Padonnut turhautumiani kirjoittamiseen ja taiteeseen, sitten vihdoin kun kykenin jollain tavalla nousemaan Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamasta pudotuksesta. Siinä meni parisen kuukautta. Lyhyt aika ukrainalaisten vuodessa, joka on yhä kylmempi. Venäjä tapattaa ukrainalaisia samoin kuin 1930-luvun holodomorissa, nyt nälän sijaan kylmyyteen.  Tämän vuoden aikana olen miettinyt useasti vuosi sitten kirjoittamaani joulutarinaa  Askeleet lumessa . Saattoiko alitajuntani oikeasti tietää tapahtumat, jotka olisivat edessä? Tilanteen, joka juuri nyt ensilumen leijailtua olisi totta lähes jokaista yksityiskohtaa myöden? Vasta uuden vuoden jälkeen pelkäsin, että Venäjä hyökkää Ukrainaan tämän vuoden aikana. Sil...

Joskus ihmeitä tapahtuu. Huomaan lukevani taas yhtä paljon kuin ennen kuluttavaa työelämää ja viimeiset lukuhalut tappanutta gradupuserrusta. Silloin toki luin massiivisia lähdeteoksia jopa tanskan kielellä (toivottavasti kukaan ei tarkista kääntämisten oikeaoppisuutta) ja erinäisiä muita opintoihin liittyviä opuksia. Menetin kuitenkin kyvyn lukea mitään ylimääräistä. Koska en kuulunut heihin, jotka voisivat opiskella vailla työntekoa, rojahdin vain opintojen ja työvuoron jälkeen sohvalle katsomaan Beckiä ja syömään pakastepizzaa. Tälläisella kaavalla elo jatkui vuosikausia. Jossain kohtaa gradu valmistui, minä niin ikään valmiina haudattavaksi. Työvuorot pitenivät, vuodet sekoittuivat toisiinsa minun hävitessä niiden hahmottamattomiin väleihin. Luin korkeintaan muutaman kirjan vuodessa, lomien aikana jos silloinkaan. Huonojen kuvien aika. Kirjahylly on levittäytynyt lattialle. Etsin pitkään Donna Tarttin klassikkoa kirppikseltä, vihdoin sen eurolla löysin. Kohta luen sen. Rennyn ostin...

Taannoin kirjoitin kokemuksesta , jossa opiskelun päämäärättömyyden tuska yhdistyi painajaisia aiheuttaneeseen Patrick Süskindin   Parfyymin värittämään todellisuuteen. Ankea soluasuminen ei varsinaisesti toiminut bonuksena jäsentää esitystä, jonka palasia ei hahmottanut vaikka kuinka yritti. Ehkä tuota tammisaarelaista kaanonia väritti punavankien veri yhdistettynä digitalisaation murrokseen, vuosituhannen vaihdokseen, omaan aikuistumiseen. Miten asia liittyy tähän päivään? Kirjoittaessani tuota aiempaa tekstiä, en tiennyt, että paikka on todellakin unen ja valveen rajamaa. Sitä ei enää ole. Kaikki on purettu. Tämä suorastaan vertauskuvallinen tieto pyyhkii muistojeni yli lisäten niihin outoa maagisuutta. Kuitenkin, tuskin kovin monelle muulle opiskelijalle kokemus oli sama, edes lähellekään. Ehkä monelle paikka oli vain koulu, ihmiset olivat vain ihmisiä, kaupunki oli vain kaupunki, jonne on mukava palata viettämään kauniita kesäpäiviä.  Kuva: Visit Raseborg Osa teki näin y...

Lähes joka viikko media tarjoaa eteemme kohun, johon valveutuneen ihmisen pitäisi ottaa kantaa. Aiheestä pitäisi keskustella sekä somessa että kaupan kassalla, jossa myyjä haluaa yleensä tehdä vain työtään. Toisaalta mielipiderikas ajatustenvaihto, mikäli kustannustehokkuus sen sallii, voi rikastuttaa kummankin osapuolen päivää.  Onko mielipiteettömyys sittenkin suurempi uhka lajitovereille? Onko se mielen laiskuutta, haluttomuutta ottaa asioista selvää, silkkaa välinpitämättömyyttä? Vai onko kyse sittenkin väsymisestä maailmaan, jossa pitäisi aina olla jotain mieltä?  Nämä molemmat tarpeet kulkevat rinnakkain. Sitä haluaa ajatella, että Afrikan tähti on vain lempipeli, joka on osa suomalaisten kollektiivisia lapsuusmuistoja. Pelasin sitä ihan muutama vuosi sitten, jolloin löysin jälleen Afrikan tähden. Nyt muistin jo etukäteen, mitä sen tilalla sädehtii. Siskoni kirjoitus, jossa minä olen p'*ska. Esmeralda on p*aska. Itse timantti on revitty pois. Näin siskoni muunteli totuut...