Esmeraldan eetos

Nyt täytyy käyttää tätä blogialustaa Otavan lukupäiväkirjana. Sellaisen otin omakseni edellisvuonna kirjamessuilla, enkä muistanut käyttää. En siis kirjaa ylös lukemiani mihinkään, ellen sitten kirjoita niistä jotain tänne tai Instagramiin. En jaksaisi kirjoittaa kaikesta lukemastani jotain. Mielestäni on oltava tila myös sille, että tuntemukset ovat vain oman itsen ja kirjan välisiä. Siihen tuo armoitettu lukupäiväkirja olisi ollut varsin hyvä kapistus. Nyt olisi korkea aika löytää se.  Vihje kahden parhaan kirjan sisällöstä. Kuka arvaa mitkä ja miten ne liittyvät tähän kuvaan? (Kerron lopussa.)  Ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja on Esa Pesosen runoteos Tänä yönä olen yksin (omakustanne, 2022). Suosittelen sitä jokaiselle, joka kaipaa ajatuksia eriarvoisuudesta, köyhyydestä, rakkaudesta, yksinäisyydestä Helsingissä tai missä hyvänsä. Ajattomanakin teos on aikansa kuva, viimeistelemättömänä hiomaton timantti. Pidän useammin sellaisista (joilla on vahva sanoma) liian teko...

Kaunosielut ovat aina surreet maailman rumuutta. Mutta ajatelkaa, miten karmea ympäröivä todellisuus on pessimististen inhorealistien mielestä. He eivät näe romantiikkaa edes siellä, missä sitä puhtaimmillaan ja aidoimmillaan on, vaan niputtavat moisen siirapin tekaistuksi välineeksi, jota vaaleanpunaisiksi silmälaseiksikin kutsutaan. Maailma näyttää lohdullisemmalta niiden läpi. Mutta romantiikka on kaukana vaikkapa toksisesta positiivisuudesta. Se on sairaus, romantiikka vain jalo  elinehto, yhtä luonnollinen tarve kuin syöminen ja hengittäminen.  Eikö ole vaikea päätellä, kumpaan karsinaan kuulun? Usein luulen olevani ainoa, lähes sukupuuttoon kuoleva laji tässä hyytävässä maailmassa, jossa yleisin läheisyyden muoto on katsoa sohvalla lätkää ja heittää laudanpätkiä toista päin taloremontin keskellä. Siis tämä kaikki on valovuosien päässä minusta: lätkä- ja rempparomantiikka. En todellakaan katsonut Suomen peliä vaan kuuntelin korpien kuisketta Lapissa. Sitä teen edelleen, v...