Esmeraldan eetos

 Je suis Sirkka. En nyt ehkä ihan, mutta uskon, että jokaisessa meissä on pala Sirkkaa. Toivottavasti vai valitettavasti? Sirkka rakastaa järjestystä. Hän kammoaa ihmisiä, jotka tekevät itsestään groteskeilla tavoilla näkyviä. Vaikkapa tungeskelu paikalleen jähmettyneenä tattina eineshyllyn edessä piittaamatta muista on anteeksiantamatonta. Samoin ruoan mässyttäminen, liian kovaääninen puhe tai ylipäätään mikään, joka kuuluu, näkyy, haisee tai häiritsee.  Sirkan ihmisvihaan samaistun täysin. Mutta siinä ei ole mitään hienoa, ettei osaa herrasmieheltä ottaa ovenavausta tahi takkia vastaan. Se on kovin monelle suomalaisnaiselle vaikeaa, aivan kuten kehujen liittäminen omaan näkymättömään ja todennäköisesti joskus mitätöityyn itseen.  Sirkka on Sirkka, koska hän on suomalalainen. Läpi teoksen pohdin, onko Sirkkoja yhtä virkaintoisina muualla kuin Suomessa. Ehkä Saksassa, jossa ollaan pihejä ja pedantteja? Tämän ilmiön tavoittamisesta, sirkuudesta, toimittaja Anni Saastamoise...

Kahden viikon aikana on tullut nähtyä säiden ääripäät. Olisivatko vain rakeet puuttuneet, vai satoiko niitäkin Turun rautaesiripun yllä? Olen sijoittanut tämän tiettyyn maantieteelliseen siirtymään, joka monin tavoin jakaa Turun kahtia. Voitte arvuutella, missä tämä sijaitsee, kuvan näette tämän tekstin lopussa.  Säiden tai lämmön nopea vaihtelu saa ilmeisesti aikaan sakeaa hernerokkasumua. En ole meteorologi, enkä jaksa googlettaa selvittääkseni tieteellistä taustaa ilmiölle. Mutta varmaan kaikkien mielestä tällainen usva on viime aikoina lisääntynyt. En tiedä, koskeeko ilmiö muutakin Suomea, vai vain veden varassa sinnittelevää kaupunkia seitsemän kukkulan laaksossa.  Kaikki tiet vievät Roomaan? Keltaisessa talossa on aikoinaan muistaakseni ollut suolavarasto, siitä pramea ulkokuori. Ihme kyllä tämä kortteli on pitkälti säästynyt. Etualalla toki pitää olla järkyttävän ruma pytinki. Kauempana hotelli Marina sentään on aikansa varsin onnistunut tuotos, vaikka senkin alta puret...

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään.  Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin. Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edel...

Kun elämässä on liikaa kuormaa, sen huomaa myös siitä, ettei ehdi, jaksa tai pysty kirjoittamaan. Vaikka se saattaisi keventää lastia harhaluulon verran.  Sanonta Murphyn laista osuu valitettavan hyvin kohdalle, samoin kuin se totuus, että ongelmilla on tapana kasautua. Jos jokin asia voi mennä pieleen, se menee pieleen. Onnellisia ovat onnellisten tähtien alla syntyneet.  Samaan aikaan toki tapahtuu hyviäkin asioita, jotka vain tuntuvat äärimmäisen laimeilta vastoinkäymisiä vasten. Siksipä luettelenkin asiat, jotka ovat tuoneet lohtua. Ehkä niistä joku toinenkin jotain saa.  1) Lämmin sauna ja suihku 2) Lämmin sossuttu sauna ja suihku 3) Kodissani on vessanpytty (toistaiseksi) 4) Pakkaslukemat ovat lauhtuneet, vähäisempi lämmitys riittää 5) Näen enää vain painajaisia katastrofista, vaikka elänkin keskellä sitä 6) Jaksoin tehdä ensimmäisen kerran ruokaa koko tammikuussa 7) Teen sitä kohta toisen kerran vuosikerran 1961 Kenwoodilla, johon voi näemmä luoda rakkaussuhteen 8)...

Aika usein juoksen nämä polut läpi, Littoisten verkatehtaan kautta metsikköön. Polut kiertävät Littoistenjärven ympäri, joka tunnetaan nykyisin Villa Järvelän avantouintihypetyksestä. Itse on ole välittänyt mennä saunomaan sinne kuin kerran, sillä en pidä tunteesta silakkana suolapurkissa. Suolan korvaa nihkeä hiki pesemättömillä lauteilla. Jostain syystä avantouinti on nykyisin todella suosittua, ja jokainen itsensä trendikkääksi tunteva omistaa kylmäuintiin sopivan päähineen ja kengät. Jokainen on alle 30-vuotias. On tietysti hienoa, että perinne säilyy.    Kuvien luvaton lainaaja kivitetään. Niin maailma muuttuu, yhtä aikaa kyläkaupat tekevät kuolemaa. Verkavalinnasta ostin kenties viimeiset leivinjauheet. Olin järkyttynyt perinteisen marketin kuoppauksesta, vaikken siellä usein käynytkään. Tämä tiivistää hyvin, miksi kauppa ei käy. Ei auta, että joku ostaa joskus unohtuneen hiivan tai maidon. Ennen niin ihmisiä kuhiseva keskittymä on nyt autio, vaikka alue onkin yhteisöll...

Tuota 1990-luvun klassikkoelokuvaa en ole edelleenkään nähnyt, tuskin näenkään. Autiotaloja senkin edestä. Enää rakennusten jääminen tyhjilleen ei ole vain maaseudun ongelma, vaan autiotaloja löytyy yhä enemmän kaupunkialueiden lähettyviltä. Jopa keskeltä kaupunkeja. Ei nyt mainita erikseen Turkua, joka on jo kiitettävää mainetta niittänyt vanhojen kohteiden heitteillejätöstä.  Portaat vievät aina jonnekin. Kaikkien äärellä ei ole selvää, minne. Palasin katsomaan, mitä kuuluu eräälle vanhalle pihapiirille, jonka keskeltä löytyy kenties 200-300-vuotias tammi.  En muistanut, että paikka oli näin raunio. Ei se viimeksi ollutkaan. Oli yllätys, että tietyt autiotalot oli purettu, vaikka se olikin odotettavaa. Eihän niitä kuvausta varten säästetä, kuin ei elinpiirinkään. Aina vedotaan rottien sun muiden elukoiden pesiin. Kehitykseen, joka kehittyy. Jäljelle jää hyvällä tuurilla ehkä kivikasa, joka korvataan kaupunkialueella parkkipaikalla.  Usein autiotalojen pihat ovat täynnä ...

Suuri ja mahtava kirppispostaus on jäänyt roikkumaan, sillä asiat jäävät kuuluisasti...roikkumaan? Nyt kuitenkin megaluokan järkytysuutinen aktivoi minut kirjoittamaan kirpputorikirjoituksen. Minähän nyin aivan epätoivoisena viime sunnuntaina lempikirppikseni Kirppiskeskus Hassisen ovea. Olin varustautunut kunnon kirppisralliin juoksulenkin päätteeksi, jolloin olisin voinut lisätä myös kirppiksille ominaista nihkeyttä vaaterekkien viidakkoon. Turha toivo! Kirppis oli sulkenut ovensa lopullisesti vain muutamaa päivää ennen.  Niin monet hyvät löydöt tein Hassiselta, usein sain myös ilmaiset huutonaurut. En tästä opuksesta sentään, mutta vaikkapa ylihinnoitellusta avatusta kokistölkistä ja nukkaisesta haarakiilabodysta neppareilla. Vain taivas oli rajana, mitä kaikkea ihmiset pistivät myyntiin.  Tiesin kyllä, että Hassinen suljetaan jossain vaiheessa, alueelle kun on tulossa rakennustyömaa. Uusia kerrostaloja, joiden alta lanataan ilmeisesti koko teollisuushallikortteli. Niitä ra...