Esmeraldan eetos

Hyvää lukurauhan päivää! Eikös sen pitäisi olla joka päivä? Muutenkin rauha päällä maan. Miten ilman kirjallisuutta kestäisi tätä aikaa? Ilman musiikkia, taidetta, juoksemista dopamiinit kaakossa? Itse en ainakaan selviytyisi, hädin tuskin nytkään.  Viime aikoina olen tutustunut uudempaan luokkaeroja käsittelevään kirjallisuuteen. Minua kiinnostaa myös, millä lailla tietty herraviha huokuu huokosista läpi, ja miten luokka-asiat kiinnostavat lähinnä luokkanousun tehneitä duunareita. Onhan se toki selvää, että lapsuudesta asti keskiluokkaisessa tai ylemmässä yltäkylläisyydessä elänyt ei välttämättä havaitse hienovaraisia luokan tarjoamia mahdollisuuksia ympärillään. Sellaisen ihmisen on myös helppo sanoa, että kaikilla suomalaisilla on samanlaiset mahdollisuudet pärjätä elämässä. Unelmat vaativat sisäsyntyistä ja elinpiirin suomaa mahdollisuutta uskoa niihin. Piano oli aikanaan hyvin yläluokkainen soitin, kunnes hinta halpeni, ja pianonsoitosta tuli pikkuporvarillinen harrastus. Edel...

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvise...

Mietin pitkään, kuinka tiivistäisin tämän Elena Ferranten ahmittavan herkullisen ja samaan aikaan realistisen teoksen sanoman. Ainakin Uuden nimen tarina on koukuttavuudessaan vielä loistavampi kuin Napoli-sarjan ensimmäinen osa Loistava ystäväni . Elämässä on tiettyjä lainalaisuuksia, jotka Ferrante kuvailee nerokkain sanankääntein liian nuorena väärän ihmisen kanssa avioituneen Lilan ja suvereenista älykkyydestä sekä miehisestä rakkaudesta haaveilevan Elenan tarinassa, 1950- ja 1960-lukujen Napolissa. Ympärillä pörrää tuttuun tapaan laaja galleria ärsyttäviä sukulaisia, joista nykylukija haluaisi blurrata puolet pois elämästään. Kenties kuten Lila ja Elenakin, mutta näin ei ollut tapana toivoa. Ennen minä-aikakautta asioita siedettiin, vain hullut ja kiittämättömät kapinoivat. Lila tietysti kuuluu jälkimmäisiin Elenan vuoroin seuratessa, myötäillessä, kadehtiessa tai sääliessä Lilan elämää. Veri velvoittaa, mutta se saa meidät haluamaan kuuta taivaalta silloinkin, kun juuret ov...