Esmeraldan eetos

Harvoin on tuntenut elämäänsä niin kadonneeksi kuin kuluneen viikon aikana. John Lennonkin puhui vain kadonneesta viikonlopusta May Pangin suhteen. Tulipahan luettua pitkänperjantain jälkeisessä migreenissä harvinaisen paljon. Koko pääsiäinen meni siis vakioseuralaiseni kourissa, jota toisaalta osasin jo odottaa. Olihan minulla pitkästä aikaa edessä viiden päivän vapaa ilman ainuttakaan pakottavaa sykinnän tarvetta. Niinpä ohimoni verisuoni hoiti sykkeen. Aivoni järjestivät strobovalodiskon, koska lepo on niin ihana asia, että sitä on syytä neurologisesti juhlia.  En ruikuta elämäni kestovaivaa, johon, kiitos vaan, ei kannata tarjota ratkaisuja. Kunhan vain ei kroonistuisi. Jo sukulinja kertoo, että tämä tulee enemmän tai vähemmän olemaan seurani hautaan asti. Niinpä luin viikon aikana intuitiivisesti kirjoja, jotka liittyvät menetettyyn elämään ja kuolemaan. Siitähän kaikessa lopulta on kysymys, jos sairaalapappi Kullervo Kivikoskelta kysyy.  Bongasin tämän kirjaston pa...

Olen viime aikoina lukenut kahden toimittajan eri tavoin erinomaiset kirjat. Itse asiassa kolmaskin on parhaillaan menossa, sillä myös Eeva Kiviniemi on entinen toimittaja. Ilmeisen monella toimittajalla on haaveena tuutata joskus vapaata tekstiä kirjan muodossa, kunhan taloudellinen tekstin tuottaminen antaa aikomukselle myöden.   Helsingin Sanomien rikostoimittajan Mauri Sariolan (1924-1985) kohtalona oli kuolla sairaalabakteeriin varsin nuorena, vaikka tuohon aikaan keskimääräinen elinikä miehillä taisikin olla alle seitsemänkymmentä.  Mauri jakoi mielipiteitä jo aikana, josta hän kirjoittaa. Hän asui Kari Suomalaisen perheen kanssa samassa Sanoman talossa, ja Karihan oli meidän kaikkien toivottavasti yhä muistama loistava Hesarin pilapiirtäjä.  Sekä Karia ja että Mauria on syytetty rasismista tai ainakin oikeistolaisista mielipiteistä etenkin jälkikäteen. Toivon silti, ettei Sariolan kirjalliseen tuotantoon kajota, sillä jokaisen ihmisen tulee kyetä lukemaan 1960...

Minun pitäisi jo mennä nukkumaan, eikä varsinkaan kännykällä näpyttää turhaa dadaa. Haluan vain jakaa teidän kanssanne ei lainkaan turhan huolen verenpaineesta. Se on koholla. Ulkoilu on parasta lääkettä verenpaineen ja yleisen ketutuksen sekä murhetason laskuun.  Minulla, jolla on aina ollut alhainen verenpaine suvunkin siunauksena, on nyt pitkäkestoisen stressin, unettomuuden ja varmasti ruokavalionkin takia kohonnut riski tautien eldoradoon. Päässä humisee salamilla täytetty croissant, jonka imuroin muistellessani Pariisia. Miksi kielto vain lisää elämänjanoa? Valitettavasti minulle elämä on yhtä kuin salami, lehmän kuolema. Vai possun, kuitenkin. Suonissa kohisee. Ennen tässä oli patoamaton Halistenkoski.  Syytän kaikesta vegaanihaastetta, joka oli tuomittu epäonnistumaan. Vaikka vähensin reilusti lihaa, hamusin vain lisää. Haaveilin rasvaisesta burgerista Mouton Rotschild huulillain. Sen sijaan minulla oli kumimainen vuusto tai jokin muu epämääräinen ainesosa tuottamassa ...

Tiedättekö, mikä on pisimpään roikkunut blogikirjoitukseni? Se on kahden vuoden takainen juttu Paaskunnanpuistosta eli käytännössä Paaskunnan kalliosta, josta näkee Turun ylle. Yllätänkin teidät tiedolla, että tämä kirjoitus ei edelleenkään ole se alkuperäinen - en nimittäin ole löytänyt muistikuvissani kruunun mallista kivikaiverrusta, jota tälläkin lenkillä etsin. Ehkä näin vain unta, mutta luonteeltani en ole luovuttaja.  Paaskunnanpuisto on kuulunut Paaskunnan kartanon maihin, alla kulkee historiallinen Kuninkaantie. Nykyisin taitaa kyse olla Hämeen valtatiestä. Helpoiten paikalle pääsee toiselta puolelta yllä olevan kuvan pöpeliköstä Haapatieltä.  Usein täällä saa olla täysin rauhassa. Tässä paikassa on jotain kiehtovaa, tietyssä valossa jopa maagista. Kirjoitan enemmän lopulliseen juttuun, jos se jonain armon vuonna valmistuu.  Pidän paikoista, josta näkee kauas. Turkua ympäröi seitsemän kukkulaa. Kun laajentaa skaalaa, päästään paljon suurempiin lukemiin.  Näi...

 Tämä on neitsytblogikirjoitus uudella tietokoneellani, jonka hankinta on ollut suoranainen farssi. Yritän olla keskittymättä siihen vaan tähtään elämän kauneuteen, jonka likatahra on nimeltä mainitsemattoman sinisävyisen yrityksen asiakaspalvelu. Yritän valita kuvia ulkoiselta kovalevyltä hiirtä hapuillen, kunnes muistan: minulle suositeltu ja siten hankkimani hiiri ei sovellu tähän koneeseen. Onneksi pahoitteluja ei kuitenkaan tarvita (onhan se hepreaa muutenkin), jos ja kun tuotteilla on 50 päivän palautusoikeus. Tiedättekö mitä. Minä en palauta hiirtä, sillä en enää, edes rahapalautuksen toivossa, astu enää jalallani tähän siniseen lafkaan.  Koska myös uuden viiniblogini IG-tili yritettiin ilmeisesti kaapata, tarvitsen kuvaterapiaa. Jätän siis viiniblogiesittelyt myöhemmäksi ja keskityn kuviin, satunnaisesti valittuina. Toisaalta minun ei kannattaisi kirjoittaa tänne enää mitään, sillä en omista mitään täällä kirjoittamaani. On kuitenkin ajatuksenakin mahdoton, että alkais...