Esmeraldan eetos

Joskus viime vuonna tein harvinaisen päätöksen. Lähdin kameran kanssa ulos kävelemään. Yleensä juoksen tätä reittiä, ja saatan kännykällä kuvata jonkin muka ainutlaatuisen auringonlaskun Kuuvuorelta, jotka eivät mitenkään eroa toisistaan. Nyt huomaan järkkärin säätöjen olleen aivan pielessä, mutta minua masentavat elämässä suuremmat asiat.  Mietin heitä, jotka astelevat sillalla synkemmissä vesissä.  Maailma on heidän, jotka ajavat katkoviivaa pitkin.  Rakastan liikenteen kuvaamista. En tiedä, mikä siinä on. Verenperintökö? Olen niin kaukana autoihmisestä kuin voi ja olla. Auto on minulle väline, jolla matkustetaan paikasta A paikkaan B - jos on aivan pakko. Yleensä käytän bussia, pyörää tai apostolinkyytiä.  Parempi silta kuvata on Turun rautaesirippu, joka siintää tuolla Tyksin T-sairaalan takana. Ennen sen ympärillä oli Kupittaan Saven tehdas Kallenkuljun hiekkakuopat. Nyt vain hälinää, pahoinvoivia ihmisiä ja liikennettä. Eivätpä tehtaan olot kyllä Kupittaan Save...

Vuosia sitten kirjoitin blogiin työuupumuksesta uutena kansantautina. Sitten alkoivat telkkarin studiot täyttyä, tietysti minun ansiostani. Kameroiden edessä pohdittiin, onko työuupumus uusi kansantauti . Yleensä, jos ihminen esittää kysymyksen, hän vastaa siihen jo itse kysymyksellään. Siksi kysymyksiä on hyvä esittää. Auttaako iltalenkki?  Nyt kysynkin, toipuuko työuupumuksesta koskaan. Tutkimusten mukaan uupumus näkyy aivokuvissa, se ei siis ole mikään keksitty juttu. Tällaista suhtautumista osa saa osakseen. Nyt on trendikästä olla uupunut, ja sitä rataa. Tuskin kukaan tässä maailmassa valitsee mitään ikävää trendin takia.  Jälkiviisaana voin itse sanoa innostusjargonkielellä, että energiapankki hupenee nykyisin nopeammin, jos se ehtii edes täyttyä. Viikossa voi olla yksi tai kaksi päivää, jolloin tunnen olevani pirteä. Jatkuva väsymys on kestänyt nyt viisi vuotta, enkä ole palautunut siitä koskaan. Sain tuolloin aivan selvän varoitusmerkin, joka johti aivokuviin saakka. K...

Aikamoinen onnenpotku kävi, että ensinnäkin luin blogini sähköpostin pitkän tauon jälkeen. Jälleen kerran oli kulunut viikkokausia, kunnes muistin sen olemassaolon. Niinpä minulle on tuloksetta tarjottu muun muassa kriikunoita ilmaiseksi sekä taulu ostettavaksi. Jälkimmäisen suhteen voin nyt todeta olevani onnellinen taas uuden Sedennikin omistaja.  Muistattehan aiemmat kirppislöytöni ja juttuni tästä algerialaissyntyisestä, mutta Pariisissa oppinsa saaneesta taiteilijasta. Kuvan taululöydöistä olen maksanut yhteensä noin sata euroa.  Lämmin kiitos turkulaiselle taidekeräilijälle, joka oli bongannut tämän hyvin tuntemattomaksi jääneen taiteilijan teoksen ostamastaan isommasta erästä. Sen ansiosta, että olin kirjoittanut Sedennikistä blogiin , saatiin kysyntä ja tarjonta kohtaamaan. Herrasmies otti minuun yhteyttä ja tapasimme Suomen Pariisissa, Aurajoen ja silakkamarkkinoiden kupeessa. Käsilaukkuna varsin chic Ikean kassi, jossa kuljetin tauluni ensin Vinhoon. Tämä viiniravint...

Syysloma alkoi ja kohta päättyy. Panostin lomaan lojumalla aamutakissa sängyllä tai sohvalla noin 90 prosenttia ajasta. Ehkä vähän siivutetaan arviota, sillä kävin myös kirjastosta lainaamassa syysloman läjän. Pokkareita valitsin, koska tarkoitukseni oli osallistua viinimessuille Helsinkiin, ja käydä samalla Ateneumin superkiinnostavassa kuolemanäyttelyssä. Mutta universumi valitsi puolestani. Junaliput jäivät käyttämättä migreenin iskiessä jo toista kertaa lomalla. Keho ottaa kaiken kuormituksen takaisin.  Saara Turusen Sivuhenkilö oli varattu junalukemiseksi, mutta luin sen sängyssä oman elämäni sivuhenkilönä. Migreenikot pystyvät takuulla samaistumaan kirjaan, vaikka eivät kirjoittaisi sanaakaan.  Avondalen Qvevri-viinin ostin kesällä Systembolagetin erikoiseristä. Loistava GSM-blendi hintaisekseen ja erinomainen osoitus, mitä kaikkea eteläafrikkalaiset viinit voivat olla. Esimerkiksi sieluni voitelijoita koomasohvallani. Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut on yksi su...