Esmeraldan eetos

Joogaan Elvistä kuunnellen. Yritän löytää omenapuiden leikkaamisesta jäykistyneeseen lantiooni notkeutta, jonka vain Elviksen musiikki voi tuoda. Yleensä siivoan Elviksen tahdissa, tai toisessa mentaalisessa mielentilassa Children of Bodomia, joka toimii paremmin imuroinnissa. Itse asiassa oivin kappale tähän on Queenin I want to break free, jonka musiikkivideossa Freddie Mercury imuroi.  Avasin koneen avatakseni käsikirjoitustiedoston, mutta jotenkin kummasti jumituin katsomaan tätä Elviksen Comeback-keikkaa vuodelta 1968. Vaihtoehtoisia klippejä löytyy toki yhtä monia kuin Elviksen faneja maailmassa.  Kuva: NBC/Getty, 27.6.1968 Comeback Special. Onkin järkyttävää, että Elviksen musiikkia ei enää kuunnella kuten ennen, eikä keino-Elviksille ole enää tilausta. Itse menisin kernaasti vaikka naimisiin tuon vuoden 1968 Elviksen kanssa feikki-Elvis-papin siunaamana. Voisimme muuttaa Gracelandiin elämään ikuista elämää.  Elvis on uskonto. Siitä ei liene epäselvyyksiä. Tämän ...

Katsoin eilen Titanic-elokuvan, enkä suinkaan tarkoita "uusinta". Vaan Titanicin kohtalonyötä vuodelta 1958, joka päihitti monilta osin megabudjetilla tehdyn yleisömagneetin. Sellainen tosin oli tämäkin. Se mikä elokuvassa oli erityistä, on Titanicilta selviytyneiden välittämä tunne. Vaikkei selviytyneitä elokuvassa erikseen kuultu, on heidän tietojaan ilman muuta käytetty elokuvaan. Olihan heistä moni yhä elossa. Miltä heistä on mahtanut tuntua katsoa tätä elokuvaa?  Oma sukulaiseni selvisi Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä, mutta menetti siellä parhaat ystävänsä. En tiedä, onko hän katsonut Lapua-elokuvan, johon häneltä tietoja kerättiin. En tiedä olisinko itsekään katsonut (en ole). Luin kyllä hiljattain niitä uutisia arkistossa monesta eri paikallislehdestä. Katastrofeista ja onnettomuuksista on media aina osannut raportoida laadukkaammin tai sensaatiohakuisemmin.  Titanic-elokuvasta, oli se sitten kumpi vain, muistamme kohdan, jossa ihmisiä ohjataan pelastusveneisiin...

Katsoin loistavan elokuvan Mississipi palaa ( Mississippi Burning ). Se sai ensi-iltansa miltei päivälleen 35 vuotta sitten, vuonna 1988. Elokuvassa käsitellään tositapahtumia Yhdysvaltain rotusorron kulminaatiopisteessä. Vuonna 1964 tuomittiin myös poliiseja viharikoksista, jotka tehtiin vain ihonvärin tähden. Veri, jota vuodatettiin, on koko ihmiskunnalla yhtä punainen. Saman värinen. Elokuvan dialogi on kerrassaan vaikuttavaa, kuten myös Gene Hackmanin ja Willem Dafoen näyttelijänsuoritukset. Kaikessa koskettavuudessaan on yhtä aikaa järkyttävää, miten ajankohtainen elokuvan sanoma on. Viha vähemmistöjä, kansallisuutta ja ihonväriä kohtaan vain yltyy. Historia toistaa itseään, eikä siinä ole mitään uutta ihmiskunnan taivaan alla. Kuinka kukaan kuvittelee täällä pääsevänsä taivaaseen? Nekin uskovaiset, jotka taivaspaikkaa kiivaimmin julistavat, sortavat usein ihmisoikeuksia yhteisössään, kääntävät selkänsä eri tavoin ajatteleville, hylkäävät oman lihansa ja veren. Yhdysvalloissa mu...

Lähetän nöpöttäviä nännejä taivaisiin 1900-luvun yhdelle merkittävimmälle kirjailijalle ja Ajattelijalle. Joka opetti elokuvakoulussa myös Milos Formania. Kunderasta oli moneen, kuten älykkäistä toisinajattelijoista usein on. Tai vain ihmisyyden ja vapauden peräänkuuluttajista. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoitetaan Kunderan parjatulla naisvihamielisyydellä, johon esimerkiksi tuoreessa Helsingin Sanomien kirjoituksessa viitataan. Minusta Kundera vain piti naisista ehkä vähän maanisesti. Itse en ole koskaam aistinut edes rivien välistä vihaa, en edes kommunistihallintoa kohtaan. Tuntuu, että Kundera piti sitä vain pellenä, vihan sijaan käsitteli elämän ja arjen absurdiutta romaanissa.  Instagramissa olen aistinut "nänni-ragea", eli lukijakunta hermostuu, jos mieskirjailijan tuotannossa kuvataan alastomia naisia ja etenkin niitä syntisiä nännejä. Niistä on kuitenkin ensimmäinen ruoka saatu, eikö ole aika luonnollista niistä kirjoittaa mistä näkökulmasta hyvänsä. Jos en ol...

Kyllä kolmen vuoden koronakurimuksen keskeyttänyt  elokuvanautinto ansaitsee oman kirjoituksen. Kolme vuotta, pitkä aikaa elää vailla osallistuvaa kulttuuria. Toki olen käynyt taidenäyttelyissä ja museoissa, mutta ahtautuminen puolitäyteen elokuvakuutioon kahdeksi tunniksi on tuntunut liian isolta riskiltä. Etenkin, kun olen ennen korona-aikaakin saattanut saada flunssatartunnan kipeänä elokuviin tulleelta satunnaiselta vierustoverilta. Tämä olkoon pohjustuksena valinnalle, jota arvoin viimeiseen asti seuratessani salikartan täyttymistä. Minulla ei ole varaa sairastua. Nytkin pitäisi kirjoittaa kässäriä, mutta aloitan tällä. Koska on halpa sähkö ja nettiyhteyskin siten halpaa! Ajatelkaa. Kirjakansa varmasti tietää, mistä vastikään näkemässäni elokuvassa on kysymys. Kolmiodraamasta, jolla on todellinen pohja.  Alex Schulmanin kirjoittama arvostelumenestys, alkuperäiskielellä  Bränn alla mina brev, kohahdutti Ruotsissa heti ilmestyessään. Schulman lähtee tutkimaan lapsuute...

Joskus mahdoton toteutuu. En tiennyt, että vaikeimmin saatavia apurahoja on mahdollista saada, saatikka että minä olisin yksi avustuksen vastaanottaja, mutta näin on päässyt käymään. Pitänee vielä sadannen kerran tarkistaa, ettei kyse ole huijausviestistä. Kirjoitan tätä euforian jälkeisessä lamaannustyhjiössä lähes täydessä cryokammiossani kellarissa, jonne tulin kirjoittamaan toista käsikirjoitustani. Eli en sitä, johon rahan sain. Tämä apurahakässäri on tietokirja, jota teen yhdessä kirjoittajakollegani kanssa. Jospa heitän vielä lisää löytyä tälle lottovoiton todennäköisyyteen rinnastettavalle avustusosumalle. Kirjotin hakemuksen pari tuntia ennen haun umpeutumisaikaa helmikuussa! Mietin, kannattaako - ei sitä kuitenkaan saa edes valmiiksi saati hyväksi nopeasti ruuneperoituna. Ei ollut sisällysluetteloa, ei mitään. Mutta silti parissa tunnissa syntyi jotain, joka riitti vakuuttamaan raadin osaamisestamme ja ambitiostamme. Ajatelkaa, miten kalliiksi olisi tullut jättää hakematta!...

Milan Kunderan Identiteetti osui silmiini yhdellä monista kirppiskierroksistani. Se oli selvästi lukematon. Mietin, ketä ei kiinnosta Kunderan tuotanto. Minä taas halusin maksaa kirjasta kaksi euroa, sillä vielä enemmän haluan pitää Kunderan jokaisesta teoksesta. Tämä on "väärä" lähestymistapa mihin tahansa kirjaan, mutta yksi kaikkien aikojen suosikkiteoksistani on saman kirjailijan  Olemisen sietämätön keveys . Siitä pitäisikin kirjoittaa erikseen vaikuttavimpien kirjojen sarjaan, hieman laajemmin kuin sivumainintana. Koska se oli niin suuri lukuelämys molemmilla lukukerroilla, odotin jotain sen suuntaista myös Identiteetin kohdalla. Jo kirjan otsikko, loistava.  Usein elämäni polulle valikoituu alitajuisesti teoksia, joita tarvitsen juuri niinä tiettyinä hetkinä. On suorastaan pelottavaa, miten kulloinkin kyseessä olevan kirjan sisuksista löytyy yllättäen jokin "ratkaisun avain" mieltä askarruttaneeseen kysymykseen. Tämä teos vapautti omaa käsikirjoitustani va...

Kuriton liha kaipaa ruoskaa. Ilmeisesti. Painitteko muut itsenne työllistäjät tai luovat kirjoittajat (tällähän harvemmin työllistää itsensä) aloittamisen vaikeudesta? Vaikka innostaisi, jopa tietäisitte mistä aloittaisi? Minä kaipaan selvästi treenausta tämän itsekurini kanssa, myös tyhjenevien pullapitkopussien näkökulmasta. Luulin olevani järkevä, ambitiossani kaikin puolin edistyvä. Mutta istun ja katson pihaa, noroa ikkunalasissa. Silmät puhkovaa led-poroa naapurin pihalla. Mietin ja kysyn itseltäni, miksi. Vastauksen kai muistatte, sipsi. Viimeisen vuoden yksi voimakkaimmista taide-elämyksistäni taulun äärellä. Sopii mainiosti taustoittamaan tätä kirjoitusta. Päiviö Pyöttiälä , Ikkunat sivilisaatioon (1970), öljy kankaalle. Turun taidemuseon taidehankinta:  Kertokaa siis minulle keinot ruoskia istumapakaroita riittävän kurittavasti, muttei kuitenkaan työtehoa heikentävästi. Tällä hetkellä olen vain takertunut ajatukseen "luovuus tarvitsee luppoaikaa" ja toteutan ete...

Viime aikoina olen miettinyt kovasti vaikuttavimpia kokemiani asioita. Olen tehnyt lenkeillä päänsisäistä listaa kirjoista,  elokuvista , musiikista, dokumenteista. En tiedä miksi moinen listausmania. Mihin oikein varaudun? Miksi haluamme listata kokemuksiamme, juuri kun toitotin kovaan ääneen, että minä en harrasta listoja. En ainakaan to do -sellaisia.  Ehkä vain koen nyt jonkinlaista kulminaatiopisteen aiheuttamaa pateettisuutta, jonkinlaista tarvetta alleviivata aiempien kokemusten merkityksellisyyttä. No, tarvinneeko tätä miettiä. Ehkä vain listaan ne top kympit, joita olen ajatellut. Vailla paremmuusjärjestystä.  Mitkä ovat eniten minuun vaikuttaneet kirjat? Minusta ratkaisevinta lukukokemuksessa on aina tunne. Joko sitä on tai ei ole. Ja jollei ole, kirja jää kesken. Kun taas ne eniten sykähdyttävät jäävät leijumaan mieleen jopa vuosikausiksi. Hyvä kirja jää jopa perustavalla tasolla vaikuttamaan, muuttaen ehkä jotain omassa sisimmässä ja sitä kautta elämänkulussa,...