Esmeraldan eetos

  Varmaan yksi epäsuomalaisin suomalainen on Jorma Uotinen. Silti aina yhtä ylpeä juuristaan Porissa, jota Turussa saa luvan symboloida Varissuo. Yhtä räikeä kontrasti on elinympäristössään on ollut Jorma, jo nuoresta pitäen taiteilija. Hän ei välittänyt kiusaajista, vaan kulki omaa catwalkiaan pitkin Porista Pariisiin.  On harvinaista, että opettajat koulussakin suhtautuivat myötämielisesti Jormaan ymmärtäen tämän erityislaatuisuuden. Miten moni olisi unohtanut tyylinsä ja haaveensa, tukahduttanut ne betoninharmaaseen massaan, mutta Jorma teki toisin. Hän saavutti kaikki työelämän unelmansa ja enemmänkin, suhtautuen silti aina nöyrästi vastoinkäymisiin. Jorma on ollut minulle usein esikuva, myönnettäköön, Tanssii tähtien kanssa -ohjelman seurauksena. Vasta silloin hänestä tuli niin sanottu kansanmies, jota on helppo lähestyä. En valitettavasti ole tehnyt niin, mutta Jorman kanssa joisin kernaasti samppanjaa jossain hänen vakiokahviloissaan, mieluiten toki Pariisissa. Muista...

Tänä(kään) vuonna en ole kierrellyt kirpputoreja niin aktiivisesti kuin olisin halunnut. Tilannetta vaikeuttaa myös se, että suosikkikirppikseni Hassinen lienee jo purettu. Lopettanut se ainakin on, kuten muistokirjoituksessa kerroin. Kirppistely vaatii tiettyä energiaa, vaikka se ilman muuta myös tuo sitä. Se vaatii myös hieman rahaa, joten jos sitä on pakko säästää, on parempi pysytellä pois houkutusten ääreltä. Myydessäkin aina tulee ostettua miltei voiton verran, joten mikäköhän järki tässä koko kuviossa on? Aika päätöntä menoa toisinaan - tai sitten päällistä?  Noh, lempiasioissa harvoin on järkeä, ne perustuvat löytämisen ja elämyksen haluun. Intohimoon. Jos olisi pakko valita, luopuisin silti ennemmin kirppiksistä kuin viiniharrastuksesta. Onneksi ei ole tarvinnut valita, vaikka pahaa pelkään, että joskus migreeni vie kaikista viineistä voiton. Mutta asiaan. Koska tavaran kaseeraus muuton jäljiltä on yhä vaiheessa, olen nähnyt järkevänä kotiuttaa taas uusia tarvetavaroita k...

Niin katoaa maine ja mammona, jää jäljelle rakkaus. Sitä Alli Wiherheimo ei päässyt koskaan palavasta kaipuustaan huolimatta kokemaan.  Luin juuri Kotilieden päätoimittajan, aikansa tunnetuimman ladyn Alli Wiherheimon (1895-1978) päiväkirjamerkintöihin perustuvan elämäkertateoksen. En tehnyt sitä kyynelittä. Nykyisin todella harva kirja saa minut itkemään, mutta aiheen ollessa täyttymätön rakkaus, yksinäisyys, ikuinen täyttymyksen sivustaseuraaminen, en voi olla eläytymättä. Saman tunteen aiheutti minussa ikisuosikkini, Juhani Ahon Yksin.  Nuori Alli Wiherheimo nelikymppisenä, jolloin hän oli jo joutunut luopumaan perhehaaveestaan. Kuva SKS. On järkyttävää, miten yleistä on kohtalo, jossa rakkautta toivova ei saa sitä koskaan kokea. Ehkä juuri katsomani dokumentti incel-miehistä vain korosti lukukokemusta ajassa, jolloin nainen oli täysi ja kunnollinen vain aviovaimona ja äitinä. Silloinkin jokainen on varmasti joka ajassa toivonut hyväksyvää rakkautta ja sitä, että saa rakast...

Odotin Annie Ernaux'n Nobel-teosta Vuodet  (Gummerus 2021) miltei vuoden. Lopulta varausvuoro osui minuun. Satu Rämön Rosa & Björk on silti huomattavasti varatumpi, se kieltämättä herätti ennalta jonkinlaisia tunteita. Eikö ihmisiä kiinnosta yhtä paljon seniori-ikäisen naisen Nobel-muistelmat? Yleensä en innostu palkintoteoksista. Siksi pohdin viime vuonna, ostanko tämän vai jäänkö suosiolla varausjonoon. Se on sitten eri, jos teos on palkittu 30 vuotta sitten, silloin se on voinut todennäköisemmin puhutella. August Strindbergin mukaan nimetyt August-palkinnot pääsääntöisesti ovat osuneet omaan makuun, mutta Nobelit aina eivät. En voi kyllä väittää, että olisin liian monia lukenut.  Odotin silti, että tästä kirjasta pitäisin, koska se käsittelee Ranskaa, yhteiskuntaa, aikaa, muistoja, yksilön ja yhteiskunnan identiteetin sekä kuorien rakentumista. Historioitsijan lempiaiheita siis. Makro- ja mikrohistorian yhdistäminen kaunokirjalliseksi ja intiimiksikin teokseksi on p...

Joku voi miettiä, mitä tekemistä näillä on keskenään. Lukukokemukseni jälkeen voin sanoa, että paljonkin! En lähtökohtaisesti olisi uskonut, että luen Lorna Byrnen enkelikokemuksiin tai elokuvaohjaaja Lauri Törhösen avioeroon liittyvät kirjat. Molemmat kuitenkin mahtuvat samaan lukuviikkooni. Ja mikäli Byrnen  Enkeleitä hiuksissani -teosta on objektiivisesti uskominen, meidän kaikkien - myös Lauri Törhösen - ympärillä leijuvat omat suojelusenkelit, jotka vain harvat ja valitut näkevät. Irlantilaisella bestseller-kirjailija Lorna Byrnellä on tämä kyky, mutta palataan siihen hetken kuluttua. Mennään ensin raadollisempaan teemaan avioeroon , joka koskettaa lähes puolta vihkivalan vannonutta suomalaista ennemmin tai myöhemmin (koska lasini on kuitenkin yleensä puoliksi täynnä, on lohdullista, että puolet sentään jäävät yhteen). Kuva peräisin  uskonnolliselta sivustolta . Minusta Vartiotornien ym. uskonnollisten lehtien avioliittokuvasto liittää osuvasti yhteen kahde...

Viimeisen viikon aikana olen ahminut kirjoja enemmän kuin pariin kuukauteen. Työmatkajuna ja hotelliyö omassa seurassa ammensivat yhtäkkiä oikein mega-ajan lukemiseen. Minua suorastaan nauratti, kun telkkaristakin tuli peräkanaa kaksi aika noloa intressini kohdetta: dokumentti kungafamiljenista ja törkeän huono, mutta minua aina yhtä paljon naurattava Poliisiopisto. Mitä tulee mieleen sanoista Ruotsi ja poliisi? No tietenkin Beck-elokuvien Gunvald Larsson! Sain juuri päätökseen Mikael Persbrandtin avoimen tilityksen elämästään, jonka on kirjoittanut palkittu kirjailija ja taiteilija Carl-Johan Vallgren. Läheisen yhteistyön ja ehkäpä myös Vallgrenin taiteilijuuden aistii kirjoitetusta tekstistä. Ilman molemminpuolista syvää ymmärrystä tuskin olisi mahdollista kirjoittaa näin raadollisen avointa tekstiä yhä elävästä ihmisestä. Omaelämäkerroissa on harvoin todellista syvyyttä tai kipeiden asioiden käsittelyä yhtä laajassa mittakaavassa kuin tässä Persbrantin Vallgrenin kirjoittam...