Esmeraldan eetos

Kevät koittaa aina uudelleen. Valon säteet viestivät toivosta tai toivottomuudesta, riippuen kärsiikö kevätmasennuksesta vai öljyämättömästä terassista. Riittävätkö rahat ruokaan, herjataanko kadulla tai osuuko juuri kevään korville se kaikein raskain vuosipäivä menetyksestä.  Minua on aina kiinnostanut höyryävät viemärit. Ehkä samaistun niihin. Lapsuudestani on olemassa yksi video. Siinä osoitan kuvan kaltaista törötintä nelivuotiaana kysyen mummultani, mikä toi on. Ymmärrän olevani yhä sama ihminen perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Tämä taitaa olla kaukolämpöön liittyvä putki.  Itselleni kevät on usein vaikeampi kuin syksy, jonka pimeyttä rakastan. Olen tehnyt epävirallista gallupia. Minusta tuntuu näin mutuotannalla, että ihminen nauttii eniten siitä vuodenajasta, jolloin on syntynyt. Itse kun olen joulun lapsi, en muista koskaan valittaneeni hangista ja nietoksista. Päinvastoin nautin talvesta ja elokuun pimenevistä illoista. Kevään valo tuntuu väkivaltaiselta riis...

Aiemmin kirjoitin blogiin julkaisun  Onko Suomi luokkayhteiskunta?  Siinä dadalyseerasin Katriina Järvisen ja Laura Kolben ansiokasta teosta Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (Kirjapaja 2007) omia havaintojani vasten peilaten. Saman kirjoittajaparin teos Sopivia ja sopimattomia - Lempi, luokka ja parisuhde (Kirjapaja 2019) jatkaa samalla linjalla. Jopa niin samalla, että huomaan jonkin verran toistoa sisällössä. Samat havainnot myös koskevat tämän teoksen antia kuin aiemman: erityisesti Järvinen on loistava kirjoittaja, jolta lukee mitä tahansa hetkessä imaisten. Edes oman napanöyhdän kääntely ei tunnu niin kiusalliselta kuin se voisi, vain luontevalta tämän teoksen aihetta koskien.  Onkin aika vaikea analysoida parisuhteisiin keskittyvää teosta avaamatta samalla omia "valintojaan". Siksi mietin hetken, haluanko edes tästä teoksesta kirjoittaa. Kuitenkin pidän aihetta niin tärkeänä, kuten teoksen kirjoittajatkin, että haluan aihetta blogissani käsitellä. Järvise...

Kirjoitin tuoreeltaan arvion Noora Vallinkosken  Koneen pelosta vihkoon, jota en ole löytänyt moneen päivään. Voidaan siis todeta, ettei kynä ja paperikaan ole pettämätön yhdistelmä, jos muisti tekee tepposet. Nyt kuitenkin unettomana haahuillessa löysin muistiinpanot, joten pääsen kirjoittamaan blogiin tästä vaikuttavasta teoksesta.  Aiotun kuvankin sain otettua kirjalenkillä.  Se mitä Perno Mega City antoi ansiokkaana lähiökuvauksena odottaa, lunastetaan Koneen pelossa. Oikeastaan tuntuu, että Koneen pelko on kuin jatkumoa Pernolle, kenties kolmaskin osa on vielä tulossa.  .  Taustalla Kupittaan teknologiapuisto. Itsemurhat on estetetty betonitasolla heti kaiteen jälkeen.  Tämän kirjan "väestöaines" löytyy myös teoksesta Kahdeksan kuplan Suomi.  Jos Perno oli hyvä kuvaus lähiöluokasta, Koneen pelko on loistava analyysi luokkayhteiskunnasta orastavassa digitalisaation puristuksessa, muutoksessa.  Eletään ehkä millenniumin hikistä kainaloa, sitä...

Jokainen blogia kirjoittava on saattanut huomata, ettei blogeja enää lueta yhtä paljon kuin ennen. Huomaan oman noin seitsemän vuoden blogihistorian (!?) aikana, että olemme palanneet tilastollisesti samoihin lukijalukemiin, kuin taipaleen alussa.  Aika pian sen jälkeen oli joissain yllättävissä kirjoituksissa jopa tuhansia lukijoita. Yllätyin, miten paljon aivopierujani luettiin. Mutta nyt. Arvio Nobel-voittaja Annie Ernaux'n teoksesta kerää 150 lukijaa. Vanha torppa on enää kynnysmatto. Jäljet häviävät, aika katoaa. Odottaminen puun alla sateensuojassa vaatii nykyihmiseltä kärsivällisyyttä enemmän kuin aikaa.  Helppoa ei ole kirpputoreillakaan, mikäli niitä ei kuopata (etenkin puuppaisten ja sitäkin ihanampien hyllykirppareiden kohtalo). Myös ennen niin suosittujen kirppispostausten suosio hiipuu. Kaikilla on jo kaikkea, eikä monia kiinnosta, mitä joku ostaa tai ei osta lisää. Ydinongelma kuitenkin on seuraava: ihmisillä ei ole enää kärsivällisyyttä lukea yhtä kokonaista blo...

Taannoin kirjoitin kokemuksesta , jossa opiskelun päämäärättömyyden tuska yhdistyi painajaisia aiheuttaneeseen Patrick Süskindin   Parfyymin värittämään todellisuuteen. Ankea soluasuminen ei varsinaisesti toiminut bonuksena jäsentää esitystä, jonka palasia ei hahmottanut vaikka kuinka yritti. Ehkä tuota tammisaarelaista kaanonia väritti punavankien veri yhdistettynä digitalisaation murrokseen, vuosituhannen vaihdokseen, omaan aikuistumiseen. Miten asia liittyy tähän päivään? Kirjoittaessani tuota aiempaa tekstiä, en tiennyt, että paikka on todellakin unen ja valveen rajamaa. Sitä ei enää ole. Kaikki on purettu. Tämä suorastaan vertauskuvallinen tieto pyyhkii muistojeni yli lisäten niihin outoa maagisuutta. Kuitenkin, tuskin kovin monelle muulle opiskelijalle kokemus oli sama, edes lähellekään. Ehkä monelle paikka oli vain koulu, ihmiset olivat vain ihmisiä, kaupunki oli vain kaupunki, jonne on mukava palata viettämään kauniita kesäpäiviä.  Kuva: Visit Raseborg Osa teki näin y...

En ole kirjoittanut summarumia vapaudesta, sillä se on yhä päättymätön tarina. Kuitenkin tilini saldo kuiskaa: kai ajattelit palata "oikeisiin töihin" huomenna? Ainakin ensi vuonna? Vaihtoehtoisesti olisi pakko hakea lisää apurahaa.  Mutta tiedättekö mitä? Kun kerran saa maistaa palan kirsikkakakkua, joka ei ole homeessa vaan elämänsä kunnossa, haluat syödä sitä herkkua lopun ikääsi. Ainakin nyt muutaman vuoden. Vielä en ole valmis palamaan apinantyöhön, en liioin tehtäviin, joissa tarvitaan toksiseen positiivisuuteen sairastumista. Vielä en ole herännyt muumiotilasta totaalisesti henkiin.  Luonto jo ruskastuu, valmistautuu marrakseen. Kun minä vasta olen heräämässä henkiin.  Luin juuri Eeva Åkerbladin Huolenpitoja , jonka alusta löytyvä lause resonoi vahvasti:  "Terassin lepotuolit kuin rivi arkkuja, joista hiljalleen herätä henkiin." Jossain kohtaa arkku oli käytetyin emojini, uurna hyvänä kakkosena. Myönnän kyllä myös rakastavani mustaa huumoria.  Menemättä ...

Nyt on sellainen ihme päässyt tapahtumaan, että miljoona suomalaista omistaa osakkeita. Eikö ole uskomatonta? Minulla ainakin on yhä vahvasti se mielikuva, vaikka sijoitankin itse, että sijoittajat olivat niitä lama-ajan nousukkaita, joiden kanssa minulla ei ollut eikä ole mitään tekemistä. Nyt on kuitenkin muutettava suhtautumista. Usein asenteet laahaavat pitkäänkin todellisuuden perässä. Suomessa on myös perinteisesti aina vähän kyräilty rikkaita, joita sijoittajat eivät kuitenkaan pääsääntöisesti ole.  Sijoittaja ei myöskään ole enää yli keski-ikäinen mies vaan yhä useammin nuori nainen, jolla ei ole vielä suuria tai edes keskivertoja tuloja. On vain halu kerryttää varallisuutta pitkällä tähtäimellä paremmalla voitolla kuin pankkitilillä makuuttamisella. Sijoittaminen on jokaiselle vain fiksu valinta, jopa minulle nyt alhaisemmilla tuloilla. Koska olen sijoittanut jo aiemmin, voin nytkin sijoittaa osinkoni uudelleen ja kasvattaa näin varallisuutta.  Näen usein puun varalli...