Esmeraldan eetos

Sain suosituksen lukea toimittaja Meri Eskolan esikoisteoksen kaunon saralla, joka käsittelee yksinkertaista kysymystä: äiti, rakastitko minua yhtään? Eskolan äiti teki lööppeihin päätyneen itsemurhan vuonna 1981. Helsingin kaasuräjähdyksessä tuhoutui kokonainen osa talosta, samalla lapsen oikeus äitiinsä. Kokonainen tulevaisuus. Monen ihmisen elämä. Ehdin rakastaa häntä  (WSOY 2023) on vaikuttava, paikoin vahvan alleviivaava teos tuskasta, jonka keskellä itsemurhan tehneen lapsi joutuu elämään. Jossain muistaakseni kritisoitiin tätä kirjaa liiallisesta valituksesta, elämän pitää jatkua, ynnä muuta. Jos kaunokirja on ainut tapa saada muut kuulemaan hätä, ainut tapa prosessoida ulkoisesti menestyvän ihmisen näkymätöntä surua, joka raastaa sisintä jokainen hetki, eikö ihmisellä ole oikeus tehdä niin? Julkaistavan teoksen kohdalla etenkin, jos osaa kirjoittaa, pukea tunteensa sanoiksi. Tässä teoksessa alleviivaus todella toimii. Ei ole muuta kuin kysymykset vailla vastauksia, syytökset v

Ivan heräsi hangesta ja kysyi, miten ruusut voivat. Kesti hetken havahtua todellisuuteen, jossa pommitetut ruusutarhat ovat jääneet tuhansien kilometrien päähän kuravelliksi näivettymään. Vuosikymmenten työ, sekunneissa menetetty. Ivan tökki vaimoaan Josefaa, jonka huulet sinersivät kylmyydestä. Josefa avasi silmänsä, jotka heijastivat suomalaisten lipun värit. Kyyneleistä samentuneet pupillit voivat yhtä aikaa näyttää kirkkaammilta kuin koskaan. Josefa kysyi hätääntyneenä, missä Iris on. Eikä aikaakaan, kun he huomasivat tyttärensä kadonneen. Kun Ivan ja Josefa kertovat tarinaa kehnolla englannilla heidät pelastaneen suomalaisen maatilallisen olohuoneessa, isännän vaimo ei saa itkua lakkaamaan. Ivanista tuntuu, että hänen pitäisi vaimoa lohduttaa, kun isäntä on jähmettynyt kaikkea kuultua pureksimaan. Lopulta heidän tyttärensä Aliisa pitää huolen tunnelman kevenemisestä. Tämä vetää Iriksen mukanaan niin suuren taulutelevision eteen, jollaista Ivan ei ole nähnyt edes Tanskassa työs

Vuosi lähenee loppuaan. Jostain syystä ihmiskunta tahtoo aina tehdä tiliä menneen (vuoden) kanssa, oppimatta siitä välttämättä mitään. Ihminen, joka lukee, oppii todennäköisesti enemmän. Ainakin pohtii ja prosessoi projisoimisen sijaan. Jollei joku tiedä mitä tuo psykologien lempisana tarkoittaa, se on vaikkapa pahan olon potkimista teräskärkisillä maihareilla valittuun kohteeseen. Tänä vuonna on tullut hakattua päätä seinään. Läpikin olen ajanut, useammin vain ohittanut harmaan kiven. Se on kaikkein kannattavinta. Kunpa katujengien toivot ymmärtäisivät, että lukeminen on paras ase myös siihen kuuluisaan vee itutukseen, josta on nyt tehty tieteellinen tutkimus.  Tähän liittyy yksi tuoreimmista lukukokemuksistani, jonka valitsen Q4-lukutuloskauden parhaimmistoon Tommi Liimatan Rautanaulan (2013) lisäksi. Arttu Tuomisen Vapahtaja (2023) kannattaa etenkin tässä ajassa lukea. Vaikket lukisi dekkareita, lue tämä jo kodittomuuden kuvauksen takia. Teoksen teemat ovat vaivanneet myös minua a

Katsoin loistavan elokuvan Mississipi palaa ( Mississippi Burning ). Se sai ensi-iltansa miltei päivälleen 35 vuotta sitten, vuonna 1988. Elokuvassa käsitellään tositapahtumia Yhdysvaltain rotusorron kulminaatiopisteessä. Vuonna 1964 tuomittiin myös poliiseja viharikoksista, jotka tehtiin vain ihonvärin tähden. Veri, jota vuodatettiin, on koko ihmiskunnalla yhtä punainen. Saman värinen. Elokuvan dialogi on kerrassaan vaikuttavaa, kuten myös Gene Hackmanin ja Willem Dafoen näyttelijänsuoritukset. Kaikessa koskettavuudessaan on yhtä aikaa järkyttävää, miten ajankohtainen elokuvan sanoma on. Viha vähemmistöjä, kansallisuutta ja ihonväriä kohtaan vain yltyy. Historia toistaa itseään, eikä siinä ole mitään uutta ihmiskunnan taivaan alla. Kuinka kukaan kuvittelee täällä pääsevänsä taivaaseen? Nekin uskovaiset, jotka taivaspaikkaa kiivaimmin julistavat, sortavat usein ihmisoikeuksia yhteisössään, kääntävät selkänsä eri tavoin ajatteleville, hylkäävät oman lihansa ja veren. Yhdysvalloissa mu